sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Piilareista.

Tänään voisin kirjoittaa ummet ja lammet siitä, kuinka innoissani olen siitä kuinka hyvin meidän bändimme ensimmäinen sinkku on otettu vastaan. Ja miten siitä on kirjoiteltu niin paljon ja miten sitä on kuunneltu niin paljon. En ole vaan oikein osannut suhtautua siihen. Olen jotenkin edelleen jonkilaisessa usvassa koko tuon musiikkikuvion kanssa. 

Tuntuu siltä, että kaikki mitä tällä hetkellä tapahtuu bändin kanssa tapahtuu oikeasti jollekin toiselle. Parempi se kuitenkin on vaan uskoa, sillä jatkuvasti puhelimeni ilmoittaa minulle kun Facebook-sivulle tulee juusia tykkäyksiä, ja keikkapaikat yhtäkkiä vastailevat viesteihini.

Mutta en halua tänään puhua bändistä, siitä ehtii puhua taas joskus toiste. Haluan pitkästä aikaa puhua piilareista. On nimittäin niin, että minulla ja piilolinsseilläni tulee pian täyteen vuosi yhdessä. No joo, itseasiassa vuosipäivä on vasta toukokuun alussa, mutta ymmärrätte varmaan pointin. Olen ollut silmälaseista vapaa jo melkein vuoden.

Tämä teksti olkoon vaikka omistettu sinulle, joka haaveilet silmälasittomasta elämästä, mutta koet ylitsepääsemättömän vaikeaksi ottaa selvää mitä oikeasti vaatii päästä alkuun piilareiden saamisen kanssa. Tiedän että teitä on siellä, koska olin itsekin "piilaricurious" ainakin viisi vuotta ennen kuin uskalsin ottaa askeleen tuntemattomaan ja varata ajan optikolta. Kyllä se on ensimmäinen askel, varaa aika optikolta piilareita varten.

Ehkä yleisin ennakkoluulo, joka piilareihin liittyy on niiden epäkäytännöllisyys. Omasta kokemuksestani voin kertoa, että ainoa epäkäytännöllinen asia piilareissa on se, että kun lähden matkalle, minun pitää ottaa mukaani pelkkien silmälasien sijasta sekä silmälasit, piilarikotelo, piilarineste, sekä itse piilarit. Jos käyttäisin kertakäyttöpiilareita, ei minun tarvitsisi raahata nestettä ja koteloa mukanani, mutta selitän pian miksi en käytä niitä.

Piilareiden silmään laittaminen ja niiden pois ottaminen on aluksi todella haastavaa. Lähinnä siksi, että omaan silmään koskeminen ei ole luonnollisimpia asioita mitä ihminen tekee. Haluan kuitenkin lohduttaa kertomalla, että että jopa kouluikäiset lapset oppii käyttämään piilareita. Luuletko oikeasti ettet sinä oppisi? Minäkin opin, pitkän harjoittelun kautta.

Miksi siis käytän kuukausipiilareita, enkä kerttiksiä? No lähinnä sen takia, että kuukausipiilarit ovat todella paljon halvempia. Laskin, että netistä tilattuna (halvimpia merkkejä käyttäen, huom. niissäkin laatu silti mielestäni hyvä) kerttikset tulisivat maksamaan minulle n. 30 euroa kuukaudessa, koska minulla on hajataitto. Kuukausipiilarit taas maksavat minulle n. 15 euroa kuukaudessa + linssinesteet, eli yhteensä vähän päälle 20 euroa kuukaudessa. Jos sinulla ei ole hajataittoa, onneksi olkoon, tulet selviämään paljon halvemmalla.

Suosittelen kaikille etsimään netistä edullisia piilareita. Piilarikauppoja on niin monelaisia kuin on piilareitakin. Ainoastaan selvittämällä löydät itsellesi sopivimman. Käytin tunteja arvosteluja lukien ja päädyin lopulta kuitenkin tilaamaan markkinoiden halvimpia piilareita, halvimmasta kaupasta, eikä minulla ole ollut koskaan pienintäkään ongelmaa tilauksieni tai itse tuotteen kanssa. Ei välttämättä kannata tyytyä ostamaan piilareita suoraan optikolta, sillä saatat joutua huijatuksi. Esim. oma optikkoni ei antanut minulle edes vaihtoehtoja, vaan myi minulle kalleimmat piilarit mitä markkinoilta löytyy. Terkkuja vaan jos luet tätä.

Elämäni silmälasivapaana on ollut mahtavaa. Sanottakoon ensin, että vuosi takana ja nolla silmätulehdusta. Elämä on ollut helpompaa ja huolettomampaa. Esim. urheileminen, kuten jalkapallon pelaaminen on ollut helpompaa ilman laseja, samoin juokseminen. Olen myös käynyt uimassa niin että olen oikeasti nähnytkin jotain ja mikä parasta, olen todella tyytyväinen ulkonäkööni ilman laseja. En ole enää se "rillipäähipsteri".

Silmälasit muodostuivat minulle nimittäin identiteetiksi, esineeksi joiden taakse piilouduin. On todella vapauttavaa olla 100% oma itseni, läsnä joka tilanteessa. Lisäksi olen huomannut, että saan työssäni huomattavasti enemmän hymyjä asiakkailta silmälasittomana. En tiedä, kai ihmisillä oli sitten vaikeuksia lukea ilmeitä niiden painavien kakkuloiden alta. Oli miten oli, suosittelen piilarielämää kaikille siitä kiinnostuneille. Kevät on hyvä aika aloittaa, sillä pian pääsee laittamaan ihan toisenlaiset lasit silmille, nääs aurinkolasit.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Legendaarista.

Olen katsonut viime päivinä paljon How I met your mother -sarjaa. Löysin sarjan hieman jälkijunassa aikoinaan, muistaakseni vuonna 2009. Muistan silloisen bändini laulajan esitelleen sarjan minulle. Katsoimme etkoilla yhden jakson ja nauroin katketakseni. Sen illan jälkeen kotiin päästyäni latasin sarjan kaikki siihen mennessä julkaistut jaksot ja aloitin eeppisen How I met your mother -marathonin.

Pari viikkoa sitten aloin katsoa sarjaa uudelleen Netflixistä. En muistanut että sarja on oikeasti ihan ensimmäisestä jaksosta asti täyttä tykitettelyä. How I met your mother on Seinfeldin, Simpsonien ja Frendien lisäksi hauskimpia sarjoja, joita olen katsonut. Tietenkin huomioiden myös uudet Modern Family, Arrested Development ym.

Saimme tyttöystäväni kanssa eilen katsottua sarjan ensimmäisen tuotantokauden loppuun. Yhdestä jaksosta mieleeni jäi yksi lause, jonka haluan jakaa myös teidän kanssanne: "mitään hyvää ei tapahdu kello kahden jälkeen yöllä". Ajatus on kiehtova ja sai minut ajattelemaan onko näin? Onko minulle tapahtunut koskaan mitään hyvää kello kahden jälkeen? Niin.

No, tulin siihen lopputulokseen, että omalla kohdallani oppi ei ihan täysin pidä kutiaan, sillä kuten Barney jaksossa toteaakin, "kaikki hyvä tapahtuu vasta kello kahden jälkeen". Koska harvemmin ennen kello kahta ilta on kypsä tullakseen legendaariseksi.

Eilen onneksi oli. Eilisen nimittäin tulen aina muistamaan iltana, jolloin meidän piti lähteä vain Telakalle katsomaan Ville Ahosen keikkaa ja tunnelmoimaan, lopulta päätyen eeppiseen kellaridiscoon tanssimaan kasarimusaa ilman paitaa. Tulen myös muistamaan eilisen iltana, jolloin kaverini innostui Ecuador -kappaleesta niin paljon, että vahingossa heilautti tusinan tuoppeja paskaksi baarin tanssilattiana toimineelle lavalle.

Ikimuistoiset tai legendaariset, miten sen ikinä haluaakin sanoa, illat syntyvät aina spontaanisti. Ikimuistoista iltaa ei voi suunnitella etukäteen. Onnistuneen illan voi, mutta ikimuistoisuus syntyy aina sattumasta. Kun jotain mitä kukaan ei osannut odottaa tapahtuu, tai mahdollisuus johonkin aukeaa. Eilen se mahdollisuus onneksi osui minun kohdalleni.

En ole kokenut montaa yhtä vapauttavaa asiaa, kuin eilinen paidattomana humalahuuruissa joraaminen. Ehkä siksi, että vain idiootit ja säädyttömät ihmiset tekee niin. Mutta eilen ne idiootit olivat kavereitani ja minä heistä yksi. En vieläkään tiedä lähtikö idea vitsistä vai puhtaasta paidatta tanssimisen tarpeesta. Ihan sama kai. Eilinen ilta oli legendaarinen.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Tavisminä ja rokkiminä.

Palasin eilen kolme päivää kestäneeltä Seinäjoen reissulta. Osallistuin siellä MARS-tapahtumaan. Kun pääsin kotiin, ensimmäinen fiilis oli autuas onni. Onni siitä, että olin päässyt takaisin paikkaan jossa tiedän olevani turvassa. Paikkaan, joka ei ole altis muutokselle. Paikkaan, joka ei liity mitenkään MARS-tapahtuman käsittämään musiikkialaan.

Olen huomannut että itsessäni on kaksi puolta. Toinen puoli on kunnollinen töissäkäyvä, ehkä vähän tylsä, turvallisuudesta ja korkeahkosta elintasosta nauttiva tavis. Toinen taas rokkia, bilettämistä ja vaaraa rakastava muusikkorenttu. Seinäjoella ollessani tekemisiäni määräsi pääosin muusikkominä, kotiin päästyäni muutuin taas tavikseksi.

Molempia puolia tarvitsen. Tavisminä pitää huolen, että tilillä on rahaa, jääkaapissa on ruokaa ja velvollisuudet sekä työt tulee hoidettua. Muusikkominä taas pitää huolen siitä, että kun jonain päivänä kuolen pois. En tule ajattelemaan, että "voihan perhana, tämän elämänhän olisi voinut elää paljon paremminkin". Nämä kaksi minää voivat elää yhdessä. Ne molemmat mahtuvat minuun. Ja elämä ilman jompaa kumpaa ei olisi minulle elämää ollenkaan.

Tätä kirjoittaessa paistan sämpylöitä. Paistan sämpylöitä, koska minulla on vapaa-aikaa. Kuulitte oikein. Päätin eilen kotiin palattuani, että seuraavat puolitoista päivää omistan itselleni. Tänään en ole murehtinut mistään. En edes minua vuoden painaneesta tekemättömästä kirjanpidosta, sillä palautin sen viime viikon keskiviikkona juuri ennen matkalle lähtöä. Tänään paistan sämpylöitä ja katson The Hunger Gamesin kakkososan.

Seinäjoen reissu meni hyvin. Oli kivaa nähdä pitkästä aikaa musa-alalta jääneitä kavereita, joihin en ole juurikaan ollut yhteydessä sen jälkeen kun lopetin aktiiviurani levymogulina. Bändillämme oli keikkakin. Se meni mielestäni hyvin, vaikka kuulin jälkikäteen että soundit olivat olleet mössöä ja laulua ei kuulunut. Mutta tiedättekö mitä? Ei haittaa. Ei haittaa, koska keikka oli kuulemma "raju". Olen aina halunnut olla raju. Raju on paljon parempi kuin paska.

Bändikuviot ovat saaneet ison osan ajastani. Ensimmäinen levy-yhtiön kautta julkaistava sinkkumme tulee ulos jo parin viikon sisään. Siitä alkaa rumba, jonka laajuutta ja kestoa en tässä vaiheessa vielä osaa, enkä halua ennustaa. Olen vastaanottavainen ja toivon, ettei muusikkominän ja tavisminän balanssi pääse horjumaan liikaa. Sillä vaikka bändistämme tulisi maailman suurin, haluaisin silti että elämässäni olisi myös sitä tylsää perus perustaa. Sen kautta voi sitten peilata kaikkea sitä siistiä mitä siellä rokkimaailmassa tapahtuu.

Huomenna meillä töissä alkaa työhyvinvointiviikko ja pääsen torstaina näkemään puolentoistaviikon tauon jälkeen tyttöystävääni. En malta odottaa. Kaikkea kivaa luvassa taviselämässä. Ensi viikolla en tule kaipaamaan rokkia, paitsi korkeintaan työmatkoilla.