Kisulassa.

Terveisiä taas sohvan pohjalta. Tällä kertaa vaan eri sohvan kuin viime kerralla. Mancaven sohvan sijaan makaan tällä hetkellä mielenkiintoisessa paikassa. Olen paikassa jota kutsun koodinimellä "Kisula". Kisula on siis Tampereen Kalevassa sijaitseva vanha asuntoni, josta kirjoitin tässäkin blogissa monesti. Kisulassa asuu nykyään ex-tyttöystäväni ja hänen uusi poikaystävänsä (ja kissat, joiden osahuoltaja olen siis edelleen). 

Olen täällä kissavahtina sillä välin kun exäni ja hänen poikaystävänsä kiertävät sukuloimassa joulun. Kun he palaavat joulun jälkeen lähden omien sukulaisteni luokse. Tämä järjestely kävi minulle mitä parhaimmiten sillä ensinnäkin rakasta viettää kissojen kanssa aikaa. Toiseksi olen menossa huomenna töihin tekemään 15 tuntisen työpäivän. Käytännössä jouluni olisi joka tapauksessa ollut sidottu Tampereelle, hyvä että se mahdollisti muille sukuloimisen.

Kirjoitin viime postauksessa siitä miten joulu ei ole tänä vuonna lyönyt minkäänlaista painetta rattaisiini. Nyt pari päivää myöhemmin en ole enää niin varma. Oloni on tällä hetkellä hieman alakuloinen. Voi toki johtua siitä etten ole nähnyt lähes kahteen vuorokauteen ketään muuta kuin kissoja, tai siitä että tiedostan kuinka raskas huomisesta työpäivästä on tulossa, tai siitä että minulla on ikävä tyttöystävääni, joka tapauksessa oloni on vähän haikea.

En ole voinut olla ajattelematta Radio Helsingissä kuulemaani kirkkoherraa, joka puhui seurakuntansa joulutempauksesta. Tempauksesta sen enempää puhumatta haluan toistaa sanat, jotka ovat piinanneet mieltäni nyt vähän yli vuorokauden:

"Joulu on aikaa, jonka ihmiset haluavat viettää yhdessä. Joulu yksin on kivaa ainoastaan silloin kun ihminen on itse valinnut viettää sen yksin."

Olen melko varma, että minä nimenomaan olen valinnut viettää jouluni yksin. Jos olisin halunnut, olisin varmasti saanut töistä joulun vapaaksi ja olisin voinut matkata muiden mukana sukulaisteni luoksi joulun ajaksi. Jostain syystä en kuitenkaan tehnyt niin. Sitä miksi en tehnyt niin en tiedä. Rakastan sukulaisiani, syy ei ole ainakaan siinä. Mutta missä sitten.

Onkohan mahdollista että elän edelleen jonkinlaista itsenäistymisvaihetta, johon kuuluu tiedostettu itsekidutus vaikeilla tunteikkailla aiheilla. Jonkin sortin itsensä ylittämisen tunteen hakeminen ja siitä ehkä jälkikäteen riemuitseminen. Sitä että tietää selviävänsä yksin vaikka kaikki menisi pieleen. Uskoisin että jotain tällaista päässäni pyöri, kun ilmoittauduin vapaaehtoiseksi töihin. Ja tietenkin olihan osa siitä varmasti myös sitä, että tiesin joulun olevan perheellisille  tärkeämpi kuin itselleni. Juhlikoot he joille joulu on tehty.

Alakuloni on näkynyt joulufiiliksien myötä myös bloggauksessani. En ole viime aikoina tuntenut juurikaan paloa blogata, puhun nyt musiikkiblogistani. En tiedä johtuuko se siitä, että paheksuntani musiikkialaa kohtaan vaan syvenee vuosi vuodelta vai siitä, että en enää usko musiikkiblogien vaikutukseen bändien esiinnostajina, vai siitä että olen kadottunut ääneni kirjoittajana, jotenkin uuden tekstin aloittaminen tuntuu vaan juuri nyt äärimmäisen vaikealta.

Luulin jo kertaalleen löytäneeni itseni kirjoittajana, mutta nyt olen tajunnut olleeni itseasiassa ihan hakoteillä. Olen koittanut löytää itseäni uudestaan kirjoittajana aina siitä asti, mutta toistaiseksi tekstini ovat olleet täysin amatööritasoista skeidaa. Olen myös koittanut miettiä mikä on funktioni musiikkikirjoittajana. Olen paininut tämän dilemman kanssa aiemminkin. Kyseessä selvästi jonkunlainen noidankehä. Tiedän että oikea lääke tähän olisi vain kirjoittaa, kirjoittaa sydämen kyllyydestä ja unohtaa jahkailu, mutta siinäpä se onkin. No, ehkä sitten kun vihdoin tervehdyn, kirjoitan eeppisen mestariteoksen. Musabloggauksen 7 Veljestä.

Sohvanpohjalta.

Terveisiä sängynpohjalta, tai itseasiassa sohvan. Tässä olen maannut tänään lähes yhtä jaksoisesti 8 tuntia. Maannut ja niistänyt, mitannut kuumetta, juonut sitruunalla höystettyä vihreää teetä ja suosikkiani mustaherukan makuista Finrexiniä.

Kaikki alkoi viime keskiviikkona. Muistan edelleen elävästi, kun sanoin avantouintia ehdottaneelle kaverilleni, etten anna epävarman olon tulla minun ja avannon väliin. No, en antanut ja tässä lopputulos. Torstaina minut lähetettiin töistä sairastamaan klo 14. Tänään päätin kokeilla onneani uudestaan, mutta minut lähetettiin töistä kotiin, tällä kertaa jo klo 12.

En ole tottunut sairastamaan. En osaa levätä ja olla tekemättä mitään. Eilen ja tänäänkin olen kirjoittanut yhteensä kolme blogipostausta, editoinut Mumrunnerin tulevan EP:n demokitarat, viikannut vaatteita, maksanut laskut, paketoinut joululahjat, tehnyt ruokaa yms. Olen työnarkomaani pahimmasta päästä. Olen ankara itselleni ja pidän sairautta heikkoutena.

Jälleen yksi erinomainen syy olla hankkimatta lasta. Ajatelkaa nyt jos en osaa itse sairastaa tai antaa itselleni armoa, tuntea itseäni kohtaan empatiaa, miten osaisin ikinä olla mitään noista kenellekään toiselle. Onneksi työkaverini osasivat olla noita kaikkia minulle. He lääkitsivät minut, syöttivät minulle särkylääkettä ja lähettivät minut kotiin.

Olen viime kuukausina todella oppinut arvostamaan työkavereitani ja työpaikkaani. Olisin tänään jotenkin halunnut esittää kiitollisuuteni työkavereilleni, mutta en osannut pukea sitä kaikkea sanoiksi. Sitä että he ottivat minut puolitoista vuotta sitten suojiinsa, kun olin vielä täysin burn outissa ja juuri yritykseni "konkurssin" läpikäynyt ihmisraato. 

He näkivät rapautuneen kuoreni alla pamppailevan sydämen. Nyt kuorikin on taas kunnossa ja sydänkin pamppailee entiseen tahtiinsa, intohimoisesti ja hyvällä tempolla. Rakas päiväkirja, tänään tässä flunssaisena ja puolikuntoisena itseasiassa olenkin todella täysi.

Kirjoitin viime vuonna näihin aikoihin vanhaan blogiini seuraavasti: 

"Mikään muu, kuin minä itse, ei seiso minun ja lämpimän joulun välissä. Silti se, että tuo muuttuja on juuri minä itse pelottaa jonkin verran. Jouluna ihminen on tunnetusti yksinäisimmillään ja koska olen tänä vuonna vain 3 päivää joulun pyhistä ja välipäivistä töissä, tarkoittaa se, että minulla todella paljon aikaa tutkiskella pitkän yksinolon vaikutuksia joulusta nauttimaan pyrkivään ihmiseen."

Tänäkin vuonna vietän joulun yksin, mutta jostain syystä en enää tunne mainitsemiani pelkotiloja. En suoranaisesti koe tarvetta tutkiskella pitkän yksinolon vaikutusta itseeni. Tiedän jo viime vuodesta, että joulu yksin voi olla ihan mukavaa. Tänä vuonna en kuitenkaan aio myöskään olla koko joulua yksin. Lähden vanhempieni luokse välipäivinä.

Lueskellessani vanhoja postauksiani voin todeta, että ehkä merkittävin muutos on tapahtunut jossain aivojen ja sydämen välillä. Vuosi sitten kirjoittamat postaukseni ovat pelon, epävarmuuden ja vaanivan pimeyden tahrimia. Ainakin minusta tuntuu siltä, että nykyään postaukseni heijastavat jo ihan kiitettävästi valoakin.

On jotenkin hienoa, että on tullut kirjattua näin paljon tunnetiloja ylös jo yli vuoden ajalta. Sillä vaikka röhnötänkin tällä sohvalla puoli kuolleena, voin sairaan kuoreni alla todella hyvin ja se hyvyys toivottavasti tarttuu myös tämän päivän postaukseen, itselleni löydettäväksi taas ensi vuodelle. Toivottavasti voin silloinkin vielä yhtä hyvin kuin tänään.

Hyvää joulua rakkaat ihmiset. Pitäkää toisistanne huolta ja kertokaa rakkaille ihmisille kuinka tärkeitä he ovat, niin kuin minäkin aion kertoa työkavereilleni heti kun vain uskallan.

Lauantaikelat.

Rakas päiväkirjani vai mikä lienetkin, haluan kertoa sinulle että uskoisin voivani taas hyvin. Se on monen asian summa. Viime viikonloppuna olin Turussa jakamassa edustamani blogiyhteisön myöntämän palkinnon eräälle paikallistoimijalle erinomaisesta työstä paikallisen musiikkiskenen eteen. Se hetki palautti mieleeni Uuden Musiikin Kilpailun.

Jollain tasolla tuollaiset juhlavat tilaisuudet, ja ennen kaikkea että saa olla osa sitä kaikkea, saa sydämen hetkellisesti tuntemaan ylevyyttä. Muistin kuinka hienolta tuntui tanssahdella UMK:n backstagelle, sinne missä kaikki tähdet ja julkkikset hengaili. Turussa  tosin ei ollut ihan yhtä kuuluisia julkimoita, mutta yhtä kaikki itselleni tärkeitä ihmisiä.

En ehkä kaipaa arkiseen elämääni glamouria. Minulle riittää se, että olen mukavassa työpaikassa, saan urheilla, minulla on rahaa ruokaan ja ajoittain elämyksiin, ja saan matkustella niin halutessani, jos ei nyt ulkomaille niin ainakin Helsinkiin. En kuitenkaan pane pahaksi paria edellä mainittujen kaltaista juhlavaa tilaisuutta vuoteen. Ne kuitenkin ovat niitä tilaisuuksia, joista sitten kerrotaan (jos ei nyt omille lapsenlapsille niin) veljien lapsenlapsille.

Pääsin Turku-reissuni aikana myös tapaamaan kummityttöäni pitkästä aikaa. Hän on vähän yli yhden vanha. Puhuu hajasanoja ja kävelee. Osoittelee asioita ja naureskelee. Kummityttöni näkeminen herätti minussa jotain jota en ollut aiemmin tuntenut. Kummityttöni taitaa olla pikkuveljeni lisäksi ensimmäinen lapsi, josta olen ikinä aidosti välittänyt.

En ole koskaan haaveillut vanhemmuudesta, enkä haaveile vieläkään. Oli kuitenkin kiva tuntea itsessä myös se inhimillinen puoli, jonka mielestä myös ihmislapsi voi olla yhtä täydellinen kuin vaikkapa kissanpentu. Kohtaaminen kummityttöni kanssa jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen ja jollain tavalla muutti tapaani ajatella.

Olen viimeisen viikon ajan ollut parempi ihminen. En ole nähnyt kanssaihmisiäni pahan riivaamina planeettamme loisina, vaan olentoina jotka yrittävät. Yrittävät parhaansa selvitä tässä luonnottomassa maailmassa, jonka olemme itsellemme rakentaneet. 

Pidän uudesta tavastani kokea maailmaa. Pidän siitä, että olen saanut sydämeeni rakkautta. En ihmettele miksi niin moni linnakundi parantaa tapansa sen jälkeen kun kuulevat tulleensa isiksi - minäkin parantaisin. Sillä loppujen lopuksi ainoa asia mitä emme saa unohtaa on, että kukaan meistä ei synny pahaksi. Elämällä vaan on tapa viedä meitä hyvin erilaisiin suuntiin.

Vuonna 2015.

Olen viime aikoina miettinyt paljon tulevaisuutta. En kuitenkaan samalla obsessoivalla tavalla kuin akuutimman talouskriisini aikana, vaan enemmänkin mahdollisuuksien valossa. Olen nuori ihminen, minulla on vielä elämä edessä, haluan kehittää itseäni ja mennä eteenpäin. 

Olen miettinyt mahdollisuutta opiskella kirjoittamista. Kuten olen tässä blogissakin tuonut esiin, haluaisin joskus kirjoittaa ainakin osittain työkseni. En halua rakentaa tulevaisuuttani epävarmojen freelancer-hommien varaan, mutta voisin tehdä maksullisen jutun tai pari kuussa, ja saada siitä elämääni lisätienestin ja sisältöä.

Sitten taas, en halua alkaa täyspäiväiseksi opiskelijaksi. Minulla on tällä hetkellä asiat niin hyvin ja turvattuna, että olisi täysin järjetön luopua jo saavutetusta. Uskoisinkin, että voisin ikään kuin rakentaa jo saavutetun päällä. Viihdyn työssäni, rakastan työsuhdeasuntoani (tai lähinnä sitä kuinka halpa se on), kaukosuhteeni voi hyvin, tulevaisuuteni on auki.

Ensi vuosi on minulle toivon vuosi. Jos vuosi 2014 oli haavan ja ruven vuosi, vuosi 2015 tulee olemaan ruven parantumisen varmistelua. Vuosi 2016 tulee olemaan minulle uusi alku, mutta en halua vielä edes ajatella mitä se voisi tuoda tullessaan. Tärkeintä on se, että heinäkuussa rakentamani suunnitelma on pitänyt ja olen edelleen uomissa saattamassa elämääni kuntoon.

Vuodelle 2015 minulla kuitenkin on jo tavoitteita. Tai tietynlaisia haaveita. Ohjenuoria, jos sallitte. Vuonna 2015 haluan edetä kirjoittajana. Olisi suunta sitten mikä tahansa, on tärkeää olla jämähtämättä. Haluan tavoittaa laajemman lukijakunnan. Haluan herättää ajatuksia. Haluan löytää hengenheimolaiseni. Haluan löytää uusia mahdollisuuksia.

Vuonna 2015 haluan käydä jossain. Ei tarvitse päästä Viroa kauemmaksi, kunhan pääsen edes sinne. Ehkä viikoksi, tai miksei kuukaudeksi. Kesäloma on seikkailuita varten. Olen nuori, haluan seikkailla. Ehkä bändinkin kanssa. Olen aina haaveillut päästä Eurooppaan keikoille. Teemme kevääksi EP:n, kuka tietää vaikka se lähtisi lentoon.

Vuonna 2015 haluan olla itselleni hyvä. Olen lyönyt itseäni henkisesti ja fyysisesti turpaan jo kolmen vuoden ajan. Vuonna 2015 halaan itseäni, taputan itseäni olalle ja tarjoan itselleni oluen. Muistelen menneitä kaihoten ja ylpeänä, enkä kanna katkeruutta.

Ennen kaikkea vuonna 2015 haluan elää hetkessä ja olla miettimättä liikaa tulevaa. Toivon, että annan itselleni rauhan tehdä niin. Ja toivon itseltäni myös mahdollisuutta levätä. Ainakin yksi päivä viikossa, niin ettei ole mitään sovittuna. Ihminen ei ole kone, vaan löysä säkki lihasta ja nahkaa. Se on hyvä muistaa silloinkin kun on kova draivi päällä.

Tomppaa ja lätkää.

Herran isä että viikko onkin taas pyörähtänyt nopeasti. En ollut aikeissa kirjoittaa tänne tänään. Sain juuri pitkän tekstin valmiiksi toiseen blogiini, enkä tykkää kirjoittaa kahta postausta putkeen. Usein jälkimmäinen teksti kärsii, koska minulla ei riitä keskittyminen yli tunnin kirjoitussessioihin, eikä sen puoleen fysiikkakaan. Harmittaa, että tänään se kärsivä teksti on tämä merkityksellisempi. No, koitan parhaani, koittakaa kestää.

Päädyin siis kirjoittamaan tänään, koska laskiessani tulevien päivien aikatauluja, totesin että tänään on viikon paras hetki, tänään kun minulla ei ole suunnitelmissa mitään muuta kuin sohvalla lököilyä. Mutta joskus on kiva ettei ole mitään muuta, edes bloggausta. Että olisi vain sitä lököilyä. Niin paljon, että alkaa tylsistyttää. Ai hitto, se olisi ihanaa. Ehkä tänään vielä ehdin? Ehdin olla tekemättä mitään. Kuulostaapa hölmöltä.

Haluan kertoa teille tänään viikonlopustani. Olin perjantaina yötöissä. Olen alkanut tottua yövuoroihin. Olen hyväksynyt, että kello kolmelta yöllä ihminen alkaa lahoamaan, tulee vilu ja maailma muuttuu surrealistiseksi. Onneksi kello kolmesta on lyhyt matka kello seitsemään, ja kekseliäisyys palkitaan. Kymmenen minuuttia kerrallaan, vähän niinkuin vankilassa. Oikeasti silti. Uskon, että yötöissä tekijälle ei varsinaisesti makseta siitä että hän tekee töitä, vaan siitä että hän pysyy hereillä, silloinkin kun kehon jokainen solu taistelee vastaan.

Viikonloppu oli mukava. Kävimme tyttöystäväni kanssa katsomassa postimuseossa Tomppa-näyttelyn. Tiedätte kyllä mistä puhun. En viitsi käyttää näyttelyn nimeä blogissa, sillä en halua että blogini nousee esiin Google-hauissa. Pidetään tämä meidän pikku salaisuutenamme, tämä blogi. Näyttelyssä suurimman vaikutuksen minuun teki kuinka normaali mies Tomppa oli, se kuvittaja siis. Hän oli lahjakas, ilmeisen, mutta muuten täysin normaali.

En siis viitannut edeltävällä kummastelulla siihen, että olisin odottanut hänen olevan mikään kummajainen. Yllätyin vain siitä, että näyttelystä sain käsityksen, että arjessaan hän oli yhtä tavanomainen kuin kuka tahansa meistä. Tietenkin sillä erotuksella, että se toinen puoli hänestä piirsi salaa pornoa, matkusteli maailmalla, toimi pianistina ja bailasi nahkaklubeilla.

Vaikuttavinta viikonlopussa ei kuitenkaan ollut Tomppa-näyttely, vaan lätkämuseo. Tiedättekö lätkämuseossa olevan simulaattorin? Missä pääsee pelaamaan "virtuaalitodellisuudessa"? No, tyttöystäväni haastoi minut lämärikilpailuun. Se oli ehkä siistein juttu ikinä. Tiedän kyllä että häntä ajoi halu voittaa, mutta ele oli silti korvaamattoman valloittava. Hänen lämärinsä oli yllättävän tulinen. Olin vaikuttunut. Hänelle toden totta on ruista ranteessa.

Henkinen tasapaino.

Kuuluu hyvää kiitos kysymästä. Olen löytämässä ääntäni kirjoittajana. Koen, että kirjoitan tällä hetkellä paremmin ja selkeämmin kuin koskaan aiemmin. Olen kirjoittanut viimeisen kuukauden aikana jo neljä tekstiä, joihin olen lähestulkoon täysin tyytyväinen. Se on minulle paljon. Toivon, että onnistuneiden kirjoitusten luominen onnistuu myös tulevaisuudessa.

Voin tällä hetkellä hyvin. Koen olevani hyvässä paikassa elämässäni. Sain viimein maksettua isälle velkani takaisin. Se oli minulle todella iso juttu. Tuntuu kuin iso kivi olisi vierähtänyt olkapäiltä. Oloni on kevyt ja iltatee maistuu paremmalta kuin kuukausiin. Minun ei tarvitse edes palkita itseäni mitenkään. Henkinen tasapaino on palkinto itsessään.

Olen alkanut harrastaa avantouintia. En tiedä voidaanko puhua avantouinnista ennen kuin järveen on tehty avantoa, mutta joka tapauksessa kylmässä vedessä uimista. Tänään vesi oli kaksiasteista, viime kerralla viisiasteista. Ensi kerralla ollaan varmaan jo lähellä nollaa. Jännää miten nopeasti kylmään veteen tottuu, siis ajatuksen tasolla. Kaksiasteiseen veteen pulahtaminen ei pelota. Päinvastoin, odotan jo nyt ensi kertaa.

Jokin siinä pyhässä kolminaisuudessa on, tarkoitan siis saunaa, olutta ja avantoa. Puhdistaa sekä kehon että mielen. Kansankylpylä, jossa kaverini kanssa käymme on todella rentouttava paikka. Lauteilla kaikki ovat saman arvoisia. Lauteilla puhe sorisee milloin tuntemattomien, milloin tuttujen kanssa. Parasta kansankylpylässä, ja kai Tampereessa muutenkin on, että tuntuu siltä että kaikki ovat mitä ovat, mutta yhtä kaikki saman arvoisia.

Odotan jo kovasti joulukuuta ja tietyllä tapaa myös joulua. Joulu on yksi niistä harvoista ajankohdista, jolloin minäkin voin antaa itselleni luvan vain ottaa iisisti kaksi viikkoa. Olen jo haaveillut mitä kaikkea aion tehdä joululomien aikana. Aion lukea, aion pelata pleikkaria ja aion katsoa leffoja ja sarjoja. Aion tehdä kaikkea mikä kehittää ja kaikkea mikä ei kehitä.

Löysin viime viikonloppuna Helsingistä pitkään etsimäni Linnunradan käsikirja liftareille (suomenkielinen). Olen halunnut lukea tuon kirjan jo yli kymmenen vuotta. Olen etsinyt sitä divareista, kirppiksiltä ja jopa netin kirja- ja huutokaupoista, suomenkielistä painosta kun ei enää mistään löydy. Mutta Kalevan divari -nimisestä kaupastapa löytyi, ihan lattiatasolta. 

Pakosalla.

Joskus mietin kuinka hullua hommaa tämä on. Siis julkisen blogin pitäminen näin yksityisistä asioista, kuin mitä teillekin olen kirjoittanut. Sitten taas,  kaikki tänne kirjoittamani asiat ovat osa minua, enkä ainakaan uskoakseni häpeä mitään, en näe mitään syytä sensuroidakaan.

Silti aina silloin tällöin tulee sellainen fiilis, että pitäisiköhän jollain tavalla alkaa suojella yksityisyyttä. Ottaa kaikki tekstit alas, tai ainakin osa. Tai ainakin poistaa kirjoittajan nimi tekstien alta. Mutta sitten taas, menettäisikö koko blogi pohjansa?

On valintakysymys haluaako elää julkista elämää ja mitä siitä julkisesta elämästä nostaa esiin. Blogissa käsittelemäni aiheet ovat sellaisia, joita mieluusti käsittelisin myös oikeassa elämässä ihmisten kanssa. Kovin harva vaan on halukas puhua niistä. Siksi tämän blogin olemassaolo onkin ehkä niin kovin tärkeä - koska minulla on tarve puhua asioista.

Mieltäni painaa eräs asia. Kirjoitin nimittäin eilen ykkösblogiini - jos kutsutaan tätä hetki kakkosblogiksi - tekstin, joka herätti paljon närää. Olen vastaanottoon pettynyt, koska niin moni ihminen on ymmärtänyt tekstini väärin ja pahoittanut mielensä.

Tekstin tarkoitus oli juhlistaa valaistumistani, samalla tarjoten lukijoille mahdollisuus kokea tuo sama valaistuminen. En kirjoita blogiini haastaakseni lukijoitani sanaharkkaan. Kunhan kirjoitan mitä mieleen tulee. Ihmiset sitten voivat itse päättää mitä mieltä itse aiheesta ovat.

Silti liian monesti tulee sellainen olo, että ihmiset vihaavat pelin sijasta pelaajaa. Tulkitsevat tekstejä tarkoituksella väärin, missaavat pointin ja provosoituvat. Välillä tuntuu siltä, että ihmiset haluavat suuttua ja suorastaan odottavat, että heille annetaan siihen syy.

Jälleen kerran sanon tämän, mutta onneksi minulla on tämä blogi. Sillä välin kun toisaalla kiehuu, täällä on aina niin ihanan rauhallista ja seesteistä. Tänne kukaan ei tule pahoittamaan mieltään, päinvastoin. Tänne tullaan inspiroitumaan, yhdessä.

Mutta vituttaako meitä nyky-yhteiskunta oikeasti niin paljon, että sisällämme jatkuvasti kiehuu? Varmasti ainakin osaa meistä. Tuntuu ajatuksena todella pelottavalta ja sellaiselta trendiltä mihin olisi syytä puuttua ennen sen räjähtämistä käsille.

Koitan itse löytää jatkuvasti keinoja olla onnellisempi, vähemmän katkera, vihainen. Se ei ole helppoa. Töissä on paineita, vapaa-ajalla on paineita, sitten on vielä internet-elämän ja oikean elämän yhteensovittaminen. Kaipaan 60-luvulle. En ollut silloin vielä syntynyt, mutta olen varma että olisin ollut silloin eläessäni onnellisempi.

Ennen yövuoroa.

Päivää, takana aamuvuoro, edessä yövuoro. Välissä epämääräinen ajanjakso, joka pitäisi jollain tavalla hyödyntää, tappaa pois. Tapan sen kirjoittamalle, tekemällä ruokaa, kirjoittamalla lisää ja nukkumalla päiväunet. Olen neljäosaisen suunnitelman kohdassa kolme: kirjoittamassa lisää.  Kun herään, uusi päivä alkaa. Kahvinkeitin on jo ladattu.

En ole kai pitkään aikaan kirjoittanut taloudellisesta tilanteestani. Ehkä voisin uhrata sille tovin, osa teistä kuitenkin varmaan on ehtinyt miettiä, että miksi yllättävä hiljaisuus aiheesta jonka kanssa painittiin ainakin kahden kuukauden tekstien verran. No, yksinkertaisesti siksi, että olen saamassa palettia kasaan ja suunnitelmani ovat edenneet toivotunlaisesti. 

Tein heinäkuussa monimutkaisen suunnitelman, jota olen siitä lähtien orjallisesti seurannut. Muutin halvempaan asuntoon ja maksoin rästilaskut pois lisälainalla. Nyt olen maksanut lisälainan pois. Verottaja muisti minua syyskuussa tuhannen euron veromätkyillä, joista olen nyt maksanut puolet pois. Toisen puolikkaan maksan ensi vuoden alussa, jolloin talouteni tulisi olla paremmissa kantimissa kuin viimeiseen kahteen vuoteen.

Tämän kuun viidestoista päivä maksan isältä lainaamani rahat takaisin. Se ei todennäköisesti merkitse hänelle juurikaan, mutta on minulle ehkä maksusuunnitelman tärkein kohta. Jotenkin koen, että on tärkeää vetää isäni silmissä oma painoni. 

Isäni on niitä ihmisiä, joka ei ääneen vaadi mitään, mutta johon on todella vaikea tehdä vaikutus. Urameriiteilläni en ole loistanut, vaikka olenkin nuoresta iästäni huolimatta ehtinyt tehdä vaikka mitä. Jos pidän lupaukseni ja maksan velkani, ehkä isäni on minusta ylpeä?

Olen alkanut jo unelmoida millaista on aika, jolloin en ole enää kenellekään velkaa. Ai että se on varmasti vapauttavaa. En pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa minulla olisi rahaa joka kuuluisi vain ja ainoastaan minulle. Voisin ostaa impulsiivisesti vaikka tyttöystävälleni kukkia tai säästää ja katsoa kuinka paljon saan kerrytettyä tilille. Pieniä harmittomia unelmia.

Olen yövuoron jälkeen reissaamassa bussilla tyttöystäväni luo Helsinkiin. Sunnuntaina tulen takaisin. Viikon päästä maksan velkani isälleni, ajatus tuntuu todella hyvältä. Asiat tuntuvat järjestyvän ja tavallaan se stressaa minua. Olen taas pääsemässä taitekohtaan, jolloin minulla on mahdollisuus päästä taloudellisen vakavaraisuuden vesille. Haluan sitä niin kovasti. Niin kovasti, että pelkään että karma jälleen kerran paiskaa minut kaivon pohjalle. Mutta sitten taas, paiskatkoon. Olen ehtinyt kerätä voimia, jaksan taas taistella.

Pintaa syvemmältä.

Mietin aina välillä, että pitäisikö ihan tosissaan alkaa miettiä valmiiksi aiheita joista olisi syytä kirjoittaa. Aina välillä arjessani tulee vastaan joitain sellaisia juttuja, joita jää kelailemaan ihan postaukseksikin asti, mutta aina kun istahdan tähän koneen eteen mieleeni ei tule mitään. Mieleni on tyhjä ja annan vain sormieni tanssahdella näppäimistöllä purkaen ne pienetkin ajatuskätköt aivojeni perukoilta kirjaimiksi näytölle.

Minun ei alunperin pitänyt alkaa kirjoittaa postausta tänään. Kello on kuitenkin jo puoli yksitoista ja minun pitäisi olla puolen tunnin päästä nukkumassa, jos haluan seitsemän tunnin yöunet. Ajattelin kuitenkin, että kerrankin kun oloni on aika raukea ja hyvä, olisi varmasti hyvä taltioida välillä näitäkin tuntoja. Annetaan ajatuksen virralle mahdollisuus.

Minulla ja tyttöystävälläni oli viisikuukauspäivä viikonloppuna. Juhlimisen lisäksi käytimme suuren osan viikonlopusta keskustellen asioista. Tulevaisuudesta, haaveista, nykyhetkestä, kaikesta kyseisen virstanpylvään osoittamaan aikaan sopivasta. Saimmepa aikaiseksi myös riitelyä, mutta joskus riitoja tarvitaan. Ne kaatavat aitoja, joita ei tavallisella puheella saada nurin. Uskon, että meidän tapauksessamme pääsimme uudenlaiselle suoran puheen tasolle.

En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka yrittävät olla jotain mitä eivät ole. En ole myöskään ollut niitä ihmisiä, jotka uskaltavat ilmaista mielipiteitänsä kovaan ääneen. Minulla on mielipiteitä ja kerron ne kysyttäessä. En kerro niitä kenelle tahansa ja olen muutenkin tarkkana siitä kenelle avaan itseäni ja kenelle en. Ne joille valitsen avata itseäni olen kuin avoin kirja, toisille taas suljettu ovi, jossa on vain pienen pieni samea ovisilmä. 

Olen aina arvostanut kahdenkeskeistä interaktiota. En ole ollut ryhmässä keskutelun fani. Ei ole millekään keskustelulle otollista, jos keskustelijat voivat ryhmittäytyä mielipiteineen. On reilumpaa keskustella yksi ihminen toisella. Ei ole tarvetta esittää, muotoutua paineen alla tai pitää suojaa yllä. Mistä puhutaan kahden, yleensä jää kahden. Minulla ei ole tarvetta puhua ryhmissä. Olen se ihminen bileissä, joka eristäytyy ja odottaa että luokse tullaan.

Kuulen usein vanhoilta kavereiltani joita näen harvoin, että kanssani keskustelu on syvällistä. Mitä ikinä tarkoittavatkaan sillä, olen todennut että kun nähdään kerran vuodessa, ei ole mitään tarvetta small talkille. Sen aika on ollut silloin kuin tavattiin,  nyt voidaan jo puhua toisillemme kuin ihminen ihmiselle. Minua kiinnostaa miten vanha kaveri voi, ei mitä hän tekee. Minua kiinnostaa onko hän onnellinen, ei se mitä hän haluaa minulle kertoa. Haluan tietää tekeekö hän mieleisiä asioita, ei tekeekö hän niinkuin on viisasta.

Joskus on pakko olla syvällinen, koska tuntuu siltä että sille on tarvetta. Yhteiskuntamme ei ole enää niin ihmisläheinen mitä se on joskus ollut, millaisena sitä tarvitsisimme. Pienin asia mitä voin tehdä on olla se tyyppi, jolle voi kertoa että menee hyvin tai menee huonosti. Koska mitä tässä salailemaankaan, jokainen meistä tekee omat virheensä. Minä rysäytin firman konkurssiin ja taistelin masennuksen ja loppuunpalamisen kanssa. He ovat tehneet jotain muuta. Ihan sama, kuolinvuoteellamme me kaikki olemme vain ihmisiä.

Inspiraatiosta.

Välillä löydän itseni tuijottamasta näyttöä tai kirjaa, tai jotain muuta niin kauan että kun räpäytän silmiäni, tuntuu siltä kuin piilolinssit olisivat kuivumassa verkkokalvoihini. Muistan muutaman vuoden takaa mainoksen, jossa mainostettiin silmätippoja vedoten kuiviin silmiin. Minulla on aina ollut kuivat silmät, piilolissit eivät ole varsinaisesti vaikuttaneet niihin. Lähinnä huomaan kuivasilmäisyyteni paremmin nykyään. En kyllä usko silmätippoihin. En usko kyseisen silmätippanesteen auttavan, en ainakaan pidemmässä juoksussa.

Olen löytänyt lukemisen. En voi sanoa, että olisin löytänyt sen uudestaan, koska en ole varsinaisesti koskaan löytänyt lukemisesta aiemmin. En ainakaan niin kuin nyt. Huomaan suorastaan janoavani kirjoitettua sanaa. Enkä ole enää niin kranttu kuin ennen. Minusta on ehkä tulossa vanhva. Sain juuri luettua Da Vinci -koodin (kyllä, yli kymmenen vuotta jäljessä muita) ja aloitin heti putkeen Che Guevaran moottoripyöräretkistä kertovan kirjan. Kirjasta on kai tehty myös elokuva ihan viime vuosina, mutta en ole varma.

Eri kirjoissa vetoaa eri asiat. Ennen Da Vinci -koodia luin Supernaiivin, sitä edeltävää kirjaa en juuri nyt muista. Supernaiivi lievitti ahdistustani maailmaa kohtaan lapsekkaalla kerronnallaan ja pienistä asioista riemuitsevalla päähenkilöllään. Da Vinci -koodi taas oli seikkailua ja historiaa sopivassa suhteessa, höystettynä parilla salaliittoteorialla jotka nyt ovat aina tervetulleita. Che Guevaran kirjassa taas kiehtoo se, että kirjan on kirjoittanut yksi aikamme suurista vapaustaistelijoista.  Joskin kirja kertoo henkilön nuoruusvuosista.

Kaikkia edellä mainittuja kirjoja yhdistää se, että ne ovat helppolukuisia. En tiedä onko minulla oikeasti AD/HD, no itseasiassa tuskin on, mutta jonkinlainen keskittymishäiriö ihan varmasti joka tapauksessa. En syystä tai toisesta pysty keskittymään liian vaikeaan kieleen. En pidä kirjoista, jotka eivät anna minun edetä omaa tahtiani, vaan pakottavat minut prosessoimaan jokaisen lauseensa avautuakseen. En kutsuisi itseäni idiootiksi tai muutenkaan vajaaksi, en vaan ole kiinnostunut itseni haastamisesta sillä tavalla.

Se sama keskittymishäiriö joka estää minua lukemasta haastavia kirjoja muuten vaikeuttaa kirjoittamistanikin. Ainakin johdonmukaista kirjoittamista. Minulla on tälläkin hetkellä uskomattoman vaikeaa pysyä asiassa, kun mieli juoksee jo sata metriä edellä poukkoilen aiheesta toiseen. Haluaisin puhua teille niin monesta asiasta, pahimmillaan monesta asiasta saman aikaan. Mutta minulla ja teillä on omat elämämme, ja tämä blogi ei voi viedä niiltä liikaa aikaa. Poukkoilen kitenkin sen verran, että kerron bändimme demottaneen tänään pitkästä aikaa uusia biisejä. Oloni on inspiroitunut. Käsissämme on jotain upeaa. Ainakin minun mielestäni, jotain jolla on ehkä merkitystä. Minulle, ehkä jollekin toisellekin.

Inspiraatio pitää meidät liikkeessä. Löytämäni uuden inspiraation musiikkia kohtaan lisäksi minua inpiroi tällä hetkellä jo mainitsemani lukeminen, kirjoittaminen (suurin inspiraationi), sekä tulevaisuuden suunnittelu. Olen melko varma että haluan olla isona joku. En tiedä vielä kuka, mutta en usko että minulle riittää että olen vain jotain. Minun on oltava joku, muuten en kuole täysin tyytyväisenä. Pyh pah, tottakai kuolen tyytyväisenä, minulla on jo kaikki mitä tarvitsen, mutta tiedättehän ihmiset, ei meille riitä mikään. Olisi hienoa joskus tienata elanto sillä mitä on ja mitä osaa. Siihen minä pyrin. Se on yksi unelmistani. Uusista unelmistani.

Kateellisen panettelua.

Olen ollut viime päivinä niin kiireinen, etten ole kerinnyt leikkaamaan partaani. Olin eilen tyttöystäväni kanssa Helsingin The Circuksessa katsomassa St. Vincentia ja mietin aina välillä, että "hitto, olisi kyllä pitänyt ajaa parta, näytän ihan idiootilta." Mutta se fiilis nyt on Helsingissä ollessani läsnä melkein aina muutenkin. Aion ajaa partani. En tänään, en huomenna, mutta torstaina. Torstaina ajan partani

Olen punninnut viime aikoina paljon Helsinkiä asuinpaikkana. Lähinnä siksi, että tyttöystäväni asuu siellä ja olen itsekin haaveillut sinne muutosta. Helsingin parhaita puolia ovat sen kulttuurinen rikkaus, kansan käyttöön muokatut alueet, varakkaat ihmiset (jotka mahdollistavat mm. kivijalkaputiikit), sekä fakta että Helsinki ei ole paska kaupunki. Se ei ole. Sillä Helsinki on Tampere, Turku, Jyväskylä ja Oulu kaikki sullottuna yhteen pakettiin. Helsinki ei ole paska kaupunki, "Helsingin Oulu" on, mutta "Helsingin Turku" rokkaa.

Helsingissä en pidä siitä, että ihmiset ovat paskantärkeitä. Helsingissä ihmiset käyttävät liikaa aikaa siihen miltä näyttävät ja mitä tekevät, ulkoiseen habitukseensa, sosiaaliseen statukseensa ja liian vähän aikaa siihen keitä he oikeasti ovat ihmisinä. Kaikki ovat uniikkeja, yksilöitä, silti ollen lopulta saman tarkan sääntökirjan tiukkojen raamien sisälle mahtuvia klooneja. Toki samalla esittäytyen uniikin näköisinä ja nokkelina itsenäisinä ajattelijoina.

Suurin huoleni oikeastaan onkin se, miten sopeudun Helsinkiin. Tai ei niinkään sopeudunko Helsinkiin, sillä pidän Helsingistä. En vaan ole varma tulenko sopeutumaan helsinkiläisiin ja siellä lietsovaan "ole tietyllä tapaa uniikki"-kulttuuriin. Pidän siitä, että saan näyttää juuri niin huolitellulta kuin haluan. Pidän siitä, että voin lähteä kaupungille vaikka verskoissa ja sekin on ok. Pidän siitä, että voin olla julkisesti juntti. Pidän siitä, että voin olla julkisesti fiksu. Minä määrään mitä minä teen ja Tampereella saan olla ihan kuka tahansa haluan olla.

Vaikka eihän se nyt ihan niinkään ole. Sillä Tampereella voin saada turpaani, jos näytän tai kuulostan "homolta." Tampereella minua kutsutaan hipsteriksi, jos pukeudun liian erottuvasti. Tampereella en tule ikinä saamaan oman alan töitä, enkä myöskään tule verkostoitumaan oman tulevaisuuteni kannalta olennaisten ihmisten kanssa. Tampereen olen kolunnut jo aika pitkälti läpi. Tästä eteenpäin paikoissa käynti ja asioiden tekeminen on toistoa. Tampere edustaa minulle paikallaan pysymistä, tasaisuutta. Helsinki taas tulevaisuutta.

Kaiken keskiössä olen minä ongelmieni kanssa. Paheksun ihmisiä. Halveksun heitä koska näen heissä ominaisuuksia, joita toivoisin itselleni. Toki myös näen heissä ominaisuuksia, joita en haluaisi nähdä tässä maailmassa. Tiedän kuitenkin että ongelmana on se, että minä en kuulu joukkoon, enkä haluaisikaan. En ole koskaan kuulunut, enkä koskaan tule kuulumaan. Vaikka joku kutsuisi minut joukkoon, todennäköisesti kieltäytyisin kohteliaasti ja harmittelisin myöhemmin yksinäisyyttäni. Niin vammainen ihminen olen henkisesti. 

Mutta nämä asiat tiedostamalla uskon, että minulla on vielä mahdollisuus parantua. Tulee nimittäin vielä aika, kun en enää paheksu ihmisiä. Tai vaikka paheksuisinkin, oppisin olemaan niin ettei paheksuntani huokuisi ympärilläni. En nimittäin loppujen lopuksi ole itsekään yhtään sen parempi ihmisenä. Jeesustelen, paheksun ja saarnaan, ja sitten teen itse perässä. En ole tekopyhä, mutta ihminen kuten muutkin. Ehkä se ihmisyys vielä kääntyy edukseni, sitten kun saan asiani kuntoon, enkä enää tarvitse kateutta. Se päivä on pian ovella, tiedän.

Globaalista lokaaliin.

Tiedättekö, on yllättävän vaikeaa samaan aikaan yrittää elää normaalia nuoren aikuisen sosiaalisessa mediassa aktiivisen ihmisen elämää ja vältellä siellä vellovaa loputonta ei haluttujen uutisten tulvaa. Tarkoitan uutisia, joiden ainoa funktio on aiheuttaa lukijassa pelkoa, vihaa tai surua. Viime aikoina tällaisia otsikoita ovat olleet mm. Ebola ja ISIS.

Olen kirjoittanut tästä aiheesta aiemminkin, mutta palaan nyt asiaan koska sitten viime kerran olen poistanut kännykästäni applikaatiopohjaisen Facebookin ja Twitterin. Se auttoi jonkin verran, mutta selvisi, että ongelma ei ole sosiaalinen media, vaan se miten lehtitalot hyödyntävät sitä. Fakta kun on, että aina jossain päin maailmaa tapahtuu kauheita asioita ja jossain ihania asioita, on täysin mediasta kiinni kumpia ja miten se haluaa sivuilleen nostaa.

Katsoin jokin aika sitten Netflixistä Cosmos –nimistä sarjaa ja sitä katsoessani ymmärsin kuinka pienen pieni hiukkanen maailmamme on sitä ympäröivässä loputtomassa universumissa. Minä, yksittäinen ihminen, olen vain säälittävä molekyyli siinä kokonaisuudessa. Tekemisilläni ei ole juurikaan merkitystä isolla skaalalla katsottuna, kenenkään meidän tekemisillä ei ole. Se on tavallaan aika lohdullista, loppujen lopuksi tällä hetkellä uutisoitavat kauheudet ovat yhtä kaikki merkityksettömiä, jopa ilmaston lämpeminen.

Tieto siitä, että tekemisemme eivät ole millään lailla merkittäviä isolla mittakaavalla rauhoittaa minua. Olen kuullut että toisia sama ajatus ahdistaa. Tuhoamme maailmamme hitaasti mutta varmasti, enkä minä tai kukaan muukaan yksittäinen ihminen voi sille mitään. Oikeutan itselleni sivustakatsojan roolin. Olen kuin pyörätuolissa istuva koululainen, joka joutuu seuraamaan vierestä koulukiusaajien touhuja. Koen itseni kykenemättömäksi auttamaan, vaikka tiedostan että ympärilläni tapahtuu jatkuvasti vääryyttä.

On jossain mielessä helpompi sulkea silmänsä sellaisilta asioilta joihin ei voi vaikuttaa. Sitä mieluummin pidän taas silmäni auki sellaisille asioille joihin voin vaikuttaa. Olen pyrkinyt omaksumaan ajattelutavan, jossa koitan olla vaivaamatta muutenkin herkkää päätäni itseäni isommilla ongelmilla. Asioilla, joita voisin vaan murehtia ja joille en yksinkertaisesti voisi yhtään mitään. Sellaisille, joita uutiset ovat nykyään täynnä.

Uskon, että jos jokainen meistä pitäisi huolta lähipiiristään, tämä maailma olisi parempi paikka. Minulla on vahva kaipuu pois globaalista takaisin lokaaliin. Olenko maininnut, että jos saisin eteeni napin joka tuhoaisi internetin, painasin sitä? Ihan tosissaan. Sillä tätäkin blogia voisi yhtä hyvin kirjoittaa paperiseen päiväkirjaan, myöhempien sukupolvien löydettäväksi.

Ou mai gaat.

"Ou mai gaat", sanoi BB-Niko aikoinaan kauhuissaan. Samaa sanoin minäkin, kun vierailin blogissani tsekkaamassa onko teksteihin tullut uusia kommentteja. Kommentteja ei ollut tullut, mutta tajusin että edeltävästä postauksesta on lähestulkoon puolitoista viikkoa aikaa.

Aika on mennyt siivillä. Olen ollut noin kolme viikkoa flunssassa, eikä täyttä parantumista ainakaan vielä näy horisontissa. Uskoisin, että pitkä flunssa on johtunut asuntoni viilentyneestä  yölämpötilasta. Taloyhtiö sai vasta viime viikonloppuna lämmityksen päälle, joten katsotaan jos tämän viikon jälkeen jo helpottaisi olot. Ei tämä flunssa tähänkään mennessä ole paha ollut, enemmänkin viheliäinen.

Flunssan potemisen lisäksi olen säveltänyt uutta musiikkia. Olen kirjoittanut uusia "soolokappaleita", joissa pääroolia näyttelee kaunis melodia, suora lyriikka ja intiimi tunnelma. Olen äänitellytkin niitä ja saattaa olla, että jossain vaiheessa pullautan Spotifyyn jotain materiaalia. On ollut tosi kiva huomata, että jossain vaiheessa sävellys- ja äänitysprosessia jokin osa minusta on oikeasti ihan nauttinutkin luomastani säveltaiteesta.

Talouspuolella vaikuttaa lupaavalta. Näyttäisi siltä, että marraskuun viidestoista päivä on uusi taitekohta. Sen jälkeen tulevaisuus on taas vähän valoisampi. Tällä hetkellä sanoisin tilanteen olevan hallitun stabiili. Olen elänyt todella säästeliäästi nyt n. 3 kuukautta, se alkaa maksaa itseään takaisin. Eikä budjettielämä ole edes mitenkään kamalaa. Päinvastoin, oppiipa ainakin arvostamaan arjen luksuksia ja sellaisia asioita, jotka eivät maksa mitään.

Olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen elämääni ja työhöni. Elän vaatimatonta elämää, jossa jokainen pienikin positiivinen asia tuntuu todella hyvältä. Tänään juhlin puolikasta suklaalevyä, jonka löysin jääkaapistani. Jokaisesta päivästä pyrin nauttimaan, sillä koen että jokainen päivä tässä maailmassa on plussaa. Ainiin, uusi asuntoni on paras asia arjessani. Viihdyn täällä metsän keskellä. Tulee liikuttua ja on rauhallista.

Pahoittelen tekstin sekavuutta. Minun pitäisi olla jo nukkumassa. Pyrin päivittämään tätä blogia useammin, mutta tiedättekö mitä? On ehkä ihan hyväkin asia, että aika on juossut. Se tarkoittaa, että minulla on ehkä mennyt paremmin. Ehkä jopa niin hyvin, ettei minulla ole ollut akuuttia tarvetta purkaa oloja blogiin. Vaikka toki pyrin kirjoittamaan tänne myös positiiviset käänteet elämästäni. Kerran viikossa silti pitäisi päivittää, ainakin.

Tyttöystäväni on tulossa viikonlopuksi Tampereelle. Teemme sushia. Enää pari päivää niin näen hänet taas. Elämä on tällä hetkellä aika pirun mahtavaa.

Kaunis syyspäivä.

Terveisiä kisulasta. Täällä istun, vanhan asuntoni olohuoneessa kissojen nukkuessa rauhaisasti päiväuniaan toinen keskellä lattiaa, toinen pienessä punoskorissa. Aurinko paistaa ja vaikka tuuli puhaltaakin rauhattomasti, sanoisin että ilma on yksi tämän syksyn parhaista. On lauantai-päivä ja minulla ei ole suunnitelmissa viikonlopulle mitään muuta kuin keilaamista kavereiden kanssa.

Vietin koko viime viikon hoitaen tyttöystävääni. Hän tuli viettämään kipeyspäiviään luokseni uuteen asuntooni. Olen nimennyt asunnon leikkisästi "miesluolaksi", eli mancaveksi. Miesluola on söpö kuin nappi. Pieni, tyylikäs yksiö, jossa on kaksion verran kalusteita. Toisin sanoen tilaa ei ole liikaa. Kahdelle ihmiselle sitä ei todellakaan ollut liikaa. Silti, sopu säilyi ja yhdessä viettämämme neljä päivää olivat todella mukavia.

Tämä on ehkä kolmas viikonloppu, jonka vietämme tyttöystäväni kanssa eri kaupungeissa. Ylihuomenna on neljäkuukauspäivämme, niin se aika juoksee. Lupasin tyttöystävälleni, etten juurikaan kirjoittaisi hänestä tai yhteisestä elämästämme tähän blogiin. Kehtaan kuitenkin loukata lupausta nyt yhden postauksen verran.

Suhteemme on syventynyt melkoisesti neljässä kuukaudessa. Ehkä johtuen omista vaikeista ajoistani, tai sitten yksinkertaisesti hyvästä natsaavuudesta. Välillä tuntuu että olemme yhdessä kuin paita ja peppu, tai ristiriitainen mieli, jonka puoliskot täydentävät toisiaan. Joka tapauksessa jollain lailla tuntuu, että olemme kohtalon yhteen saattamia ja erottamattomia.

Kun lähdin neljä kuukautta sitten Helsinkiin tapaamaan ihastustani, en ikinä olisi uskaltanut edes haaveilla että kirjoittaisin teille nyt siitä kuinka kivaa meillä on ollut. Totuus kuitenkin on, että meillä on ennen kaikkea ollut kivaa. Tyttöystävässäni ehkä eniten pidän siitä, että minun mielialavaihteluni ovat kuin vettä hänen hanhenselkäänsä. Vaikka välillä ruokimmekin toistemme toivotonta maailmankuvaa ja epäuskoa ihmisrodun hyvyyteen, suurimman osan ajasta vietämme pienessä kuplassamme. Tilassa, jota pystymme kontrolloimaan ja ylläpitämään positiivisesti virittyneenä.

Tuntuu todella hyvältä olla parisuhteessa. Vaikka elämmekin eri kaupungeissa, parisuhteessa mieltä tuudittaa jatkuvasti tietynlainen onnellisuus. Vaikka viikko menisi kuinka pitkin vittuja viikonloppu aina tulee ja silloin viimeistään kaikki on taas hyvin. Ja usein viikotkin menevät ihan kivasti. Vaikka arjesta kuinka koittaisi saada kaiken irti, on arki aina arkea ja vapaat juhlapäiviä. On sitten jokaisesta itsestään kiinni haluaako vapaat juhlia alkoholin vai vaikkapa pitkien kävelyretkien tai keilailun muodossa.

Tyttöystäväni on tämän viikonlopun töissä Helsingissä ja minä olen kissojen kanssa Tampereella. Tällä hetkellä tuntuu, että etäsuhdekin on ihan jees. Saimme viettää yhdessä viimeiset neljä päivää ja näemme taas viimeistään ensi perjantaina. Ajatus saa sydämeni hymyilemään ja sen ajatuksen voimin jaksan myös nauttia näistä hetkistä - yksin, tai no "yksin". Kissojen kanssa kun jatkuva seura on taattu.

Puhuimme äitini kanssa tänään taas tunnin puhelimessa (muuten nykyisin yksi suosikkiasioistani). On jotenkin hienoa huomata miten keskustelumme saavat kokoajan positiivisemman sävyn. Ihan kuin menisimme molemmat elämissämme pieniä askelia viikottain parempaan suuntaan. Hän suuntanaan rauhaisat eläkepäivät, minä suuntanani turvattu tulevaisuus ja sisäinen onni.  Ja tällä hetkellä en näe mitään syytä miksemme molemmat pääsisi päämääriimme.

Hullunkurista hommaa.

Olen tässä muutaman viime vuoden aikana monta kertaa ihmetellyt miten ihmisellä voi olla jatkuvasti kiire, vaikkei hän näennäisesti tee mitään tai tarvitse aikaa mihinkään. Esimerkiksi tämän päivän aikana suunnitelmani oli seuraava: paluu Helsingistä Tampereelle klo 9.20. Se oli siinä. Ei suunnitelmaa, ei kiirettä, eikö vain? Väärin. 

Saavuin Tampereelle klo 12, menin moikkaamaan kisuja exäni ja hänen uuden poikaystävänsä luokse. Menimme käymään kaupassa, jonka jälkeen kävelin kotiini. Pääsin kotiin klo 16, söin ja katsoin We Want Moren avausjakson. Aloin klo 17 äänitellä musiikkia (kyllä yritän päästä musiikkitraumani yli). Äänitysten jälkeen klo 21 aloin maksaa laskuja (erittäin v-mäinen prosessi itselleni). Nyt klo 22 olen suihkunraikkaana koneeni ääressä. Suunnittelen Leijonanluolan katsomista ja iltapalan syömistä. Lopputulos: kiireinen päivä.

Ehkä tietoisesti turboahdan jokaisen päivän täyteen tekemistä, ihan vaikka vaan sen takia etten joudu kokemaan yksinäisyyttä. Miksi yksinäisyys sitten pelottaa? En osaa sanoa. Kai pelkään viettää yksin aikaa ajatusteni kanssa. Pelkään että tällä hetkellä mieleni syvään syöveriin haudattu talousstressi nostaa jälleen päätään ja kampeaa minut selälleen kuin avuttoman liemikilpikonnan. Onko huono asia pelätä yksinäisyyttä? Onko se normaalia? Tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan yksin. En ole koskaan kysynyt heiltä.

Voin tällä hetkellä aika hyvin. En enää stressaa talouttani edes päivittäin. Minusta on pidetty todella hyvää huolta ja koen että minusta välitetään ja minua rakastetaan. Olen päivä päivältä varmempi tulevaisuuteni suunnasta ja vaikka suunnitelmani tällä hetkellä ovatkin tehty pitkälle tulevaisuuteen, uuden elämäni ensimmäiset sivut kääntyvät jo vuodenvaihteessa. Siihen ei ole enää kuin hassut kolme kuukautta aikaa.

Haluaisin löytää aikaa kirjoittamiselle. Olen melko varma, että haluan tulevaisuudessa kirjoittaa työkseni. Saavuttaakseni unelmani, minun pitäisi kirjoittaa enemmän ja kehittyä kirjoittajana. Jos en kirjoita, en myöskään kehity. Aina kun pääsen tämän blogin äärelle, sydämeni huokaa onnesta. Tämä blogi tekee minulle todella hyvää. Minun onkin muuten pitänyt kertoa teille jo aikaisemmin, että vaikka vuodatankin tänne välillä todella masentavia juttuja, ei se tarkoita että olisin masentunut. Aina kun istun koneen eteen päivittämään blogia, annan tekstin lentää. Se mitä blogiin tarttuu on vain akuuteimpien ajatuksien purkua.

Välillä toki on tuntoja ja kokonaisia päiviä, jolloin tuntuu siltä ettei mistään tahdo löytää valonpilkahduksia. Tuollaisina päivinä jo pelkkä blogin päivittäminenkin saattaa riittää tarjoamaan sen alkukipinän, josta se valonpilkahdus sitten viiveellä syntyy. Miksi selitän tätä teille? En tiedä. Ehkä haluan vain sanoa, ettei minulla välttämättä mene aina niin huonosti mitä tämä blogi saattaa antaa ymmärtää.

Ehkä tärkeintä kuitenkin on, että tämä blogi ajaa tehtäväänsä hetkittäisten olotilojen tallentajana ja (ainakin tällä hetkellä) pahimpien kouhujen rauhoittajana. Ehkä taas kun elämäni tasaantuu, voi tämä blogikin jälleen saada uuden merkityksen. Koitetaan kestää yhdessä siihen asti. On tämä ihmiselämä kyllä hullunkurista hommaa.

Kirjoittajan blokki.

Tein tänään jotain poikkeuksellista: annoin itselleni luvan pitää hauskaa. Jotain sellaista, jota en muista tehneeni pitkään aikaan. Opin yrittäjänä siihen, että jos on liikaa luppoaikaa hurvitteluun, sen voi yhtä hyvin käyttää rästihommien hoitamiseen. Ainoita sallittavia taukoja olivat sosiaaliset tapahtumat, sekä "hermojenviilennyskävelyt" (joita harrastan edelleen).

Päivä ei kuitenkaan mennyt nappiin. Valitsemani hauska tälle päivälle oli iPadiin liitettävän sähkökitaraplugarin ja äänitysohjelman kanssa leikkiminen. Virhe. Sävelsin testailujeni lomassa uuden kappaleen, suomenkielisen, masentavan joskin kauniin. Samanlaisen kuin kaikki säveltämäni kappaleet viimeisen 10 vuoden ajalta. 

Sävellyksien luominen on vuosi vuodelta muuttunut vain rankemmaksi ja rankemmaksi prosessiksi. Löydän itseni silti silloin tällöin kitara kädessä yrittämässä luoda uutta. Heti kun tajuan minne kappale on menossa koitan parhaani mukaan lopettaa sen synnyn. En tiedä, jotenkin annan itsestäni vain aivan liikaa musiikille. Tuntuu siltä, että vuodan niin syvältä kappaleisiini, etten enää itsekään halua soittaa tai kuulla niitä.

Olenkin todella iloinen, että olen löytänyt tämän uuden kirjallisen tavan ilmaista itseäni, ettei minun tarvitse enää käydä liian syvällä fyysisesti päästäkseni kosketukseen syvimpien tuntojeni kanssa. Jotenkin laulun kautta ilmaistuna ne tunnot ovat pelottavia, ehkä siksi että ne saavat muodon oikeassa elämässä. Mielummin vuodan ne samat tunnot suoraan aivoistani tietokoneelle, jonka jälkeen voin vain sulkea tietokoneen ja unohtaa koko jutun.

Olen kai silti muusikko ja mielestäni keskinkertaisen lahjakas säveltäjä. Olen vaan alkanut pelätä, että voinko enää koskaan esim. säveltää levyllistä kappaleita. Tällä hetkellä minusta ei nimittäin siihen ole. Tai siis saisin varmasti sävellettyä kappaleet, en vaan voisi koskaan äänittää tai esittää niitä. Enkä kestäisi sitä, että kappaleet tulisivat vaikka keskellä työpäivää päähäni ja alkaisivat piinaamaan. Sitäkin on käynyt vuosien varrella. Jos kappaleen saattaa valmiiksi, se haluaa tulla kuulluksi. Siksi en voi säveltää mitään loppuun.

Onneksi tämä ongelma rajoittuu vain täysin itsesäveltämiini kappaleisiin. Pystyn edelleen auttamaan bändiäni biisien kirjoittamisessa. Olen ottanut vastuulleni  laulumelodiat ja lyriikat. Se ei ole aiheuttanut ahdistustiloja - päinvastoin. Olen saanut bändini kappaleista voimaa. Johtunee varmasti siitä, että kappaleiden soidinasut ovat toiveikkaita. Se ohjailee myös minua toivekkaaseen suuntaan. Kappaleisiin tallentuu paloa ja toivoa paremmasta, toisin kuin itsesäveltämiini, jotka syntyvät ikuiseen suruun ja valottomaan tunneliin.

Mutta ei kaikkien tarvitse olla säveltäjiä. Ei minunkaan tarvitse. Olen tavoittanut kirjoituksillani jo muutenkin paljon enemmän ihmisiä kuin musiikillani koskaan. Ehkä voin tyytyä siihen, että tämä on se minun väyläni ilmaista itseäni. Se on minun ja kaikkien muidenkin etu.  Ehkä tärkeintä kuitenkin loppujen lopuksi on, että tekee sitä mikä tuntuu itsestä hyvälle - ja tätä tekstiä kirjoittaessa suorastaan tunnen miten sävellyksen aiheuttama pahaolo hälvenee ja sydämeni täyttää lämpö. Olen ehjä taas - kiitos blogi. 

Haluan lopettaa tämän postauksen vielä iloisiin uutisiin: Rosvot on ehdolla vuoden verkkomediaksi! Se tarkoittaa sitä, että minä ja 19 muuta musabloggaajaa olemme tehneet jotain oikein. Se antaa minulle uskoa siihen, että kirjoituksillani on muillekin kuin itselleni merkitystä. Se antaa uskon siihen, että voin vielä joskus kasvaa oikeasti hyväksi kirjoittajaksi. Olen nimittäin jo nyt Suomen parhaassa porukassa kasvamassa sellaiseksi. Pian toivottavasti myös Suomen parhaassa verkkomediassa kasvamassa sellaiseksi.

Flunssan pehmittämä.

Tämänpäiväisen kirjoitukseni haluaisin aloittaa haasteella: tutustukaa vanhempiinne. Ottakaa selvää mistä he ovat kotoisin, mitä he tekevät työkseen, milloin he alkoivat seurustelemaan, millaista elämä oli ennen kuin he saivat sinut/ sen jälkeen, miksi he ovat pysyneet yhdessä/ eronneet. Kysy mitä heille kuuluu ja kerro heille mitä sinulle kuuluu. 

Olen ottanut tavaksi soittaa vähintään kerran viikossa äidilleni. Puhumme puhelimessa yleensä puolesta tunnista tuntiin. En koskaan mieti etukäteen mistä puhumme, puhumme vaan. Opimme tuntemaan toisemme. Sillä vaikka äitini minut lähes yksin kasvattikin, viimeiset kymmenen vuotta olen elänyt hänestä eristyksissä. Nyt tutustumme, minä häneen vanhempana ja hän minuun lapsenaan.

Isäni kanssa minulla on hieman erilaiset välit. Olemme tavallaan aina olleet todella hyvissä väleissä, emme vaan koskaan juurikaan keskustelu asioista. Tai keskustelemme me, pinnallisella tasolla. Ehkä niin on parempikin, vaikka välillä haluaisin oppia tutustumaan häneen samalla tavalla kuin äitiini. Olen kuitenkin tietoinen, että en voi yksin sitä päättää. Sitä paitsi, isän kanssa on kiva laskea leikkiä ja  esittää äijiä. Ei meistä kumpikaan oikeasti ole sellainen, mutta jos kukaan ei ole näkemässä voimme olla ihan mitä vain.

Tänään olen ollut kipeänä. Olin kyllä töissä, sillä en ollut aamulla "tarpeeksi kipeä". Tiedättekö? Olin selvästi liian kipeä tekemään töitä, mutta selvästi en tarpeeksi kipeä saikuttaakseni. Eikö olekin perverssiä? Siellä sitten kärvistelin. Murisin työkavereilleni ja tein päivän käsi haudattuna kämmeniin. Selvisin hengissä. 

Toivon että flunssani menee ohi yön yli, sillä bändilläni on huomenna ja ylihuomenna keikat ja haluaisin olla vedossa. Meillä on tosi hyvä bändi. Olisi kiva antaa sille mahdollisuus olla sellainen myös lavoilla. Olemme nyt treenanneet yli puoli vuotta. Toivottavasti pystymme välittämään yleisölle sen saman palon, mikä kappaleisiin on vuodettu sinä aikana.

Rakastan laulamista ja sanoisin, että syy miksi olen bändissä ei liity mitenkään potentiaaliseen menestykseen tai keikkailuun. Haluan vain laulaa ja laulaessani toivon, että edes joku oikeasti haluaa kuulla minua. Vaikka lyriikat eivät olekaan yhtä hyvä itseilmaisun väylä kuin tämä blogi, haluan että ihmiset kuulevat minua. Haluan, että ihmiset joutuvat jakamaan kanssani hetken. Haluan päästä läpi ja antaa heille osan itsestäni.

En ole koskaan haaveillut rokkitähteydestä tai fanittavista tytöistä. Olen aina suhtautunut musiikkiin enemmän hengellisesti. Olen kohdellut sitä kunnioittaen ja vastapalveluksena se on pitänyt minua pinnalla. Olen ilmaissut sille ja sen kautta syvimmät tunteeni, ja se on ottanut ne itselleen ja pitänyt niistä hyvää huolta. Olemme musiikin kanssa yhtä ikuisesti.

Ongelmat lähellä ja kaukaa.

Olen pohdiskellut viime aikoina paljon sotaa. Sen mahdollisuutta, mitä se merkitsisi itselleni ja kuinka paljon ja millä tavoin se vaikuttaisi elämääni. Media antaa tällä hetkellä ymmärtää, että Suomi on ajautumassa sotaan lähitulevaisuudessa halusimme tai emme. Kenen kanssa, ei ole vielä varmaa. Miksi, selviää varmasti viimeistään siinä vaiheessa kun sota alkaa. Kuinka kauan sota kestäisi, siitäkään ei ole varmuutta.

Näin pitkälle kehittyneessä maailmassa, näin sivistyneiden valtioiden kesken tuntuisi aivan käsittämättömältä, että yhtäkkiä regressoituisimme apinoiden tasolle ja alkaisimme piestä sokeasti toisiamme hengiltä. En muutenkaan ole koskaan ymmärtänyt sotaa tai sotilaita sen suuremmin. Onko oikeasti niin, että joku on niin helposti vietävissä, että kun sanotaan: "tuo on pahojen puolella, ammu hänet", joku tarttuu sanan lakiin ja tekee työtä käskettäessä.

Ei varmaan yllätä mitenkään, että olen itse siviilipalvelusmies. Mielummin laittaisin kuulan omaan kallooni, kuin ampuisin sen minulle tuntemattoman yhtä lailla vasten tahtoaan sotaan joutuneen nuoren miehen/naisen kalloon. Rakastan maailmaa, luontoa ja historiaamme. En kuitenkaan pidä tästä maasta tai itse rakentamamme yhteiskunnan nykytilasta, enkä usko parempaan huomiseen niin kauan kun maailmaa ajaa ahneet ihmiseet ja valuutta. 

Mutta koska tällä hetkellä en usko, että kukaan haluaisi sotia Suomen kanssa, haluan osoittaa heristävän sormeni suomalaiselle medialle. Hävetkääkin, että pelottelette kansalaisia sodalla, jonka osuminen kohdalle on yhtä todennäköistä kuin, että kuka tahansa meistä jäisi bussin alle - täysin tuurista kiinni. Ei ole reilua, että lehtiä ja uutisia myydään pelolla.

Ja pahalta tuntuvat myös otsikkomehutukset Suomen huonosta työttömyystilanteesta. Tarvitseeko sitäkin joka päivä jankuttaa? Että kuinka paskasti Suomella menee ja miten pian kenelläkään meistä ei enää ole työpaikkaa. Mahtaakohan oikeasti olla niin, että pian koko Suomi seisoo sodan keskellä leipäjonossa, vai voisiko tähänkin olla nyt pieni pelon siemen kylvettynä? Peilaan tottakai aina kaikkea itseeni, koska en muutakaan osaa, mutta nopeasti järkeiltynä minulla ainakin tulee olemaan työpaikka myös tulevaisuudessa. Varmasti monella muullakin. Ja jos meillä ei olisi enää työpaikkoja, mitä me sitten tekisimme? Alkaisimme taas kalastaa ja metsästää, ja kasvattaa omat viljamme? Naurettavaa. On turhaa pelotella kansaa hypoteettisillä kysymyksillä, kun tarjolla ei ole edes teoreettisia vastauksia.

Olen yksinkertainen ihminen. Elän vaatimatonta ja maailman tulevaisuuden kannalta kestävää elämää. Haluan vain nauttia arjestani ja poistua vähin äänin maapallolta, kun aika minut jättää. En pyytänyt syntyä tänne, enkä myöskään ala taistella oikeudestani pysyä täällä. Tällä hetkellä suurin murheeni on, että ehdin maksaa yritysvelkani pois ennen kuin median pelottelema työttömyys-/sotapommi oikeasti putoaa Suomen niskaan.

Vituttaa jo valmiiksikin se, että vaikka sitä kuinka koittaa elää elämäänsä oikein, joku muu kuitenkin vetelee niistä isoista naruista, ja yhdellä nyhtäisyllä saattaa pilata elämäsi lopullisesti. Kysynkin hyvin usein itseltäni ennen nukkumaanmenoa onko tässä maailmassa mitään järkeä. Ja monesti tulen ajatuksissani lopputulemaan ei ja ei tarvitsekaan olla, koska maailmamme on yksi miljardeista ja kun maailmamme joskus tuhoutuu, meitä ei tulla ikävöimään. Että tällaista pohdintaa tällä kertaa, mites teidän viikkonne on alkanut? Ainiin kerroinko jo, että olen kesälomalla ja kissani on tällä hetkellä kipeänä. Wuupdi-fuckin-duu.

Uudessa asunnossa.

Nyt on kulunut kaksi viikkoa siitä, kun taloudellinen kriisinä saavuttin taitekohtansa. Olen kuivilla, vaikka joudunkin muistuttamaan siitä itseäni joka päivä ainakin kaksi tai kolme kertaa. Esimerkiksi eilen, kun menin nukkumaan voisin vannoa, että sydän pyrki kurkkutorvestani ulos ja tänään aamulla, kun nousin ylös vatsassa tuntui siltä, että joku olisi lyönyt minua.

Olot ovat kuitenkin ohimeneviä. Onneksi, koska asiani alkavat oikeasti olla jo ihan mallillaan, voin nopeasti järkeillä itseni ulos ahdistuksen kourista. Lisäksi kiitos viime kuukausien ahdistuksen ja siitä läheisilleni juttelemisen, olen ollut huomattavan paljon interaktiossa minulle läheisten ihmisten kanssa. He auttavat minua unohtamaan murheet ja stressit, ja keskittymään olennaisiin asioihin - hymyilemään ja nauttimaan arjesta.

Muutin viime maanantaina uuteen asuntooni. Kämppä on unelmieni täyttymys. Vuokra on todella alhainen ja asunto erittäin siisti. Kylppäri on iso ja siinä on lattialämmitys. Laminaatin värinen lattiamatto luo tunnelmaa. Seinät vasta maalattu ja keittiö juuri laitetun näköinen. Eilen sisustettua asuntoani ihmetellessäni mietin ääneen miten olenkin näin onnekas.

Puhuin äitini kanssa puhelimessa pitkän tovin eilen ja koitin selittää hänelle miten minulla on näinä päivänä usein melkoisen siunattu olo, ihan kuin joku jossain haluaisi että saan asiani järjestykseen ja voin hyvin. Heitin jopa uskovaisflirttiä, sillä olen viime aikoina käynyt useasti hengellisten kysymysten äärellä. Äitini kuitenkin kunnon turkulaiseen sävyynsä teilasi ajatussiltani alkuunsa ja sanoi suurin piirtein näin: "Olet järjestellyt asioitasi lähes maanisesti nyt useamman kuukauden, etköhän voi kiittää asioidesi järjestymisestä itseäsi."

Tottahan se on. Olen järjestänyt asiani lähestulkoon itse, tietenkin läheisteni avustuksella. En kuitenkaan halua yliviivata kohtalon osuutta elämääni. Vaikka olenkin tehnyt isot linjaukset itse, palaset ovat loksahdelleet viimeisen kahden kuukauden aikana kohdilleen kuin itsestään. Tarvitsin halvan asunnon, sain halvan asunnon. Tarvitsin enemmän palkkaa, minulle aikataulutettiin yö- ja viikonloppuvuoroja. Tarvitsin tukea, sain sitä läheisiltäni. Ymmärrättekö mitä haen takaa? Ihmiselämä on 33% sitä minkä kanssa olet syntynyt, 33% sitä mitä itse suunnittelet ja 33% täyttä sattumaa.

No, kuka nyt laskee missä suhteessa mikäkin asia vaikuttaa. Ei elämää voi ennakoida. Kuka tahansa saattaa voittaa yhtenä päivänä lotossa ja jäädä seuraava auton alle. Yksi juttu kuitenkin on 100% varmaa, uusi asuntoni on siunaus. Se tulee tuomaan elämääni vielä paljon hyviä rauhallisia hetkiä ja mikä tärkeintä isoja taloudellisia säästöjä. En voisi olla tyytyväisempi. Ainoa suuri minus on, että jouduin luopumaan kissoistani. Ne ovat nyt äitinsä luona ja voivat hyvin. Ehkä juuri sen takia niidenkään menettäminen ei juuri nyt tunnu pahalta.

Maslow'n tarvehierarkia.

Noniin, tulihan se 15. päivä viimeinkin. Kirjoitin teille (puhun nyt teistä, vaikka puhun oikeasti itselleni) aiemmin, että 15. päivä tulisi toimimaan eräänlaisena taitekohtana. Päivänä, jolloin jatkuvasti pakkasen puolelle hyppivä talouteni alkaa elpymään ja alan saada pieniä summia rahaa joka kuukausipalkasta säästöön. Onni on ollut laskelmieni puolella, sillä kävi kuin kävikin niin, että vaikka sainkin vähemmän rahaa, mitä olin laskenut, selvisin 15. päivään asti ja nyt toden totta uusi elämäni voi vihdoin alkaa. Pienin lapsen askelin.

Kirjoitin teille kuukausi sitten: "Jos elokuun 15. päivä kirjoitan teille, että 'lainat maksettu, kaikki ok', voin luvata teille että silmistäni valuu kirjoitushetkellä onnen kyyneliä, sillä niin käsittämättömän hyvältä tuntuisi päästä nyt vihdoin viimein ja lopullisesti kuiville". No, voin sanoa, että täysin kuivilla en ole vieläkään. Silmistäni ei valu onnen kyyneliä. Mutta olotilani on miljoona kertaa parempi kuin kuukausi takaperin, jolloin olin jatkuvasti oksentaa stressin aiheuttamasta fyysisestä pahasta olosta. Helvetti, oli se melkoista.

Enää ei ole fyysisesti paha olo. Tai no kelle valehtelen, aina välillä on edelleen. Fyysisesti paha olo lähinnä sen takia, miten väärältä se tuntuu, että olen joutunut ja joudun edelleen käymään läpi kaiken tämän. Tiedän, ettei kukaan pakottanut minua yrittäjäksi, ja maksan nyt myös takaisin sitä elämää, mitä elin lainalla kaksi vuotta. Tuntuu silti jotenkin karulta, että olen ollut aktiivisesti työelämässä yli kaksi ja puoli vuotta, ja olen elänyt penniä venyttäen, säästeliäästi kuin koira, eikä minulla ole siltikään viimeisestä kahdesta ja puolesta vuodesta muuta näyttöä kuin kokemukset, lyhennetty velka ja nippu suunnitelmia, joiden avulla löydän loputtomalta tuntuvan tunnelini pään ja siellä kajastavan vapauden valon. Ja kun velat on maksettu, pääsen säästämään rahaa. Ajatuskin on yhtä autuutta.

Ihmettelette varmaan miksi puhun säästämisestä unelmana, sillä "kenen unelma on säästää"? No, minäpä kerron. Olen tässä viimeisen kahden vuoden aikana todennut, että pahan päivän varalle säästäminen ei ole vain vanha kansanviisaus, vaan sen pitäisi olla kansalaispakko. Sillä kaikille meistä ei ole siunattu rikkaita vanhempia, jotka aina pelastavat nahkamme, kun mokaamme. Joillekin meistä viimeinen turvaverkko on sossu, ja esimerkiksi omalla kohdallani siitäkään ei olisi ollut pelastajaksi. Olin lähellä henkilökohtaista konkurssia. Siksi on hyvä olla säästöjä, pahan päivän varalle. Tai omalla kohdallani säästöjä olisi ollut hyvä olla pahan vuoden TAI PARIN varalle. Säästöt tuovat mukanaan turvallisuuden tunteen. Sen, kun tiedät ettei sinulla tai läheisilläsi ole hätää. Ja jos tulee jotain yllättävää, et ole kusessa. Ai helvetti, että olenkin kateellinen ihmisille, joilla on rikkaat vanhemmat.

Turvallisuuden tarve on yksi osa kolmion mallista Maslow'n tarvehierarkiaa. Sitä ennen on vain fyysiset tarpeet (ruoka, juoma, happi yms.). Olen ollut viimeiset kolme vuotta vaihtelevan ahdistunut, masentunut, neuroottinen ja stressaantunut. Viimeiset kolme vuotta minulta on myös puuttunut ainakin osa turvallisuuden tarpeestani. Turvallisuus koostuu määritelmäni mukaan siitä, että on tasainen toimeentulo ja katto pään päällä. Jos rahaa ei ole ollut, tulevaisuusnäkymä on ollut epävarma ja asunnonkaan pitäminen ei ole ollut missään vaiheessa kiveen hakattu, ei ihmekään että turvallisuuden tunnettakaan ei ole ollut. Ja jos katsotaan tarvehierarkiaa vielä hieman tarkemmin, ennen kuin turvallisuuden tarve on täytetty, ei periaatteessa pitäisi olla edes mahdollisuutta kuin haaveilla rakkauden, läheisyyden, arvostuksen ja itsensätoteuttamisen tarpeiden täyttämisestä.

Omalla kohdallani tarvehierarkia on osoittautunut hieman puutteeliseksi mittariksi. Tai sitten olen rakentanut oman tarvekolmioni hataran pohjan päälle. Joka tapauksessa elämässäni on tällä hetkellä rakkautta, läheisyyttä (enemmän kuin koskaan aiemmin), koen olevani arvostettu ja toteutan itseäni jatkuvasti - tälläkin hetkellä. Kaikki tämä, vaikka mielestäni turvallisuuden tarpeeni ei ole täytetty. En tiedä sitten, onko turvallisuuden tarpeeni nyt sitten kuitenkin täytetty? Ehkä näin on. Voinko päätellä, että minulla menee tällä hetkellä hyvin. Ei syytä huoleen? En osaa sanoa. Joku ulkopuolinen ehkä osaisi.

Tiedän vain, että tätä blogipostausta kirjoittaessani oloni on parantunut huimasti. Ja tuntuu siltä, että Maslow'n kolmion kautta tilanteeni tulkitseminen teki hyvää. Tulee aina hyvä fiilis, kun tajuaa miten hyvin sitten kuitenkin loppujen lopuksi menee. Koska olen suomalainen ja etuoikeutettu. Paskimmassakin tilanteessa asemani on miljoona kertaa parempi kuin esim. kehitysmaissa asuvilla. Eikö olekin muuten raivostuttavan epäkorrektin kuuloinen ajatus?

No, minkäs teet. Maailma on julma ja epäreilu paikka. Haluan kuitenkin tässä vaiheessa kiittää teitä, jotka olette eläneet elämäni yhtä vaikeimmista vaiheista kanssani. Haluaisin uskoa, että voimme puhua imprefektissä, ettei tätä paskaa enää jatkuisi tulevina kuukausina. Välillä tuntuu kuin olisin Jim Carrey Truman Show - elokuvassa. Te olette yleisöni, jonka olemassaolon tunnen ja koen, silti tietämättä keitä te olette. Pidän asetelmasta, sillä jos tietäisin keitä te olette, en voisi enää kirjoittaa suoraan sydämestäni, ilman sensuuria. Enkä ikinä saavuttaisi sitä hyvän olon tunnetta, jonka tämänpäiväinenkin blogipostaus minulle toi. Siis, sydämeni pohjasta kiitän teitä (ja itseäni). Taisimme selvitä.

Valoa tunnelin päässä.

En väittäisi, että pitkä kirjoittamattomuus varsinaisesti liittyisi siihen ettenkö minä olisi tarvinnut tätä blogia arkeni käsittelemiseen. Ongelmana on enemmänkin ollut se, että kaikessa tunteiden vuoristoradassakaan en ole löytänyt aikaa päivittää minulle niin kovin rakasta blogiani. Olen nimittäin ehkä alitajuntaisesti tai sitten ihan täysin vahingossa aikatauluttanut arkeni täysin tukkoon. Minulla ei ole ollut viimeisen kahden viikon aikana kuin max. kaksi iltaa, jolloin minulla ei olisi ollut töiden jälkeen mitään muuta suunniteltuna, kuin taloudenpitoa ja painimatsit kissojen kanssa.

Koen kiireisenä pysymisen jonkinlaisena suojautumismekanismina. Kun olen kiireinen en kerkeä ajattelemaan. Ja kun en kerkeä ajattelemaan, en myöskään stressaa. Pysyn siis jatkuvasti liikkeessä ja koitan olla mahdollisimman paljon interaktiossa minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Viimeiset kaksi kuutautta päällä painanut talousstressi on tehnyt minulle myös hyvää. Olen päästänyt ihmisiä lähelle. Olen ottanut askeleita tuntemattomaan. Olen lähentynyt uudestaan äitini kanssa. Olen saavuttanut rehellisyyden tason, jonka olemassa olosta en edes ollut tietoinen. Lisäksi olen saavuttanut melkoisen fyysisen kunnon, jota kannan kyllä mielelläni myös aikana talouskriisin jälkeen.

Vielä puolitoista viikkoa ja minun pitäisi olla vapaa talousmurheista. Muutan kolmen viikon päästä uuteen halpaan työsuhdeasuntooni. Kolmen viikon päästä jätän haikeat hyvästit kissoilleni, jotka pääsevät takaisin äitinsä luokse. Kolmen viikon päästä elämäni muuttuu. Ja olen valmis ottamaan kaiken vastaan avosylin. Koska vaikka muutos pelottaa, tiedän sen olevan pakollista. Syyskuusta eteenpäin jokainen kuukausi vie minua lähemmäs turvallisen "normaalin" arjen saavuttamista. Saan ehkä vihdoin tietää miltä normaali tuntuu.

Paitsi että suunnittelen jo tulevaa. Aion muuttaa Helsinkiin. En tiedä vielä tarkalleen minne ja milloin, mutta jossain vaiheessa todennäköisesti seuraavan puolen vuoden sisään. Ehdin jo selata läpi Helsingin työmarkkinatarjonnan ja täytyy myöntää, että olin positiivisesti yllättynyt. Ottaen huomioon, että eletään edelleen kesäaikaa ja silti tarjolla oli ainakin 30 duunia, joita olisin voinut hakea. Sitten tietenkin hyvän edullisen kämpän löytäminen, voi itku siitä ei voi tulla helppoa. Mutta oleskelen kaikessa rauhassa Tampereella. Siihen asti, että olen valmis. Siihen asti, että talouteni on tasapainossa. Tai sitten siihen asti, että en kestä enää asua eri kaupungeissa tyttöystäväni kanssa. Saa nähdä voittaako intuitio taas järjen.

Mikä elämässä on tärkeää.

Palasin juuri Turusta H2Ö-festivaaleilta kotiini Tampereelle. Oloni on tällä hetkellä vahva seitsemän ja puoli. Maksoin muutama tunti sitten vuokran ja laskuja. Jännää miten minulle tulee aina fyysisesti paha olo, kun maksan laskuja. Jotenkin sitä jännittää onko rahaa tarpeeksi kaikkiin laskuihin, vaikka olen laskenut miljoona kertaa. Nyt olo alkaa taas tasoittua. Enää 25 päivää kärsittävää jäljellä.

Viikonloppu oli mahtava. Pääsin esittelemään uuden tyttöystäväni vanhemmilleni. Tapasin veljeni ja heidän tyttöystävänsä, kävimme yhdessä syömässä. Pääsimme nauttimaan mahtavasta uudesta festivaalista Ruissalon vanhalla telakalla ja tapasin miljoona vanhaa ystävää Turku-ajoilta. Mutta mikä tärkeintä - sain viettää kahden viikon tauon jälkeen neljä päivää tyttöystäväni kanssa.

Kaksi viikkoa on pitkä aika olla näkemättä ihmistä, jonka haluaisi nähdä joka päivä. Onneksi kahden viikon näkemättömyyksiä ei ole luvassa lähiaikoina ja no, vaikka olisi nyt tiedän, että niistä kyllä selvittäisiin. Sillä vaikka se kurjaa onkin, kaikki on suhtautumisesta kiinni.

On ollut hienoa nähdä viime viikkoina kuinka paljon minusta välitetään. Kun olen avannut ongelmiani ihmisille, he ovat kuunnelleet ja yrittäneet tarjota lohdutusta ja tukea. Uskoisin, että rahahuolieni järjestäminen on muuttanut minua ihmisenä. Olen ymmärtänyt, että vaikka päällimmäisenä mielessäni onkin jatkuvasti rahastressin aiheuttama paska, sen alla on mieletön määrä lämpöä. Lämpöä ja rakkautta, joka on todella voimakasta. Niin voimakasta, että se aina välillä  hohkaa kaiken stressin läpi. Niin että muistan missä elämästä on kyse.

Sillä vaikka rakkaus ei välttämättä maksa laskuja, kaikki muu on ihan vitun yhdentekevää.

Ja kun vain selviän vielä 25 päivää seuraa minulle tuntemattomat ajat. Saatan nimittäin pian olla tilanteessa, jossa minulla on säästössä vähän rahaa, minulla on ihmisiä jotka aidosti välittävät minusta, minulla on bändi joka tekee mielettömän hyvää musiikkia, minulla on työpaikka jossa viihdyn, minulla on taito selviytyä käsittämättömän kusisista tilanteista ja kaiken lisäksi minulla on maailman paras tyttöystävä, jonka näen taas pian.

Yksi kuukausi vielä.

Kuten olen aiemmissa teksteissäni viitoittanut, viimeinen kuukausi on ollut melkoista vuoristorataa. Vanhana yrittäjänä minulle selvisi kesäkuun puolessa välissä, että menneisyyden haamut ovat sitkeämpiä kuin olin osannut odottaa. Sain kesäkuussa maksettavakseni sellaisen laskuvyyhdin, josta ajattelin etten selviäisi.

Seurasi kahden viikon pituinen ahdistuksen täyttämä stressikausi, jonka tuhansien tuntien taulukoinnin, suunnittelun ja kaavailun kautta keksin ratkaisun - ainoa tapa korjata tilanne lopullisesti olisi uudelleenjärjestää kaikki. Lopulta muutaman onnekkaan mutkan kautta sain kuin sainkin suunnitelmani ns. toteutusputkeen. Alkoi muutos.

Hankin työpaikkani kautta itselleni uuden asunnon. Otin lisää lainaa ja maksoin laskut pois. Sain stressin ja ahdistuksen hetkeksi taittumaan. Muutan uuteen asuntooni virallisesti asumaan 1.9., mutta muutto olisi tarkoitus hoitaa jo aiemmin. Pääsen muutossa eroon kissoista ja pääsen aloittamaan uuden, edullisemman ja vastuuntuntoisemman elämän.

Vielä on tasan kuukausi siihen, että olen ns. selvillä vesillä. Jos minulle ei tule seuraavan kuukauden sisään yllättäviä useamman sadan euron laskuja, voin sanoa, että olen käytännössä katsonut henkilökohtaista konkurssia silmiin ja selvinnyt voittajana (tunne, joka monelle yrittäjälle on varmasti tuttu). Jos elokuun 15 päivä kirjoitan teille, että "lainat maksettu, kaikki ok", voin luvata teille että silmistäni valuu kirjoitushetkellä onnen kyyneliä, sillä niin käsittämättömän hyvältä tuntuisi päästä nyt vihdoin viimein ja lopullisesti kuiville.

Tällä hetkellä voimani riittävät hyvin töissä käyntiin, budjetilla elämiseen, tyttöystäväni kanssa elämästä nauttimiseen, sekä ystävien kanssa vapaa-ajan viettoon. Voimani riittävät ookoosti olla kissoille vastuuntuntoinen huoltaja ja leikittäjä, sekä budjetoimaan talouttani eteenpäin aina kolme kuukautta kerrallaan. Voimani eivät tunnu riitä jatkuvaan stressaamiseen ja ahdistukseen, päivien kulumisen odotteluun ja yksinäisyydessä vellomiseen.

Mutta enää kuukausi, ja jokainen kuluva päivä ilman lisälaskuja on yksi lähemmäs vihreitä niittyjä. Yksi kuukausi, senhän nyt seisoo vaikka päällään. Voisin elää tällä hetkellä elämäni parasta aikaa, ja siis elänhän minä, aina kun en stressaa ja vello. Vaan elän samalla myös elämäni opettavaisinta aikaa. Näiden kokemuksien jälkeen olen taas ehjempi ihminen. Mutta seuraavan kuukauden ajan olen vain, ja odotan että aika kuluu. Ja koitan saada odotteluajasta mahdollisimman paljon irti, onhan sentään kesä.

Supernaiivi yövuorossa.

Kello on kuusi. Olen yövuorossa, töissä. Minulla on noin kerran kuukaudessa yövuoro. Yövuoroni koostuvat pitkälti siitä, että päivystän puhelinvaihdetta siltä varalta, jos joku haluaa soittaa jollekulle. Jos näin käy, työni on yhdistää nämä henkilöt. Ja puheluita tulee, alkuillasta enemmän aamuyöstä vähemmän.

Yövuorot ovat puuduttavia. Ne kestävät 10 tuntia ja voin kertoa, että jokainen tunti kello kahden jälkeen tuntuu vähintään kolmelta. Yövuoroissa on puolensa. Yksi niistä on, että yövuoroista saa enemmän palkkaa. Toinen on se, että yövuorot ovat rauhallisia ja stressittömiä. Teoriassa. Kolmas on se, että yövuoroissa olisi periaatteessa mahdollista tehdä melkein mitä vaan joutoaikana. Kiitos työpaikkani uuden internetkiellon, lähes kaikki luova (lue: internet) tosin on kielletty.

Kirjoitan tätä postausta omalla koneellani, oman käpyisen mobiilinettini varassa. Yövuoroihin ei myöskään saisi tuoda omaa konetta, eikä minun alun perin pitänytkään. Koneellani vain sattui olemaan muutama leffa, joita suunnittelin katsovani yövuorossa. Otin koneen sitä varten varmuuden vuoksi mukaan. Nyt ei kuitenkaan huvita katsoa elokuvaa. Kello on kuusi. Elokuvan katsominen nyt tarkottaisi välitöntä nukahtamista. Yövuoroissa ehkä vaikeinta on pysyä hereillä.

Olenko toistanut jo tarpeeksi monta kertaa sanaa yövuoro?

 

Aloitin yövuoroni kello yhdeksältä. Katsoin kaksi tuntia TV:stä tullutta elokuvaa. Elokuvan jälkeen katsoin mm-futiksen pronssipelin. Pronssipeliä seurasi sälätunti, jonka aikana katsoin ja dumasin mm. Voice TV:n tarjonnan. Sälätunnin jälkeen katsoin jakson Criminal Mindsia. Totesin kyseisen sarjan ja myöhäisen kellonajan olevan myrkyllinen yhdistelmä. Minua alkoi ahdistaa.

Onneksi olin ottanut kirjan mukaan yövuoroon. Sain viimein tarvittavan sysäyksen aloittaa uudelleen lukuharrastus. Kirja, jota aloin lukea on nimeltään Supernaiivi. Käsittääkseni jonkin sortin klassikko, omalla sarallaan. Muistan kun olin ala-asteella ja kirja oli vasta julkaistu. Se herätti paljon innostusta luokkani keskuudessa. Olisin halunnut lukea kirjan jo silloin, mutta en saanut sitä käsiini.

Aikuisuudessa yksi parhaista asioista on se, että saa sellaisia asioita, joista on lapsena unelmoinut. Olen toteuttanut myöhemmällä iällä paljon asioita, joita en lapsena päässyt toteuttamaan, yhden niistä mainitakseni vaikkapa kumiveneen ostaminen ja sillä auringonlaskuun soutaminen. Toisena nyt sitten vaikka tämän Supernaiivin lukeminen. Vaatimattomat unelmat on helppo toteuttaa.

On jotenkin todella sääli, etten ole lukenut kirjaa aikaisemmin. Toisaalta sitä iloisempi asia on lukea sitä nyt. Minä (kuten varmaan moni muukin) huomaan pelottavan paljon yhtäläisyyksiä itseni ja päähenkilön kanssa. Löydän päähenkilöstä myös heittämällä paljon yhtäläisyyksiä ainakin 10 kaveriini. Kirja on aivan mahtava. Niin viaton ja hyväntahtoinen. Ei tarvinnut lukea kuin kaksi sivua ja huomasin ahdistuksen kadonneen ja itseni höröttämässä kirja kädessä.

Stressimaha.

Purampas tätä nyt vielä tännekin, vaikka lupasin itselleni ja ystävälleni, etten enää velloisi tässä aiheessa tänään tai huomenna tai no seuraavaan kahteen viikkoon nyt alkajaisiksi. Kai haluan vaan jotenkin taltioida tulevaa minää varten näitä oloja, että hän olisi viisaampi tai ainakin muistaisi mitä mennyt (tämänhetkinen) minä on käynyt läpi.

Onko teillä koskaan ollut niin kova stressi, että vatsanne on kirjaimellisesti huutanut? Jos on, niin tiedän miltä teistä tuntuu. Jos ei, niin olkaa onnellisia, en soisi sitä kenellekään. Minulle on viimeisen kuukauden aikana tullut aina välillä liiallisen stressin aiheuttamia mahankouristuksia. Mahankouristukset ovat johtuneet teksteissäni sivuamistani asioista. 

Tiivistettynä: tajusin kesäkuussa, että ainoa tapa jolla saisin jo pidemmän aikaa epävarmalla pohjalla killuneen talouteni tasaiselle pohjalle olisi pienentää elinkustannuksia. Koska elän jo nyt niukalla budjetilla oli leikattava sieltä suurimmasta menoerästä, eli vuokrasta. Tein elvytyssuunnitelman, jota olen seurannut siitä asti orjallisesti. 

Suunnitelma on laadittu aina marraskuulle asti, eli tavallaan jännittämistä vielä riittää. Akuuteimmat hetket ovat kuitenkin tästä päivästä elokuun puoliväliin, jolloin muutto noin about tapahtuu. Ei siis pitkä aika. Sen verran kuitenkin, että turha stressaaminen olisi nyt hyvä lopettaa. Mutta siksihän minä tästä teille kirjoitan. Ajattelen, että jos kirjoitan tästä nyt julkisesti, osa stressistäni lähtee minusta ja tallentuu näppäimistön kautta tähän blogiin.

En tiedä mitä stressaan. Kai pelkään tuntematonta. Pelkään, että juuri kun olen saamassa asiani kuntoon, tapahtuu jotain yllättävää. Jotain mihin en olisi voinut varautua. Jotain joka pilaa kaiken. Tiedän, että on käytännössä mahdotonta, että niin voisi tässä vaiheessa enää käydä, mutta tiedättehän stressaaja kun olen luonteeltani.

Samalla stressaan muiden ihmisten puolesta. Läheisteni. Rakkaiden ihmisten. Pelkään, että kun he tarvitsevat apuani, en pysty sitä heille tarjoamaan. Minulle on todella tärkeää, että lähipiirini voi hyvin. Nämä ovat kai jotain sellaisia pikkuvelijuttuja. Koska läheisiä autetaan aina, silloinkin kun itselläkään ei välttämättä ole juuri rahkeita mistä ammentaa.

Katse tulevaisuudessa.

Istun jälleen bussissa. Tällä kertaa Helsingistä kotikaupunkiini Tampereelle. Nyt ehkä ymmärrätte mitä tarkoitin sillä, että bussissa kirjoittaminen ei varsinaisesti ole minulle se vierain asia. Kaukosuhde ja sen tuoma matkustelu ovat bloggaajalle mahdollisuus.

Takana on viikonlopullinen naurua, välittämistä, univelan takaisinkuromista, yhdessäoloa ja ennen kaikkea kokemista. Helsinki on mieletön kaupunki - täynnä mahdollisuuksia kokea. Eilen illalla näin auringonlaskun Hakaniemen rannassa. Tänään söin mansikoita ja jäätelöä satamassa, jonka jälkeen päädyimme Mbarin terasille katsomaan keikkaa. Ja tulipahan siinä sivusilmällä nähtyä myös Kampin aukiolla soittanut Happoradio.

Helsinkiin mennessäni unohdan totaalisesti Tampereelle jäävän arkielämän. En sanoisi, että kyseessä on arkea pakeneminen, sillä yhtälailla unohdan arjen joka kerta, kun tyttöystäväni tulee kylääni Tampereelle. Jokin siinä vaan on, kun kaksi täysin erilaisia elämiä elävää ihmistä kohtaa ja viettää aikaa yhdessä. Jaettavaa on niin paljon, ainoa mahdollisuus on muodostaa oma todellisuus keskelle ympäröivää maailmaa.

Edessä on puolentoista viikon näkemättömyys - kaukosuhteen varjopuolia. Tyttöystäväni lähtee festivaalikomennukselle kauas pois, minä taas olen seuraavista 10 päivästä 8 töissä. Ajatus pelottaa, joskin odotan myös innolla millaisia tuntoja erossaolo kirvoittaa. Olen jo tottumassa ajatukseen, että toista ihmistä on ikävä ja sen kanssa on elettävä. Aiemmin erossaoloajat ovat vaan olleet huomattavasti lyhyempiä, muutaman päivän pyrähdyksiä.

Oloani helpottaa se, että elämäni alkaa taas olla järjestyksessä. Talous on iso asia, varsinkin entiselle yrittäjälle. Ystävät ovat toinen iso tekijä. Ystävät ovat todella tärkeitä, ehkä tärkeimpiä. Sitten tietenkin harrastukset: musahommat, blogi ja itselleni melko rakkaaksi asiaksi muodostunut liikunta. Nämä kaikki yhdessä pitävät katseen tulevassa.

"Elämässä vain yksi asia on varma, ja se on muutos."

Edellisessä työpaikassani tiuhaan viljelty lause, joka kaikessa korniudessaan pitää kutinsa. Ilman muutosta on vain staattisuutta. Ihminen on luotu liikkumaan eteenpäin, kehittymään. Lepotilassa ihminen homehtuu ja mätänee pois. On kiva elää jatkuvassa muutoksessa. On kiva suunnitella elämää eteenpäin. On kiva katsoa tulevaisuuteen, eikä menneisyyteen. Aivan kuin juuri nyt, odotan jo puolentoistaviikon päässä odottavaa jälleennäkemistä.

Loksahtelevat palaset.

Kirjoitan tätä postausta bussissa. Ei mitenkään järin vieras paikka minulle kirjoittaa. Tykkään busseista, etenkin alennushintaisista busseista. Pahoittelen postaussyklin harventumista. Kyse ei suinkaan ole siitä, etteikö minulle olisi tapahtunut vaikka mitä, vaan ongelmana on ollut aika. Viikot kun ovat menneet enemmän tai vähemmän töiden, kissojen, harrastusten ja kavereiden kanssa, viikonloput sitten taas uuden tyttöystäväni kanssa.

Postausongelmia on lisännyt netinkäyttökielto, joka työpaikallani asetettiin pari kuukautta sitten. Sanonpa vaan näin yksityishenkilönä, ettei ole mitään järkeä lähteä taistelemaan internetiä vastaan. Some ja netti on osa meidän jokapäivästä elämää JOKA HETKI, myönsimme sen tai emme. Ainakin suurelle osalle alle 30-vuotiaista ihmisistä.

Viimeiset viikot ovat olleet minulle aikamoista henkistä vuoristorataa. Tajusin kesäkuussa, että ainoa tapa miten ikinä saisin käännettyä talouteni pysyvästi ympäri kestävälle pohjalle olisi muutto pois Kalevan kaksiosta huomattavasti halvempaan asumisratkaisuun. Selailin netin läpi useamman kerran ja tajusin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa: joko ottaa työpaikaltani "työsuhdeasunto" tai muuttaa kämppiksen kanssa.

Kävin sähköpostikeskutelua parin potentiaalisen kämppiksen kanssa, mutta jotenkin ajatus pojan kanssa yhdessäasumisesta tuntui todella huonolta idealta. Varsinkin nyt kun elän kaukosuhteessa. Haluan, että aina kun näemme tyttöystäväni kanssa voimme paeta yhdessä pariksi päiväksi omaan kuplaamme. Kämppiksen kanssa tuo kupla olisi saattanut häiriintyä.

Lopulta soitin epätoivon värittämän puhelun "työsuhdeasuntoja" järjestävälle taholle ja kävi kuin kävikin, että puhelu poiki uuden asunnon. Nyt siis edessä muutto 1.9. alkaen 31m^2 yksiöön 7,5 km päähän keskustasta. Mutta eipä etäisyys paljoa paina, sillä säästän uuden asunnon vuokrakuluissa 300 euroa kuussa nykyiseen asuntooni verrattuna.

Mikä kuitenkin parasta, sain järjestettyä vanhan asuntoni ex-tyttöystävälleni ja hänen uudelle poikaystävälleen. Samalla he saavat kissat itselleen, joka on ainakin ollut exäni toive aina siitä asti, kun hänen ja kissojen tiet erkanivat vuosi takaperin. Exänikin tulee säästämään vuokrakustannuksissa 200 euroa joka kuukausi verrattuna hänen edelliseen asuntoonsa.

Olen luonteeltani todella kiitollinen ihminen. Joka päivä olen kiitollinen siitä, että saan hengittää raikasta ilmaa ja kokea ympäröivän maailman. Olen kiitollinen siitä, että minulla on ympärillä ihmisiä, jotka välittävät minusta. Olen kiitollinen siitä, että minulla on ympärillä ihmisiä, jotka hädän tullen auttavat ja kuuntelevat minua. Olen kiitollinen siitä, että elän. 

Olen kiitollinen siitä, että elokuusta eteenpäin saan viimein kuukaudessa enemmän tuloa kuin menoa. Pitkässä juoksussa tämä yhtälö tulee päättymään siten, että minulla tulee olemaan säästöjä, ehkä jopa rahaa muuttaa Helsinkiin, mutta ennen kaikkea huolehtia niistä ihmisistä, jotka ovat olleet ympärilläni nämä viimeiset vuodet, ja jeesanneet kaikin mahdollisin keinoin.

Pöhöttynyt ja onnellinen.

Pöhöttynyt ja onnellinen: olotilani juuri nyt. Fyysisesti kahden päivän maltillisen kittaamisen jälkeen pöhöttynyt, mutta sitten henkisellä tasolla niin kovin onnellinen. Tuntuu edelleenkin jotenkin hassulta, että minulle on oikeasti annettu mahdollisuus näin isoon onneen. Ehkä siksi, etten mitenkään osannut odottaa sitä, enkä ollut valmistautunut siihen. 

Tiedättekö sen tunteen, kun näette jotain todella hyvää unta, ja sitten heräätte ja tajuatte, että se oli vain unta? No, tämä on nyt sitä, paitsi että kuukausi on jo mennyt enkä ole vieläkään herännyt. Tietenkin toisin kuin unessa, jossa kaikki on mustavalkoista, oikeassa elämässä tunteeseen liittyy paljon enemmän tasoja - kerroksia, kuten sipulissa.

Juhannus meni erinomaisesti sateesta ja cityilystä huolimatta. Olen vuosien varrella oppinut ymmärtämään, ettei juhannus (tai mikään muukaan erikoinen päivä) katso aikaa tai paikkaa. Kaikki on kiinni omasta suhtautumisesta, seurasta ja tekemisestä.

Kaksi vuotta sitten vietin juhannusta mökillä. Olin minulle vieraassa porukassa, enkä kokenut itseäni oikein missään vaiheessa tervetulleeksi. Viime vuonna vietin juhannusta Tampereella kavereideni kanssa. Se oli paras juhannus miesmuistiin. Kumiveneilimme näsijärvessä ja joimme sangriaa. Aurinko paistoi ja olimme lainsuojattomia, keskenämme autiossa cityssä.

Tänä juhannuksena sain kokea koko cityjuhannuksen värisuoran. Oli kahdestaan vietettyä rauhallista oleskelua. Oli jalkapallohurmosta. Oli perinteistä grillausta ja kaljankittausta. Olipa vielä juhannustanssitkin. Ja minähän (kuten kaikki muusikkopojat) en muuten tanssi. Mutta tanssinpas sittenkin. Näemmä epämukavuusalueelle siirtymisestä tulee vuosi vuodelta helpompaa, tai sitten kaikki on motivaattoreista kiinni. Oli meinaan älyttömän nastaa.

Aloitan tulevan viikon taas odottavalla kannalla. Tuntuu siltä, että elämäni muutuu jännittävämmäksi viikko viikolta. Saa nähdä mitä tuleva viikko tuo tullessaan. Sen verran tiedän, että luvassa on muuan muassa suunnitelmia kämpän vaihtamisesta, musiikkia, jalkapalloa, mahdollisesti saunomista sekä toivottavasti paljon paljon lisää onnentunteita.

Onni.

Niin siinä sitten kävi, että eilen illalla, yhdessä vietyten viiden päivän jälkeen, päätimme tulla juttumme kanssa ulos kaapista Facebookissa. Olemme virallisesti pari. Saattaa kuulostaa pieneltä asialta, mutta ainakin itselle kyseisen tapahtuma oli tosi iso askel. 

Erottuani vuosi sitten pitkäaikaisesta suhteestani muutuin sitoutumiskammoiseksi. Olin varma etten pystyisi sitoutumaan suhteeseen vielä pitkään pitkään aikaan. Jotenkin ajatus siitä, että on vaan yksin tuntui hyvältä. Kunnes pari viikkoa sitten jotain todella yllättävää tapahtui.

Kun lähdin kaksi viikkoa sitten Helsinkiin, tiesin tapaavani ihmisen jonka kanssa tulisin viihtymään. En taas olisi ikinä osannut ennustaa, että viihdyin sitten niinkin hyvin, etten olisi enää halunnut lähteä ollenkaan takaisin. Elämä on joskus melkoisen vekkuli. Heittelee meitä puolelta toiselle ja johdattaa umpikujiin. Minua elämä on heitellyt välillä luvattoman paljon.

Eräs humalainen kaverini kiteytti huomaamattaan sivulauseessa yhden elämän isoista totuuksista: "No kyl sä tiiät, joko oot messissä sataprosenttisesti tai sitten et oo ollenkaan" ja siis, niinhän se on. Jos joudut miettimään onko joku ihminen sinulle oikea vai ei, olet jo vastannut omaan kysymykseesi. Se on niin yksinkertaista.

Siksi tuntuukin ehkä uskomattomalta, että voin olla niin onnekas että oikeasti tapasin ihmisen, joka on minulle juuri se oikea. Välittää minusta ja haluaa aidosti minulle vain hyvää. Sain kokea sen tunteen, jonka olemassaoloa olin alkanut epäilemään, että "kun koet sen niin tiedät kyllä heti". Sain takaisin uskoni siihen, että meille kaikille on olemassa se joku.