Terveisiä taas sohvan pohjalta. Tällä kertaa vaan eri sohvan kuin viime kerralla. Mancaven sohvan sijaan makaan tällä hetkellä mielenkiintoisessa paikassa. Olen paikassa jota kutsun koodinimellä "Kisula". Kisula on siis Tampereen Kalevassa sijaitseva vanha asuntoni, josta kirjoitin tässäkin blogissa monesti. Kisulassa asuu nykyään ex-tyttöystäväni ja hänen uusi poikaystävänsä (ja kissat, joiden osahuoltaja olen siis edelleen).
Olen täällä kissavahtina sillä välin kun exäni ja hänen poikaystävänsä kiertävät sukuloimassa joulun. Kun he palaavat joulun jälkeen lähden omien sukulaisteni luokse. Tämä järjestely kävi minulle mitä parhaimmiten sillä ensinnäkin rakasta viettää kissojen kanssa aikaa. Toiseksi olen menossa huomenna töihin tekemään 15 tuntisen työpäivän. Käytännössä jouluni olisi joka tapauksessa ollut sidottu Tampereelle, hyvä että se mahdollisti muille sukuloimisen.
Kirjoitin viime postauksessa siitä miten joulu ei ole tänä vuonna lyönyt minkäänlaista painetta rattaisiini. Nyt pari päivää myöhemmin en ole enää niin varma. Oloni on tällä hetkellä hieman alakuloinen. Voi toki johtua siitä etten ole nähnyt lähes kahteen vuorokauteen ketään muuta kuin kissoja, tai siitä että tiedostan kuinka raskas huomisesta työpäivästä on tulossa, tai siitä että minulla on ikävä tyttöystävääni, joka tapauksessa oloni on vähän haikea.
En ole voinut olla ajattelematta Radio Helsingissä kuulemaani kirkkoherraa, joka puhui seurakuntansa joulutempauksesta. Tempauksesta sen enempää puhumatta haluan toistaa sanat, jotka ovat piinanneet mieltäni nyt vähän yli vuorokauden:
"Joulu on aikaa, jonka ihmiset haluavat viettää yhdessä. Joulu yksin on kivaa ainoastaan silloin kun ihminen on itse valinnut viettää sen yksin."
Olen melko varma, että minä nimenomaan olen valinnut viettää jouluni yksin. Jos olisin halunnut, olisin varmasti saanut töistä joulun vapaaksi ja olisin voinut matkata muiden mukana sukulaisteni luoksi joulun ajaksi. Jostain syystä en kuitenkaan tehnyt niin. Sitä miksi en tehnyt niin en tiedä. Rakastan sukulaisiani, syy ei ole ainakaan siinä. Mutta missä sitten.
Onkohan mahdollista että elän edelleen jonkinlaista itsenäistymisvaihetta, johon kuuluu tiedostettu itsekidutus vaikeilla tunteikkailla aiheilla. Jonkin sortin itsensä ylittämisen tunteen hakeminen ja siitä ehkä jälkikäteen riemuitseminen. Sitä että tietää selviävänsä yksin vaikka kaikki menisi pieleen. Uskoisin että jotain tällaista päässäni pyöri, kun ilmoittauduin vapaaehtoiseksi töihin. Ja tietenkin olihan osa siitä varmasti myös sitä, että tiesin joulun olevan perheellisille tärkeämpi kuin itselleni. Juhlikoot he joille joulu on tehty.
Alakuloni on näkynyt joulufiiliksien myötä myös bloggauksessani. En ole viime aikoina tuntenut juurikaan paloa blogata, puhun nyt musiikkiblogistani. En tiedä johtuuko se siitä, että paheksuntani musiikkialaa kohtaan vaan syvenee vuosi vuodelta vai siitä, että en enää usko musiikkiblogien vaikutukseen bändien esiinnostajina, vai siitä että olen kadottunut ääneni kirjoittajana, jotenkin uuden tekstin aloittaminen tuntuu vaan juuri nyt äärimmäisen vaikealta.
Luulin jo kertaalleen löytäneeni itseni kirjoittajana, mutta nyt olen tajunnut olleeni itseasiassa ihan hakoteillä. Olen koittanut löytää itseäni uudestaan kirjoittajana aina siitä asti, mutta toistaiseksi tekstini ovat olleet täysin amatööritasoista skeidaa. Olen myös koittanut miettiä mikä on funktioni musiikkikirjoittajana. Olen paininut tämän dilemman kanssa aiemminkin. Kyseessä selvästi jonkunlainen noidankehä. Tiedän että oikea lääke tähän olisi vain kirjoittaa, kirjoittaa sydämen kyllyydestä ja unohtaa jahkailu, mutta siinäpä se onkin. No, ehkä sitten kun vihdoin tervehdyn, kirjoitan eeppisen mestariteoksen. Musabloggauksen 7 Veljestä.