maanantai 27. lokakuuta 2014

Inspiraatiosta.

Välillä löydän itseni tuijottamasta näyttöä tai kirjaa, tai jotain muuta niin kauan että kun räpäytän silmiäni, tuntuu siltä kuin piilolinssit olisivat kuivumassa verkkokalvoihini. Muistan muutaman vuoden takaa mainoksen, jossa mainostettiin silmätippoja vedoten kuiviin silmiin. Minulla on aina ollut kuivat silmät, piilolissit eivät ole varsinaisesti vaikuttaneet niihin. Lähinnä huomaan kuivasilmäisyyteni paremmin nykyään. En kyllä usko silmätippoihin. En usko kyseisen silmätippanesteen auttavan, en ainakaan pidemmässä juoksussa.

Olen löytänyt lukemisen. En voi sanoa, että olisin löytänyt sen uudestaan, koska en ole varsinaisesti koskaan löytänyt lukemisesta aiemmin. En ainakaan niin kuin nyt. Huomaan suorastaan janoavani kirjoitettua sanaa. Enkä ole enää niin kranttu kuin ennen. Minusta on ehkä tulossa vanhva. Sain juuri luettua Da Vinci -koodin (kyllä, yli kymmenen vuotta jäljessä muita) ja aloitin heti putkeen Che Guevaran moottoripyöräretkistä kertovan kirjan. Kirjasta on kai tehty myös elokuva ihan viime vuosina, mutta en ole varma.

Eri kirjoissa vetoaa eri asiat. Ennen Da Vinci -koodia luin Supernaiivin, sitä edeltävää kirjaa en juuri nyt muista. Supernaiivi lievitti ahdistustani maailmaa kohtaan lapsekkaalla kerronnallaan ja pienistä asioista riemuitsevalla päähenkilöllään. Da Vinci -koodi taas oli seikkailua ja historiaa sopivassa suhteessa, höystettynä parilla salaliittoteorialla jotka nyt ovat aina tervetulleita. Che Guevaran kirjassa taas kiehtoo se, että kirjan on kirjoittanut yksi aikamme suurista vapaustaistelijoista.  Joskin kirja kertoo henkilön nuoruusvuosista.

Kaikkia edellä mainittuja kirjoja yhdistää se, että ne ovat helppolukuisia. En tiedä onko minulla oikeasti AD/HD, no itseasiassa tuskin on, mutta jonkinlainen keskittymishäiriö ihan varmasti joka tapauksessa. En syystä tai toisesta pysty keskittymään liian vaikeaan kieleen. En pidä kirjoista, jotka eivät anna minun edetä omaa tahtiani, vaan pakottavat minut prosessoimaan jokaisen lauseensa avautuakseen. En kutsuisi itseäni idiootiksi tai muutenkaan vajaaksi, en vaan ole kiinnostunut itseni haastamisesta sillä tavalla.

Se sama keskittymishäiriö joka estää minua lukemasta haastavia kirjoja muuten vaikeuttaa kirjoittamistanikin. Ainakin johdonmukaista kirjoittamista. Minulla on tälläkin hetkellä uskomattoman vaikeaa pysyä asiassa, kun mieli juoksee jo sata metriä edellä poukkoilen aiheesta toiseen. Haluaisin puhua teille niin monesta asiasta, pahimmillaan monesta asiasta saman aikaan. Mutta minulla ja teillä on omat elämämme, ja tämä blogi ei voi viedä niiltä liikaa aikaa. Poukkoilen kitenkin sen verran, että kerron bändimme demottaneen tänään pitkästä aikaa uusia biisejä. Oloni on inspiroitunut. Käsissämme on jotain upeaa. Ainakin minun mielestäni, jotain jolla on ehkä merkitystä. Minulle, ehkä jollekin toisellekin.

Inspiraatio pitää meidät liikkeessä. Löytämäni uuden inspiraation musiikkia kohtaan lisäksi minua inpiroi tällä hetkellä jo mainitsemani lukeminen, kirjoittaminen (suurin inspiraationi), sekä tulevaisuuden suunnittelu. Olen melko varma että haluan olla isona joku. En tiedä vielä kuka, mutta en usko että minulle riittää että olen vain jotain. Minun on oltava joku, muuten en kuole täysin tyytyväisenä. Pyh pah, tottakai kuolen tyytyväisenä, minulla on jo kaikki mitä tarvitsen, mutta tiedättehän ihmiset, ei meille riitä mikään. Olisi hienoa joskus tienata elanto sillä mitä on ja mitä osaa. Siihen minä pyrin. Se on yksi unelmistani. Uusista unelmistani.


tiistai 21. lokakuuta 2014

Kateellisen panettelua.

Olen ollut viime päivinä niin kiireinen, etten ole kerinnyt leikkaamaan partaani. Olin eilen tyttöystäväni kanssa Helsingin The Circuksessa katsomassa St. Vincentia ja mietin aina välillä, että "hitto, olisi kyllä pitänyt ajaa parta, näytän ihan idiootilta." Mutta se fiilis nyt on Helsingissä ollessani läsnä melkein aina muutenkin. Aion ajaa partani. En tänään, en huomenna, mutta torstaina. Torstaina ajan partani

Olen punninnut viime aikoina paljon Helsinkiä asuinpaikkana. Lähinnä siksi, että tyttöystäväni asuu siellä ja olen itsekin haaveillut sinne muutosta. Helsingin parhaita puolia ovat sen kulttuurinen rikkaus, kansan käyttöön muokatut alueet, varakkaat ihmiset (jotka mahdollistavat mm. kivijalkaputiikit), sekä fakta että Helsinki ei ole paska kaupunki. Se ei ole. Sillä Helsinki on Tampere, Turku, Jyväskylä ja Oulu kaikki sullottuna yhteen pakettiin. Helsinki ei ole paska kaupunki, "Helsingin Oulu" on, mutta "Helsingin Turku" rokkaa.

Helsingissä en pidä siitä, että ihmiset ovat paskantärkeitä. Helsingissä ihmiset käyttävät liikaa aikaa siihen miltä näyttävät ja mitä tekevät, ulkoiseen habitukseensa, sosiaaliseen statukseensa ja liian vähän aikaa siihen keitä he oikeasti ovat ihmisinä. Kaikki ovat uniikkeja, yksilöitä, silti ollen lopulta saman tarkan sääntökirjan tiukkojen raamien sisälle mahtuvia klooneja. Toki samalla esittäytyen uniikin näköisinä ja nokkelina itsenäisinä ajattelijoina.

Suurin huoleni oikeastaan onkin se, miten sopeudun Helsinkiin. Tai ei niinkään sopeudunko Helsinkiin, sillä pidän Helsingistä. En vaan ole varma tulenko sopeutumaan helsinkiläisiin ja siellä lietsovaan "ole tietyllä tapaa uniikki"-kulttuuriin. Pidän siitä, että saan näyttää juuri niin huolitellulta kuin haluan. Pidän siitä, että voin lähteä kaupungille vaikka verskoissa ja sekin on ok. Pidän siitä, että voin olla julkisesti juntti. Pidän siitä, että voin olla julkisesti fiksu. Minä määrään mitä minä teen ja Tampereella saan olla ihan kuka tahansa haluan olla.

Vaikka eihän se nyt ihan niinkään ole. Sillä Tampereella voin saada turpaani, jos näytän tai kuulostan "homolta." Tampereella minua kutsutaan hipsteriksi, jos pukeudun liian erottuvasti. Tampereella en tule ikinä saamaan oman alan töitä, enkä myöskään tule verkostoitumaan oman tulevaisuuteni kannalta olennaisten ihmisten kanssa. Tampereen olen kolunnut jo aika pitkälti läpi. Tästä eteenpäin paikoissa käynti ja asioiden tekeminen on toistoa. Tampere edustaa minulle paikallaan pysymistä, tasaisuutta. Helsinki taas tulevaisuutta.

Kaiken keskiössä olen minä ongelmieni kanssa. Paheksun ihmisiä. Halveksun heitä koska näen heissä ominaisuuksia, joita toivoisin itselleni. Toki myös näen heissä ominaisuuksia, joita en haluaisi nähdä tässä maailmassa. Tiedän kuitenkin että ongelmana on se, että minä en kuulu joukkoon, enkä haluaisikaan. En ole koskaan kuulunut, enkä koskaan tule kuulumaan. Vaikka joku kutsuisi minut joukkoon, todennäköisesti kieltäytyisin kohteliaasti ja harmittelisin myöhemmin yksinäisyyttäni. Niin vammainen ihminen olen henkisesti. 

Mutta nämä asiat tiedostamalla uskon, että minulla on vielä mahdollisuus parantua. Tulee nimittäin vielä aika, kun en enää paheksu ihmisiä. Tai vaikka paheksuisinkin, oppisin olemaan niin ettei paheksuntani huokuisi ympärilläni. En nimittäin loppujen lopuksi ole itsekään yhtään sen parempi ihmisenä. Jeesustelen, paheksun ja saarnaan, ja sitten teen itse perässä. En ole tekopyhä, mutta ihminen kuten muutkin. Ehkä se ihmisyys vielä kääntyy edukseni, sitten kun saan asiani kuntoon, enkä enää tarvitse kateutta. Se päivä on pian ovella, tiedän.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Globaalista lokaaliin.

Tiedättekö, on yllättävän vaikeaa samaan aikaan yrittää elää normaalia nuoren aikuisen sosiaalisessa mediassa aktiivisen ihmisen elämää ja vältellä siellä vellovaa loputonta ei haluttujen uutisten tulvaa. Tarkoitan uutisia, joiden ainoa funktio on aiheuttaa lukijassa pelkoa, vihaa tai surua. Viime aikoina tällaisia otsikoita ovat olleet mm. Ebola ja ISIS.

Olen kirjoittanut tästä aiheesta aiemminkin, mutta palaan nyt asiaan koska sitten viime kerran olen poistanut kännykästäni applikaatiopohjaisen Facebookin ja Twitterin. Se auttoi jonkin verran, mutta selvisi, että ongelma ei ole sosiaalinen media, vaan se miten lehtitalot hyödyntävät sitä. Fakta kun on, että aina jossain päin maailmaa tapahtuu kauheita asioita ja jossain ihania asioita, on täysin mediasta kiinni kumpia ja miten se haluaa sivuilleen nostaa.

Katsoin jokin aika sitten Netflixistä Cosmos –nimistä sarjaa ja sitä katsoessani ymmärsin kuinka pienen pieni hiukkanen maailmamme on sitä ympäröivässä loputtomassa universumissa. Minä, yksittäinen ihminen, olen vain säälittävä molekyyli siinä kokonaisuudessa. Tekemisilläni ei ole juurikaan merkitystä isolla skaalalla katsottuna, kenenkään meidän tekemisillä ei ole. Se on tavallaan aika lohdullista, loppujen lopuksi tällä hetkellä uutisoitavat kauheudet ovat yhtä kaikki merkityksettömiä, jopa ilmaston lämpeminen.

Tieto siitä, että tekemisemme eivät ole millään lailla merkittäviä isolla mittakaavalla rauhoittaa minua. Olen kuullut että toisia sama ajatus ahdistaa. Tuhoamme maailmamme hitaasti mutta varmasti, enkä minä tai kukaan muukaan yksittäinen ihminen voi sille mitään. Oikeutan itselleni sivustakatsojan roolin. Olen kuin pyörätuolissa istuva koululainen, joka joutuu seuraamaan vierestä koulukiusaajien touhuja. Koen itseni kykenemättömäksi auttamaan, vaikka tiedostan että ympärilläni tapahtuu jatkuvasti vääryyttä.

On jossain mielessä helpompi sulkea silmänsä sellaisilta asioilta joihin ei voi vaikuttaa. Sitä mieluummin pidän taas silmäni auki sellaisille asioille joihin voin vaikuttaa. Olen pyrkinyt omaksumaan ajattelutavan, jossa koitan olla vaivaamatta muutenkin herkkää päätäni itseäni isommilla ongelmilla. Asioilla, joita voisin vaan murehtia ja joille en yksinkertaisesti voisi yhtään mitään. Sellaisille, joita uutiset ovat nykyään täynnä.

Uskon, että jos jokainen meistä pitäisi huolta lähipiiristään, tämä maailma olisi parempi paikka. Minulla on vahva kaipuu pois globaalista takaisin lokaaliin. Olenko maininnut, että jos saisin eteeni napin joka tuhoaisi internetin, painasin sitä? Ihan tosissaan. Sillä tätäkin blogia voisi yhtä hyvin kirjoittaa paperiseen päiväkirjaan, myöhempien sukupolvien löydettäväksi.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Ou mai gaat.

"Ou mai gaat", sanoi BB-Niko aikoinaan kauhuissaan. Samaa sanoin minäkin, kun vierailin blogissani tsekkaamassa onko teksteihin tullut uusia kommentteja. Kommentteja ei ollut tullut, mutta tajusin että edeltävästä postauksesta on lähestulkoon puolitoista viikkoa aikaa.

Aika on mennyt siivillä. Olen ollut noin kolme viikkoa flunssassa, eikä täyttä parantumista ainakaan vielä näy horisontissa. Uskoisin, että pitkä flunssa on johtunut asuntoni viilentyneestä  yölämpötilasta. Taloyhtiö sai vasta viime viikonloppuna lämmityksen päälle, joten katsotaan jos tämän viikon jälkeen jo helpottaisi olot. Ei tämä flunssa tähänkään mennessä ole paha ollut, enemmänkin viheliäinen.

Flunssan potemisen lisäksi olen säveltänyt uutta musiikkia. Olen kirjoittanut uusia "soolokappaleita", joissa pääroolia näyttelee kaunis melodia, suora lyriikka ja intiimi tunnelma. Olen äänitellytkin niitä ja saattaa olla, että jossain vaiheessa pullautan Spotifyyn jotain materiaalia. On ollut tosi kiva huomata, että jossain vaiheessa sävellys- ja äänitysprosessia jokin osa minusta on oikeasti ihan nauttinutkin luomastani säveltaiteesta.

Talouspuolella vaikuttaa lupaavalta. Näyttäisi siltä, että marraskuun viidestoista päivä on uusi taitekohta. Sen jälkeen tulevaisuus on taas vähän valoisampi. Tällä hetkellä sanoisin tilanteen olevan hallitun stabiili. Olen elänyt todella säästeliäästi nyt n. 3 kuukautta, se alkaa maksaa itseään takaisin. Eikä budjettielämä ole edes mitenkään kamalaa. Päinvastoin, oppiipa ainakin arvostamaan arjen luksuksia ja sellaisia asioita, jotka eivät maksa mitään.

Olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen elämääni ja työhöni. Elän vaatimatonta elämää, jossa jokainen pienikin positiivinen asia tuntuu todella hyvältä. Tänään juhlin puolikasta suklaalevyä, jonka löysin jääkaapistani. Jokaisesta päivästä pyrin nauttimaan, sillä koen että jokainen päivä tässä maailmassa on plussaa. Ainiin, uusi asuntoni on paras asia arjessani. Viihdyn täällä metsän keskellä. Tulee liikuttua ja on rauhallista.

Pahoittelen tekstin sekavuutta. Minun pitäisi olla jo nukkumassa. Pyrin päivittämään tätä blogia useammin, mutta tiedättekö mitä? On ehkä ihan hyväkin asia, että aika on juossut. Se tarkoittaa, että minulla on ehkä mennyt paremmin. Ehkä jopa niin hyvin, ettei minulla ole ollut akuuttia tarvetta purkaa oloja blogiin. Vaikka toki pyrin kirjoittamaan tänne myös positiiviset käänteet elämästäni. Kerran viikossa silti pitäisi päivittää, ainakin.

Tyttöystäväni on tulossa viikonlopuksi Tampereelle. Teemme sushia. Enää pari päivää niin näen hänet taas. Elämä on tällä hetkellä aika pirun mahtavaa.