Kateellisen panettelua.

Olen ollut viime päivinä niin kiireinen, etten ole kerinnyt leikkaamaan partaani. Olin eilen tyttöystäväni kanssa Helsingin The Circuksessa katsomassa St. Vincentia ja mietin aina välillä, että "hitto, olisi kyllä pitänyt ajaa parta, näytän ihan idiootilta." Mutta se fiilis nyt on Helsingissä ollessani läsnä melkein aina muutenkin. Aion ajaa partani. En tänään, en huomenna, mutta torstaina. Torstaina ajan partani

Olen punninnut viime aikoina paljon Helsinkiä asuinpaikkana. Lähinnä siksi, että tyttöystäväni asuu siellä ja olen itsekin haaveillut sinne muutosta. Helsingin parhaita puolia ovat sen kulttuurinen rikkaus, kansan käyttöön muokatut alueet, varakkaat ihmiset (jotka mahdollistavat mm. kivijalkaputiikit), sekä fakta että Helsinki ei ole paska kaupunki. Se ei ole. Sillä Helsinki on Tampere, Turku, Jyväskylä ja Oulu kaikki sullottuna yhteen pakettiin. Helsinki ei ole paska kaupunki, "Helsingin Oulu" on, mutta "Helsingin Turku" rokkaa.

Helsingissä en pidä siitä, että ihmiset ovat paskantärkeitä. Helsingissä ihmiset käyttävät liikaa aikaa siihen miltä näyttävät ja mitä tekevät, ulkoiseen habitukseensa, sosiaaliseen statukseensa ja liian vähän aikaa siihen keitä he oikeasti ovat ihmisinä. Kaikki ovat uniikkeja, yksilöitä, silti ollen lopulta saman tarkan sääntökirjan tiukkojen raamien sisälle mahtuvia klooneja. Toki samalla esittäytyen uniikin näköisinä ja nokkelina itsenäisinä ajattelijoina.

Suurin huoleni oikeastaan onkin se, miten sopeudun Helsinkiin. Tai ei niinkään sopeudunko Helsinkiin, sillä pidän Helsingistä. En vaan ole varma tulenko sopeutumaan helsinkiläisiin ja siellä lietsovaan "ole tietyllä tapaa uniikki"-kulttuuriin. Pidän siitä, että saan näyttää juuri niin huolitellulta kuin haluan. Pidän siitä, että voin lähteä kaupungille vaikka verskoissa ja sekin on ok. Pidän siitä, että voin olla julkisesti juntti. Pidän siitä, että voin olla julkisesti fiksu. Minä määrään mitä minä teen ja Tampereella saan olla ihan kuka tahansa haluan olla.

Vaikka eihän se nyt ihan niinkään ole. Sillä Tampereella voin saada turpaani, jos näytän tai kuulostan "homolta." Tampereella minua kutsutaan hipsteriksi, jos pukeudun liian erottuvasti. Tampereella en tule ikinä saamaan oman alan töitä, enkä myöskään tule verkostoitumaan oman tulevaisuuteni kannalta olennaisten ihmisten kanssa. Tampereen olen kolunnut jo aika pitkälti läpi. Tästä eteenpäin paikoissa käynti ja asioiden tekeminen on toistoa. Tampere edustaa minulle paikallaan pysymistä, tasaisuutta. Helsinki taas tulevaisuutta.

Kaiken keskiössä olen minä ongelmieni kanssa. Paheksun ihmisiä. Halveksun heitä koska näen heissä ominaisuuksia, joita toivoisin itselleni. Toki myös näen heissä ominaisuuksia, joita en haluaisi nähdä tässä maailmassa. Tiedän kuitenkin että ongelmana on se, että minä en kuulu joukkoon, enkä haluaisikaan. En ole koskaan kuulunut, enkä koskaan tule kuulumaan. Vaikka joku kutsuisi minut joukkoon, todennäköisesti kieltäytyisin kohteliaasti ja harmittelisin myöhemmin yksinäisyyttäni. Niin vammainen ihminen olen henkisesti. 

Mutta nämä asiat tiedostamalla uskon, että minulla on vielä mahdollisuus parantua. Tulee nimittäin vielä aika, kun en enää paheksu ihmisiä. Tai vaikka paheksuisinkin, oppisin olemaan niin ettei paheksuntani huokuisi ympärilläni. En nimittäin loppujen lopuksi ole itsekään yhtään sen parempi ihmisenä. Jeesustelen, paheksun ja saarnaan, ja sitten teen itse perässä. En ole tekopyhä, mutta ihminen kuten muutkin. Ehkä se ihmisyys vielä kääntyy edukseni, sitten kun saan asiani kuntoon, enkä enää tarvitse kateutta. Se päivä on pian ovella, tiedän.