Kehysriihi.

Kehysriihessä päätettiin sortaa pienempää taas, niin kuin aina. Ongelma tuntuu olevan siinä, että varakkaat päättävät kaikkien asioista. Tietävätkö he millaista on olla yksinhuoltajaäiti, joka miettii joka kuun lopussa tarvitseeko käydä ruokajonossa tai sossulla? Tuskin. Entäpä millaista on olla opiskelija, saada vuokran verran opintotukea ja elää joko lainalla tai opiskelujen ohessa tehdyllä työllä? Epäilen.

Valta on niillä, jotka sitä eniten janoavat. Se on ongelma. Joskin ei sekään olisi hyvä ratkaisu, että valtaa väisteleviä Matti Meikäläisiä vedettäisiin kadulta tekemään koko maata koskevia päätöksiä. Koitan ehkä sanoa, että vauraus tekee ihmiselle outoja asioita. Kun on rahaa, niin tietyt asiat lakkaavat kiinnostamasta, kuten esim. muut ihmiset. Ja se ajatus alkaa tuntua mukavalta nopeasti. Se, että sitä rahaa on ja että sillä saa.

Mutta voisi meillä mennä huonomminkin. Olen katsonut viime aikoina dokumentteja jenkkien taloustilanteesta ja politiikasta. Suomi on jenkkeihin verrattuna kehysriihineen kaikkineen edelleen tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen valtio. Suomessa tehdään päätöksiä sen mukaan, mikä koetaan valtion tulevaisuuden kannalta parhaaksi. Vaikka tälläkin kertaa Suomen tulevaisuudesta maksavat mm. työttömät ja lapsiperheet.

Asiat eivät silti ole hyvin. Työttömyysprosentti nousee kilvan ruuan hintojen kanssa, eikä tilannetta yhtään helpota suuruudenhullu itänaapuri, joka kyykyttää entisiä "alaisiaan." Ei tunnu ollenkaan hullummalta olla virassa tällä hetkellä. Tasainen toimeentulo on taattu, vaikeampinakin aikoina. Se tuntuu ajatuksena todella rauhottavalta ja lämpimältä.

Olen valittanut useasti siitä, että työni ei tarjoa tarpeeksi sisältöä elämääni. Tiedättekö mitä, tällä hetkellä sekään ei haittaa. Uusi musablogini on onnistunut tarjoamaan elämääni niin paljon sisältöä, että en ole kaivannut työltäni yhtään enempää. Tällä hetkellä minulle riittää se, että saan työstäni rahaa kahdesti kuussa. Pitkästä aikaa minulla on taas onnekas olo.

Happea.

Olen koittanut välttää liibalaaba-postauksia tässä blogissa. Olen pyrkinyt keskittymään yksittäisten arkisten tapahtumien sijaan isompiin aihekokonaisuuksiin. Tänään kuitenkin teen poikkeuksen sääntöön ja kerron teille muutamasta arkisesta tapahtumasta elämässäni.

Kävin viikonloppuna pitkästä aikaa levykaupassa. Minä ostan edelleen CD-levyjä. Pliis älkää kysykö miksi, sillä en osaisi vastata kysymykseen. Minun on vain pakko omistaa tietyt levyt. Tällä kertaa minun oli pakko ottaa mukaani kaksi Placebon levyä (eivät muuten löydy Spotifystä), Magenta Skycoden debyytti (ehkä hienoin suomalainen albumi ikinä), sekä kotimaisen Combat Rock -levy-yhtiön tuore kiinnitys Kuudes Silmän debyyttialbumi.

Levyjen kanssa harvemmin tulee seurattua järjen ääntä. Kun olen ripannut levyt koneelleni, avaan kannet korkeintaan katsoakseni kansivihkoa. Jos sellainen CD:n mukana on. Nykyäänhän kansivihkoja ei enää useinkaan ole. Silti Magentan debyytin ostaminen tuntui tärkeältä. Ehkä sen takia, että tiedän kuinka hyvä se on. Minun oli vain pakko omistaa se.

Tänään kävin kenkäkaupoilla. Ostin kesäkengät. Tuntui jotenkin kornilta kävellä liikkeestä ulos kesäisen kenkäparin kanssa, kun ulkona odotti vuosisadan lumimyräkkä. Suomi on ilmaltaan varmaankin yksi maailman ailahtelevimmista. Täällä hyppy +15 celciuksesta -15 celciukseen päivässä ei ole vielä mitään. Tai no, on se jotain. Se on täysin normaalia.

Olen kyllästynyt ainaiseen talveen. Kuten kirjoitin viikko takaperin, aurinko ja kevät tekevät minut todella onnelliseksi. Olen ollut viimeisen viikon täysin murskattu. Kevät vietiin pois niin odottamattomasti. Tänään tuli liikennevaloissa huvittava ajatus päähän.  Meinasin läpällä kysäistä vieressäni seisovalta eläkeläismieheltä: 

"Anteeksi, herra. Mitä tämä valkoinen paska on, mitä taivaalta sataa?"

Palatakseni vielä levyostoksiini. Haluaisin lopettaa tämän liibalaaba-postauksen asiaan. Olen nimittäin kuunnellut ahkerasti viikonloppuna ostamaani Kuudes Silmä -yhtyeen levyä. Se on melko hapuileva kokonaisuus, mutta pitää silti sisällään mielettömiä yksittäisiä kappaleita. Yksi, jonka haluan nostaa esiin on ahdistuksesta kertova Happea. Haluaisin, että jokainen joka on vaivautunut lukemaan tähän asti, lukisi myös kappaleen tekstin. Sen jälkeen kun olette lukeneet tekstin, kuunnelkaa biisi tämän linkin takaa. Oikeasti kuunnelkaa.

En muista milloin viimeksi jokin kappale olisi tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen kuin Happea. En pysty samaistumaan tekstiin, mutta tiedän ihmisiä jotka varmasti pystyvät. Kappale puhuu niiden äänellä, jotka eivät yksinkertaisesti saa ääntään kuuluville. Se on avunhuuto ja käden ojennus. Happea ansaitsisi tulla kuulluksi laajemmin. Olisi minusta mielettömän tärkeää, että jokainen ahdistunut ihminen Suomessa kuulisi sen. Ihan vaan sen takia, etteivät eläisi siinä uskossa että ovat ongelmiensa kanssa yksin.

Kuudes Silmä - Happea

Harhailen kadulla, ihmismassassa mun on vaikee hengittää.

Kylmät silmät tuijottaa ja vihaiset katseet vaihdetaan.

Happea, tärisen hikoilen. Happea, en voi sille mitään.

Happea, ne nauraa ja katsoo. Happea, mä en pysty toimimaan.

Mua ahdistaa. Mä en saa henkeä. Miksi lähdin kotoa. Miksi heräsin.

Arkipäivä liian vaikeaa, toisille normaalia.

Täytyy yrittää tosissaan, yrittää tosissaan.

Happea, tärisen hikoilen. Happea, en voi sille mitään.

Happea, ne nauraa ja katsoo. Happea, mä en pysty toimimaan.

Mua ahdistaa. Mä en saa henkeä. Miksi lähdin kotoa. Miksi heräsin.

First Kiss.

Tiedättekö sen pätkän, jossa muka tuntemattomat ihmiset pussaa ensimmäistä kertaa? Sen, joka on levinnyt sosiaalisessa mediassa pääosin naisten toimesta, mutta myös romanttisten miesten. Pätkä on nimeltä First Kiss. Minäkin jaoin sen. Piikiksi tarkoitetun statuksen kanssa. Kukaan ei tainnut ymmärtää että missioni oli pilkata videota, eikä ihailla.

First Kiss aiheutti minussa ahdistuksen tunteita. En ikinä voisi kuvitella itseäni pussaamassa tuiki tuntematonta ihmistä. En ainakaan sillä tavoin, miten pätkässä esiintyvät ihmiset toisiansa pussaavat - intohimoisesti, pitkään ja vailla kysymyksiä. Jos pussaisin, pussaisin poskelle tai ehkä nopeasti suulle. Silloinkin suu tiukasti suljettuna. Avoimen suun suudelma on henkilökohtainen. Ei minusta olisi alkaa henkilökohtaiseksi tuntemattoman kanssa.

Oman teoriani mukaan ihmiset, jotka pätkää ovat jakaneet haluaisivat enemmän suudelmia elämäänsä. Mutta ei suudelmia ihan keneltä tahansa. Tuntemattoman suukottelijan tulisi olla hyvännäköinen. Niin hyvännäköinen, että hänen kanssaan voisi saman tien päätyä sänkyyn, tai suhteeseen. Niin hyvännäköinen, että mysteerisuukottelijan vuoksi oman suhteen voisi lyödä stoppiin siihen paikkaan. Minun teoriani on, että mysteerisuukottajan olisi oltava reippaasti paremman näköinen kuin oma seurustelukumppani.

Minä en pussaisi tuntematonta, vaikka hän olisi supermalli. Tiedän, että 90% minulle tuntemattomista naisista ei myöskään pussaisi minua. Tässä päästäänkin ehkä asian ytimeen. Minua ärsyttää, että meille miehille asetetaan paineita mm. kyseisen pätkän muodossa. Naiset haluaisivat tulla pussatuiksi, mutta ei kenen tahansa toimesta. Samoin miehet. En halua syyllistää tässä vain toista sukupuolta. Mutta sanotaan että minä esimerkiksi menisin pusuttelemaan tuntematonta naista, saisin avarista. On siis mielestäni väärin antaa ymmärtää meille tavispulliaisille mitään muuta. Hyvännäköiset tuntemattomat ihmiset pussailkoon toisiaan. Me muut voimme vaikka juoda teetä ja keskutella politiikasta.

Arkipäivät.

Päivässä on liian vähän tunteja. Ei, se ei ole oikein sanottu, koska päivässä on juuri niin monta tuntia kuin päivässä on. Niitä ei voi olla liian vähän, tai liikaa. Niitä on juuri oikea määrä. Ehkä koitan sanoa, että käytän minulle suodut tunnit väärin. Siltä tuntuu.

Minun päiväni kuluvat seuraavan kuvauksen mukaisesti ja jos väittäisin, että jokainen arkipäivistäni ei menisi about saman kaavan mukaan - valehtelisin. Herään klo 6.30 siihen että iPhonen herätyskello tykittää futuristisen melodiansa. Siitä seuraavat kymmenen minuuttia selaisen Facebookia, Twitteriä ja Instagramia. Sitten soi torkku, syötän kissat, vaihdan vedet ja menen suihkuun. Noin klo 6.50 valmistan aamiaisen ja keitän kahvit. Sitten klo 07.00 - 07.37 katson nettitelkusta ohjelmaa syön ja hörpin kahvia.

Klo 07.58 kirjaan itseni kellokortilla sisään töihin. Teen töitä kunnes klo 8.45 pääsen aamukahville. Seuraavan kerran ruokatauko pysäyttää työnteon klo 12.15 ja sen jälkeen klo 13.50 päivän viimeinen tauko, jolloin saa iltapäiväkahvia. Lähden töistä normaalisti klo 16.02 ja olen kotona n. klo 16.20. Tiskaan, siivoan, pyörin kissojen kanssa klo 17.00 asti.

Klo 17.00 rutiini loppuu ja päivä ns. alkaa. Olen laskenut, että jos haluaisin pitää itseni unen määrän puolesta hyvässä henkisessä ja fyysisessä tasapainossa, minun pitäisi joka päivä mennä nukkumaan klo 22.30. Käytännössä tämä tarkottaa siis sitä, että päivässä on viisi ja puoli tuntia "aktiivista peliaikaa", eli aikaa itsensä toteuttamiseen. Tänään tuon viiden ja puolen tunnin aikana ehdin kirjoittaa kaksi blogitekstiä ja yhden pitkän kirjoituksen. Leikin kissojen kanssa enemmän kuin muistan leikkineeni viime viikon aikana. Tein ruokaa ja söin. Katsoin yhden puolen tunnin dokumentin. Vastasin pariin sähköpostiin. Siinä se. 

Päivä well spent, wasted, vai ihan perus?

Jokaisen päivän lopussa on yksi päivä vähemmän elämää. Sen tiedostaminen on kamalaa. Ajatuskin saa minut surulliseksi. Miksi teen vapaaehtoisesti kahdeksan tuntia päivässä työtä josta en pidä, ja haaskaan elämääni? No onneksi vastaus on, koska tein kaksi vuotta elämästäni jotain mitä toden teolla rakastin, ja nyt maksan siitä kallista hintaa.

Mutta silti, miettikää nyt: jos ihmisellä on hyvää aikaa itselleen vain viisi ja puoli tuntia päivässä, eikö olisi inhimillistä pyytää että ne kahdeksan tuntia siellä töissä eivät olisi ihan täysin haaskattua aikaa? Minä ainakin tekisin mielummin kuusituntista päivää ja ottaisin vähemmän rahaa siitä hyvästä, että saisin kaksi tuntia enemmän mieleistä aikaa itselleni. Sillä toinen vaihtoehto olisi vaihtaa työhön, joka itsessään pystyisi tarjoamaan sen verran sisältöä elämään, ettei se kahdeksan tuntia tuntuisi täysin hukkaan heitetyltä ajalta.

Elämä hymyilee.

Haluatteko kuulla salaisuuden?

Oletan, että vastasitte mielissänne kyllä. Sillä minä totta vieköön haluan kertoa teille sellaisen. Elämä hymyilee. Vannon. Se katsoi minua tänään suoraan silmiin ja hymyili minulle. Ja minä katsoin sitä takaisin ja hymyilin. Hyvä elämä, missä ikinä oletkin ollut viimeiset kolme kuukautta, on aivan saatanan kivaa nähdä sinua taas. Olet iloinen, niin kuin muistin.

En uskalla sanoa sitä ääneen, että elämä maistuu siis. Pelkään kuten kaikki suomalaiset, että jos sanon sen ääneen, se kuulee sen ja lähtee taas karkuun. Haluan pitää tästä hetkestä kiinni, upota siihen ja pyöriä sen ympärillä. En pystynyt hallitsemaan hymyäni tänään. Löysin itseni pariin otteeseen naurahtamassa ääneen, ihan silkasta onnellisuudesta.

Onnen elementit satunnaisessa järjestyksessä: Kevät, hyvä seura, kirjoittaminen, hyvä ruoka, liikunta, luonto, eläimet, työkaverit, uni, puhtaus, vaatteet, sarjat, hiljaisuus, oma aika, jaettu aika, elokuvat jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Paljon onnen elementtejä = hyvä elämä.

Pelkään, että menetän kaiken. Pelkään kuten suomalaisen kuuluu, että jos minulle tapahtuu liian monta hyvää asiaa, menetän kaiken. Uskon jossain määrin karman lakiin, ja koska olen mielestäni koko elämäni pyrkinyt olemaan hyvä muille ihmisille, ansaitsisin myös hyviä asioita. Maksaako karma minulle nyt vuosien hyvät tekoni takaisin, vai onko tämä vain porkkana tikun päässä. Jää nähtäväksi.

Mutta miten vain. Karma, nautin niin kauan kuin tätä kestää.

Olen viime päivät konseptoinut uutta blogia. Se on toinen salaisuus (shhh). En ole ehkä koskaan kertonut teille, mutta haluaisin joku päivä kirjoittaa Suomen luetuinta musablogia. Nyt olen päättänyt alkaa järjestelmällisesti työstää sellaista. Siitä tulee järjettömän kova juttu. Olen siitä varma nyt. Ja jos elämä pysyy puolellani, olen siitä varma vielä huomennakin.

Uusi aika.

Taas kerran takana on isojen valintojen viikko. Päätin eilen saattaa päätökseen lähes kaksi vuotta sitten aloittamani työn - nimittäin musiikkiblogini. Vanhan on väistyttävä uuden tieltä ja jotenkin oli odotettavissa, että kun tässä on kaikki muukin "edellisestä elämästä" saanut kyytiä, tulisi jossain vaiheessa myös tuon blogin aika. Tiedätte mistä blogista puhun.

Musiikkiblogini ehti kahden vuoden olemassaolonsa aikana saavuttaa uskomattomia asioita. Monella tapaa se saavutti omassa muodossaan huippunsa, josta ei ollut enää tie kuin alaspäin. Viimeiset kuukaudet, kuten tännekin olen raportoinut ovat olleet todella rankkoja. Motivaatio jatkaa blogin vaalimalla linjalla on ollut nollassa. Yksittäisten juttujen muuttaminen blogissa ei olisi riittänyt. Oli aloitettava alusta.

Musiikkibloggaajan urani ei siis ole ohi. Olen inspiroituneena uudesta kehitellyt uutta blogia. Uudesta blogistani tulee kaikkien virheistä oppimieni asioiden jalostama kaksipistenollaversio vanhasta blogistani. Blogi jatkaa suomenkielisenä ja suomalaiseen musiikkiin painottuneena. Siinä oikeastaan suurimmat linjaukset, jotka tulevat pysymään ennallaan. 

Blogin nimi muuttuu. Blogin sisältö muuttuu. Blogin ulkoasu muuttuu. Blogi siirtyy takaisin Bloggeriin. Blogi tulee menettämään kaikki, tai ainakin suuren osan lukijoistaan. Mutta jos jumalat suovat, kaksi vuotta tästä päivästä uusi (silloin jo vanha) blogini tulee olemaan isompi kuin vanha blogini koskaan. Eikä ainoastaan vähän, vaan ihan megasti.

Minä kun en olekaan your average music blogger. Kaverini tiivisti hyvin uuden linjaukseni Facebook-keskustelussamme: "Suomessa ei olekaan vielä yhtään intohimoista musiikkiblogia." Johon vastasin: "Ei, ei olekaan, mutta pian on!" Eikä uudesta blogistani tule ainoastaan intohimoinen, vaan myös kunnianhimoinen. Siinä missä muut kirjoittavat musiikkiblogeja itselleen, minä kirjoitan lukijoille. Siksi haluan blogistani paremman.

Minulla kun on tämä ihana pikku Riemusta-blogi, jota kirjoitan vain itselleni. Minun ei tarvitse kirjoittaa mitään muuta itselleni. Tähtään siihen, että joku päivä  kirjoitan musiikista vielä ammatikseni. Oli se sitten blogiin, tai jonnekin muualle. Nyt kuitenkin tiedän, että olen löytämässä balanssia ja myös, että uudesta musiikkiblogistani tulee fantastinen.