Kisulassa.

Terveisiä taas sohvan pohjalta. Tällä kertaa vaan eri sohvan kuin viime kerralla. Mancaven sohvan sijaan makaan tällä hetkellä mielenkiintoisessa paikassa. Olen paikassa jota kutsun koodinimellä "Kisula". Kisula on siis Tampereen Kalevassa sijaitseva vanha asuntoni, josta kirjoitin tässäkin blogissa monesti. Kisulassa asuu nykyään ex-tyttöystäväni ja hänen uusi poikaystävänsä (ja kissat, joiden osahuoltaja olen siis edelleen). 

Olen täällä kissavahtina sillä välin kun exäni ja hänen poikaystävänsä kiertävät sukuloimassa joulun. Kun he palaavat joulun jälkeen lähden omien sukulaisteni luokse. Tämä järjestely kävi minulle mitä parhaimmiten sillä ensinnäkin rakasta viettää kissojen kanssa aikaa. Toiseksi olen menossa huomenna töihin tekemään 15 tuntisen työpäivän. Käytännössä jouluni olisi joka tapauksessa ollut sidottu Tampereelle, hyvä että se mahdollisti muille sukuloimisen.

Kirjoitin viime postauksessa siitä miten joulu ei ole tänä vuonna lyönyt minkäänlaista painetta rattaisiini. Nyt pari päivää myöhemmin en ole enää niin varma. Oloni on tällä hetkellä hieman alakuloinen. Voi toki johtua siitä etten ole nähnyt lähes kahteen vuorokauteen ketään muuta kuin kissoja, tai siitä että tiedostan kuinka raskas huomisesta työpäivästä on tulossa, tai siitä että minulla on ikävä tyttöystävääni, joka tapauksessa oloni on vähän haikea.

En ole voinut olla ajattelematta Radio Helsingissä kuulemaani kirkkoherraa, joka puhui seurakuntansa joulutempauksesta. Tempauksesta sen enempää puhumatta haluan toistaa sanat, jotka ovat piinanneet mieltäni nyt vähän yli vuorokauden:

"Joulu on aikaa, jonka ihmiset haluavat viettää yhdessä. Joulu yksin on kivaa ainoastaan silloin kun ihminen on itse valinnut viettää sen yksin."

Olen melko varma, että minä nimenomaan olen valinnut viettää jouluni yksin. Jos olisin halunnut, olisin varmasti saanut töistä joulun vapaaksi ja olisin voinut matkata muiden mukana sukulaisteni luoksi joulun ajaksi. Jostain syystä en kuitenkaan tehnyt niin. Sitä miksi en tehnyt niin en tiedä. Rakastan sukulaisiani, syy ei ole ainakaan siinä. Mutta missä sitten.

Onkohan mahdollista että elän edelleen jonkinlaista itsenäistymisvaihetta, johon kuuluu tiedostettu itsekidutus vaikeilla tunteikkailla aiheilla. Jonkin sortin itsensä ylittämisen tunteen hakeminen ja siitä ehkä jälkikäteen riemuitseminen. Sitä että tietää selviävänsä yksin vaikka kaikki menisi pieleen. Uskoisin että jotain tällaista päässäni pyöri, kun ilmoittauduin vapaaehtoiseksi töihin. Ja tietenkin olihan osa siitä varmasti myös sitä, että tiesin joulun olevan perheellisille  tärkeämpi kuin itselleni. Juhlikoot he joille joulu on tehty.

Alakuloni on näkynyt joulufiiliksien myötä myös bloggauksessani. En ole viime aikoina tuntenut juurikaan paloa blogata, puhun nyt musiikkiblogistani. En tiedä johtuuko se siitä, että paheksuntani musiikkialaa kohtaan vaan syvenee vuosi vuodelta vai siitä, että en enää usko musiikkiblogien vaikutukseen bändien esiinnostajina, vai siitä että olen kadottunut ääneni kirjoittajana, jotenkin uuden tekstin aloittaminen tuntuu vaan juuri nyt äärimmäisen vaikealta.

Luulin jo kertaalleen löytäneeni itseni kirjoittajana, mutta nyt olen tajunnut olleeni itseasiassa ihan hakoteillä. Olen koittanut löytää itseäni uudestaan kirjoittajana aina siitä asti, mutta toistaiseksi tekstini ovat olleet täysin amatööritasoista skeidaa. Olen myös koittanut miettiä mikä on funktioni musiikkikirjoittajana. Olen paininut tämän dilemman kanssa aiemminkin. Kyseessä selvästi jonkunlainen noidankehä. Tiedän että oikea lääke tähän olisi vain kirjoittaa, kirjoittaa sydämen kyllyydestä ja unohtaa jahkailu, mutta siinäpä se onkin. No, ehkä sitten kun vihdoin tervehdyn, kirjoitan eeppisen mestariteoksen. Musabloggauksen 7 Veljestä.

Sohvanpohjalta.

Terveisiä sängynpohjalta, tai itseasiassa sohvan. Tässä olen maannut tänään lähes yhtä jaksoisesti 8 tuntia. Maannut ja niistänyt, mitannut kuumetta, juonut sitruunalla höystettyä vihreää teetä ja suosikkiani mustaherukan makuista Finrexiniä.

Kaikki alkoi viime keskiviikkona. Muistan edelleen elävästi, kun sanoin avantouintia ehdottaneelle kaverilleni, etten anna epävarman olon tulla minun ja avannon väliin. No, en antanut ja tässä lopputulos. Torstaina minut lähetettiin töistä sairastamaan klo 14. Tänään päätin kokeilla onneani uudestaan, mutta minut lähetettiin töistä kotiin, tällä kertaa jo klo 12.

En ole tottunut sairastamaan. En osaa levätä ja olla tekemättä mitään. Eilen ja tänäänkin olen kirjoittanut yhteensä kolme blogipostausta, editoinut Mumrunnerin tulevan EP:n demokitarat, viikannut vaatteita, maksanut laskut, paketoinut joululahjat, tehnyt ruokaa yms. Olen työnarkomaani pahimmasta päästä. Olen ankara itselleni ja pidän sairautta heikkoutena.

Jälleen yksi erinomainen syy olla hankkimatta lasta. Ajatelkaa nyt jos en osaa itse sairastaa tai antaa itselleni armoa, tuntea itseäni kohtaan empatiaa, miten osaisin ikinä olla mitään noista kenellekään toiselle. Onneksi työkaverini osasivat olla noita kaikkia minulle. He lääkitsivät minut, syöttivät minulle särkylääkettä ja lähettivät minut kotiin.

Olen viime kuukausina todella oppinut arvostamaan työkavereitani ja työpaikkaani. Olisin tänään jotenkin halunnut esittää kiitollisuuteni työkavereilleni, mutta en osannut pukea sitä kaikkea sanoiksi. Sitä että he ottivat minut puolitoista vuotta sitten suojiinsa, kun olin vielä täysin burn outissa ja juuri yritykseni "konkurssin" läpikäynyt ihmisraato. 

He näkivät rapautuneen kuoreni alla pamppailevan sydämen. Nyt kuorikin on taas kunnossa ja sydänkin pamppailee entiseen tahtiinsa, intohimoisesti ja hyvällä tempolla. Rakas päiväkirja, tänään tässä flunssaisena ja puolikuntoisena itseasiassa olenkin todella täysi.

Kirjoitin viime vuonna näihin aikoihin vanhaan blogiini seuraavasti: 

"Mikään muu, kuin minä itse, ei seiso minun ja lämpimän joulun välissä. Silti se, että tuo muuttuja on juuri minä itse pelottaa jonkin verran. Jouluna ihminen on tunnetusti yksinäisimmillään ja koska olen tänä vuonna vain 3 päivää joulun pyhistä ja välipäivistä töissä, tarkoittaa se, että minulla todella paljon aikaa tutkiskella pitkän yksinolon vaikutuksia joulusta nauttimaan pyrkivään ihmiseen."

Tänäkin vuonna vietän joulun yksin, mutta jostain syystä en enää tunne mainitsemiani pelkotiloja. En suoranaisesti koe tarvetta tutkiskella pitkän yksinolon vaikutusta itseeni. Tiedän jo viime vuodesta, että joulu yksin voi olla ihan mukavaa. Tänä vuonna en kuitenkaan aio myöskään olla koko joulua yksin. Lähden vanhempieni luokse välipäivinä.

Lueskellessani vanhoja postauksiani voin todeta, että ehkä merkittävin muutos on tapahtunut jossain aivojen ja sydämen välillä. Vuosi sitten kirjoittamat postaukseni ovat pelon, epävarmuuden ja vaanivan pimeyden tahrimia. Ainakin minusta tuntuu siltä, että nykyään postaukseni heijastavat jo ihan kiitettävästi valoakin.

On jotenkin hienoa, että on tullut kirjattua näin paljon tunnetiloja ylös jo yli vuoden ajalta. Sillä vaikka röhnötänkin tällä sohvalla puoli kuolleena, voin sairaan kuoreni alla todella hyvin ja se hyvyys toivottavasti tarttuu myös tämän päivän postaukseen, itselleni löydettäväksi taas ensi vuodelle. Toivottavasti voin silloinkin vielä yhtä hyvin kuin tänään.

Hyvää joulua rakkaat ihmiset. Pitäkää toisistanne huolta ja kertokaa rakkaille ihmisille kuinka tärkeitä he ovat, niin kuin minäkin aion kertoa työkavereilleni heti kun vain uskallan.

Lauantaikelat.

Rakas päiväkirjani vai mikä lienetkin, haluan kertoa sinulle että uskoisin voivani taas hyvin. Se on monen asian summa. Viime viikonloppuna olin Turussa jakamassa edustamani blogiyhteisön myöntämän palkinnon eräälle paikallistoimijalle erinomaisesta työstä paikallisen musiikkiskenen eteen. Se hetki palautti mieleeni Uuden Musiikin Kilpailun.

Jollain tasolla tuollaiset juhlavat tilaisuudet, ja ennen kaikkea että saa olla osa sitä kaikkea, saa sydämen hetkellisesti tuntemaan ylevyyttä. Muistin kuinka hienolta tuntui tanssahdella UMK:n backstagelle, sinne missä kaikki tähdet ja julkkikset hengaili. Turussa  tosin ei ollut ihan yhtä kuuluisia julkimoita, mutta yhtä kaikki itselleni tärkeitä ihmisiä.

En ehkä kaipaa arkiseen elämääni glamouria. Minulle riittää se, että olen mukavassa työpaikassa, saan urheilla, minulla on rahaa ruokaan ja ajoittain elämyksiin, ja saan matkustella niin halutessani, jos ei nyt ulkomaille niin ainakin Helsinkiin. En kuitenkaan pane pahaksi paria edellä mainittujen kaltaista juhlavaa tilaisuutta vuoteen. Ne kuitenkin ovat niitä tilaisuuksia, joista sitten kerrotaan (jos ei nyt omille lapsenlapsille niin) veljien lapsenlapsille.

Pääsin Turku-reissuni aikana myös tapaamaan kummityttöäni pitkästä aikaa. Hän on vähän yli yhden vanha. Puhuu hajasanoja ja kävelee. Osoittelee asioita ja naureskelee. Kummityttöni näkeminen herätti minussa jotain jota en ollut aiemmin tuntenut. Kummityttöni taitaa olla pikkuveljeni lisäksi ensimmäinen lapsi, josta olen ikinä aidosti välittänyt.

En ole koskaan haaveillut vanhemmuudesta, enkä haaveile vieläkään. Oli kuitenkin kiva tuntea itsessä myös se inhimillinen puoli, jonka mielestä myös ihmislapsi voi olla yhtä täydellinen kuin vaikkapa kissanpentu. Kohtaaminen kummityttöni kanssa jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen ja jollain tavalla muutti tapaani ajatella.

Olen viimeisen viikon ajan ollut parempi ihminen. En ole nähnyt kanssaihmisiäni pahan riivaamina planeettamme loisina, vaan olentoina jotka yrittävät. Yrittävät parhaansa selvitä tässä luonnottomassa maailmassa, jonka olemme itsellemme rakentaneet. 

Pidän uudesta tavastani kokea maailmaa. Pidän siitä, että olen saanut sydämeeni rakkautta. En ihmettele miksi niin moni linnakundi parantaa tapansa sen jälkeen kun kuulevat tulleensa isiksi - minäkin parantaisin. Sillä loppujen lopuksi ainoa asia mitä emme saa unohtaa on, että kukaan meistä ei synny pahaksi. Elämällä vaan on tapa viedä meitä hyvin erilaisiin suuntiin.

Vuonna 2015.

Olen viime aikoina miettinyt paljon tulevaisuutta. En kuitenkaan samalla obsessoivalla tavalla kuin akuutimman talouskriisini aikana, vaan enemmänkin mahdollisuuksien valossa. Olen nuori ihminen, minulla on vielä elämä edessä, haluan kehittää itseäni ja mennä eteenpäin. 

Olen miettinyt mahdollisuutta opiskella kirjoittamista. Kuten olen tässä blogissakin tuonut esiin, haluaisin joskus kirjoittaa ainakin osittain työkseni. En halua rakentaa tulevaisuuttani epävarmojen freelancer-hommien varaan, mutta voisin tehdä maksullisen jutun tai pari kuussa, ja saada siitä elämääni lisätienestin ja sisältöä.

Sitten taas, en halua alkaa täyspäiväiseksi opiskelijaksi. Minulla on tällä hetkellä asiat niin hyvin ja turvattuna, että olisi täysin järjetön luopua jo saavutetusta. Uskoisinkin, että voisin ikään kuin rakentaa jo saavutetun päällä. Viihdyn työssäni, rakastan työsuhdeasuntoani (tai lähinnä sitä kuinka halpa se on), kaukosuhteeni voi hyvin, tulevaisuuteni on auki.

Ensi vuosi on minulle toivon vuosi. Jos vuosi 2014 oli haavan ja ruven vuosi, vuosi 2015 tulee olemaan ruven parantumisen varmistelua. Vuosi 2016 tulee olemaan minulle uusi alku, mutta en halua vielä edes ajatella mitä se voisi tuoda tullessaan. Tärkeintä on se, että heinäkuussa rakentamani suunnitelma on pitänyt ja olen edelleen uomissa saattamassa elämääni kuntoon.

Vuodelle 2015 minulla kuitenkin on jo tavoitteita. Tai tietynlaisia haaveita. Ohjenuoria, jos sallitte. Vuonna 2015 haluan edetä kirjoittajana. Olisi suunta sitten mikä tahansa, on tärkeää olla jämähtämättä. Haluan tavoittaa laajemman lukijakunnan. Haluan herättää ajatuksia. Haluan löytää hengenheimolaiseni. Haluan löytää uusia mahdollisuuksia.

Vuonna 2015 haluan käydä jossain. Ei tarvitse päästä Viroa kauemmaksi, kunhan pääsen edes sinne. Ehkä viikoksi, tai miksei kuukaudeksi. Kesäloma on seikkailuita varten. Olen nuori, haluan seikkailla. Ehkä bändinkin kanssa. Olen aina haaveillut päästä Eurooppaan keikoille. Teemme kevääksi EP:n, kuka tietää vaikka se lähtisi lentoon.

Vuonna 2015 haluan olla itselleni hyvä. Olen lyönyt itseäni henkisesti ja fyysisesti turpaan jo kolmen vuoden ajan. Vuonna 2015 halaan itseäni, taputan itseäni olalle ja tarjoan itselleni oluen. Muistelen menneitä kaihoten ja ylpeänä, enkä kanna katkeruutta.

Ennen kaikkea vuonna 2015 haluan elää hetkessä ja olla miettimättä liikaa tulevaa. Toivon, että annan itselleni rauhan tehdä niin. Ja toivon itseltäni myös mahdollisuutta levätä. Ainakin yksi päivä viikossa, niin ettei ole mitään sovittuna. Ihminen ei ole kone, vaan löysä säkki lihasta ja nahkaa. Se on hyvä muistaa silloinkin kun on kova draivi päällä.