Onni.

Niin siinä sitten kävi, että eilen illalla, yhdessä vietyten viiden päivän jälkeen, päätimme tulla juttumme kanssa ulos kaapista Facebookissa. Olemme virallisesti pari. Saattaa kuulostaa pieneltä asialta, mutta ainakin itselle kyseisen tapahtuma oli tosi iso askel. 

Erottuani vuosi sitten pitkäaikaisesta suhteestani muutuin sitoutumiskammoiseksi. Olin varma etten pystyisi sitoutumaan suhteeseen vielä pitkään pitkään aikaan. Jotenkin ajatus siitä, että on vaan yksin tuntui hyvältä. Kunnes pari viikkoa sitten jotain todella yllättävää tapahtui.

Kun lähdin kaksi viikkoa sitten Helsinkiin, tiesin tapaavani ihmisen jonka kanssa tulisin viihtymään. En taas olisi ikinä osannut ennustaa, että viihdyin sitten niinkin hyvin, etten olisi enää halunnut lähteä ollenkaan takaisin. Elämä on joskus melkoisen vekkuli. Heittelee meitä puolelta toiselle ja johdattaa umpikujiin. Minua elämä on heitellyt välillä luvattoman paljon.

Eräs humalainen kaverini kiteytti huomaamattaan sivulauseessa yhden elämän isoista totuuksista: "No kyl sä tiiät, joko oot messissä sataprosenttisesti tai sitten et oo ollenkaan" ja siis, niinhän se on. Jos joudut miettimään onko joku ihminen sinulle oikea vai ei, olet jo vastannut omaan kysymykseesi. Se on niin yksinkertaista.

Siksi tuntuukin ehkä uskomattomalta, että voin olla niin onnekas että oikeasti tapasin ihmisen, joka on minulle juuri se oikea. Välittää minusta ja haluaa aidosti minulle vain hyvää. Sain kokea sen tunteen, jonka olemassaoloa olin alkanut epäilemään, että "kun koet sen niin tiedät kyllä heti". Sain takaisin uskoni siihen, että meille kaikille on olemassa se joku.