Supernaiivi yövuorossa.

Kello on kuusi. Olen yövuorossa, töissä. Minulla on noin kerran kuukaudessa yövuoro. Yövuoroni koostuvat pitkälti siitä, että päivystän puhelinvaihdetta siltä varalta, jos joku haluaa soittaa jollekulle. Jos näin käy, työni on yhdistää nämä henkilöt. Ja puheluita tulee, alkuillasta enemmän aamuyöstä vähemmän.

Yövuorot ovat puuduttavia. Ne kestävät 10 tuntia ja voin kertoa, että jokainen tunti kello kahden jälkeen tuntuu vähintään kolmelta. Yövuoroissa on puolensa. Yksi niistä on, että yövuoroista saa enemmän palkkaa. Toinen on se, että yövuorot ovat rauhallisia ja stressittömiä. Teoriassa. Kolmas on se, että yövuoroissa olisi periaatteessa mahdollista tehdä melkein mitä vaan joutoaikana. Kiitos työpaikkani uuden internetkiellon, lähes kaikki luova (lue: internet) tosin on kielletty.

Kirjoitan tätä postausta omalla koneellani, oman käpyisen mobiilinettini varassa. Yövuoroihin ei myöskään saisi tuoda omaa konetta, eikä minun alun perin pitänytkään. Koneellani vain sattui olemaan muutama leffa, joita suunnittelin katsovani yövuorossa. Otin koneen sitä varten varmuuden vuoksi mukaan. Nyt ei kuitenkaan huvita katsoa elokuvaa. Kello on kuusi. Elokuvan katsominen nyt tarkottaisi välitöntä nukahtamista. Yövuoroissa ehkä vaikeinta on pysyä hereillä.

Olenko toistanut jo tarpeeksi monta kertaa sanaa yövuoro?

 

Aloitin yövuoroni kello yhdeksältä. Katsoin kaksi tuntia TV:stä tullutta elokuvaa. Elokuvan jälkeen katsoin mm-futiksen pronssipelin. Pronssipeliä seurasi sälätunti, jonka aikana katsoin ja dumasin mm. Voice TV:n tarjonnan. Sälätunnin jälkeen katsoin jakson Criminal Mindsia. Totesin kyseisen sarjan ja myöhäisen kellonajan olevan myrkyllinen yhdistelmä. Minua alkoi ahdistaa.

Onneksi olin ottanut kirjan mukaan yövuoroon. Sain viimein tarvittavan sysäyksen aloittaa uudelleen lukuharrastus. Kirja, jota aloin lukea on nimeltään Supernaiivi. Käsittääkseni jonkin sortin klassikko, omalla sarallaan. Muistan kun olin ala-asteella ja kirja oli vasta julkaistu. Se herätti paljon innostusta luokkani keskuudessa. Olisin halunnut lukea kirjan jo silloin, mutta en saanut sitä käsiini.

Aikuisuudessa yksi parhaista asioista on se, että saa sellaisia asioita, joista on lapsena unelmoinut. Olen toteuttanut myöhemmällä iällä paljon asioita, joita en lapsena päässyt toteuttamaan, yhden niistä mainitakseni vaikkapa kumiveneen ostaminen ja sillä auringonlaskuun soutaminen. Toisena nyt sitten vaikka tämän Supernaiivin lukeminen. Vaatimattomat unelmat on helppo toteuttaa.

On jotenkin todella sääli, etten ole lukenut kirjaa aikaisemmin. Toisaalta sitä iloisempi asia on lukea sitä nyt. Minä (kuten varmaan moni muukin) huomaan pelottavan paljon yhtäläisyyksiä itseni ja päähenkilön kanssa. Löydän päähenkilöstä myös heittämällä paljon yhtäläisyyksiä ainakin 10 kaveriini. Kirja on aivan mahtava. Niin viaton ja hyväntahtoinen. Ei tarvinnut lukea kuin kaksi sivua ja huomasin ahdistuksen kadonneen ja itseni höröttämässä kirja kädessä.