Stressimaha.

Purampas tätä nyt vielä tännekin, vaikka lupasin itselleni ja ystävälleni, etten enää velloisi tässä aiheessa tänään tai huomenna tai no seuraavaan kahteen viikkoon nyt alkajaisiksi. Kai haluan vaan jotenkin taltioida tulevaa minää varten näitä oloja, että hän olisi viisaampi tai ainakin muistaisi mitä mennyt (tämänhetkinen) minä on käynyt läpi.

Onko teillä koskaan ollut niin kova stressi, että vatsanne on kirjaimellisesti huutanut? Jos on, niin tiedän miltä teistä tuntuu. Jos ei, niin olkaa onnellisia, en soisi sitä kenellekään. Minulle on viimeisen kuukauden aikana tullut aina välillä liiallisen stressin aiheuttamia mahankouristuksia. Mahankouristukset ovat johtuneet teksteissäni sivuamistani asioista. 

Tiivistettynä: tajusin kesäkuussa, että ainoa tapa jolla saisin jo pidemmän aikaa epävarmalla pohjalla killuneen talouteni tasaiselle pohjalle olisi pienentää elinkustannuksia. Koska elän jo nyt niukalla budjetilla oli leikattava sieltä suurimmasta menoerästä, eli vuokrasta. Tein elvytyssuunnitelman, jota olen seurannut siitä asti orjallisesti. 

Suunnitelma on laadittu aina marraskuulle asti, eli tavallaan jännittämistä vielä riittää. Akuuteimmat hetket ovat kuitenkin tästä päivästä elokuun puoliväliin, jolloin muutto noin about tapahtuu. Ei siis pitkä aika. Sen verran kuitenkin, että turha stressaaminen olisi nyt hyvä lopettaa. Mutta siksihän minä tästä teille kirjoitan. Ajattelen, että jos kirjoitan tästä nyt julkisesti, osa stressistäni lähtee minusta ja tallentuu näppäimistön kautta tähän blogiin.

En tiedä mitä stressaan. Kai pelkään tuntematonta. Pelkään, että juuri kun olen saamassa asiani kuntoon, tapahtuu jotain yllättävää. Jotain mihin en olisi voinut varautua. Jotain joka pilaa kaiken. Tiedän, että on käytännössä mahdotonta, että niin voisi tässä vaiheessa enää käydä, mutta tiedättehän stressaaja kun olen luonteeltani.

Samalla stressaan muiden ihmisten puolesta. Läheisteni. Rakkaiden ihmisten. Pelkään, että kun he tarvitsevat apuani, en pysty sitä heille tarjoamaan. Minulle on todella tärkeää, että lähipiirini voi hyvin. Nämä ovat kai jotain sellaisia pikkuvelijuttuja. Koska läheisiä autetaan aina, silloinkin kun itselläkään ei välttämättä ole juuri rahkeita mistä ammentaa.