Kaunis syyspäivä.

Terveisiä kisulasta. Täällä istun, vanhan asuntoni olohuoneessa kissojen nukkuessa rauhaisasti päiväuniaan toinen keskellä lattiaa, toinen pienessä punoskorissa. Aurinko paistaa ja vaikka tuuli puhaltaakin rauhattomasti, sanoisin että ilma on yksi tämän syksyn parhaista. On lauantai-päivä ja minulla ei ole suunnitelmissa viikonlopulle mitään muuta kuin keilaamista kavereiden kanssa.

Vietin koko viime viikon hoitaen tyttöystävääni. Hän tuli viettämään kipeyspäiviään luokseni uuteen asuntooni. Olen nimennyt asunnon leikkisästi "miesluolaksi", eli mancaveksi. Miesluola on söpö kuin nappi. Pieni, tyylikäs yksiö, jossa on kaksion verran kalusteita. Toisin sanoen tilaa ei ole liikaa. Kahdelle ihmiselle sitä ei todellakaan ollut liikaa. Silti, sopu säilyi ja yhdessä viettämämme neljä päivää olivat todella mukavia.

Tämä on ehkä kolmas viikonloppu, jonka vietämme tyttöystäväni kanssa eri kaupungeissa. Ylihuomenna on neljäkuukauspäivämme, niin se aika juoksee. Lupasin tyttöystävälleni, etten juurikaan kirjoittaisi hänestä tai yhteisestä elämästämme tähän blogiin. Kehtaan kuitenkin loukata lupausta nyt yhden postauksen verran.

Suhteemme on syventynyt melkoisesti neljässä kuukaudessa. Ehkä johtuen omista vaikeista ajoistani, tai sitten yksinkertaisesti hyvästä natsaavuudesta. Välillä tuntuu että olemme yhdessä kuin paita ja peppu, tai ristiriitainen mieli, jonka puoliskot täydentävät toisiaan. Joka tapauksessa jollain lailla tuntuu, että olemme kohtalon yhteen saattamia ja erottamattomia.

Kun lähdin neljä kuukautta sitten Helsinkiin tapaamaan ihastustani, en ikinä olisi uskaltanut edes haaveilla että kirjoittaisin teille nyt siitä kuinka kivaa meillä on ollut. Totuus kuitenkin on, että meillä on ennen kaikkea ollut kivaa. Tyttöystävässäni ehkä eniten pidän siitä, että minun mielialavaihteluni ovat kuin vettä hänen hanhenselkäänsä. Vaikka välillä ruokimmekin toistemme toivotonta maailmankuvaa ja epäuskoa ihmisrodun hyvyyteen, suurimman osan ajasta vietämme pienessä kuplassamme. Tilassa, jota pystymme kontrolloimaan ja ylläpitämään positiivisesti virittyneenä.

Tuntuu todella hyvältä olla parisuhteessa. Vaikka elämmekin eri kaupungeissa, parisuhteessa mieltä tuudittaa jatkuvasti tietynlainen onnellisuus. Vaikka viikko menisi kuinka pitkin vittuja viikonloppu aina tulee ja silloin viimeistään kaikki on taas hyvin. Ja usein viikotkin menevät ihan kivasti. Vaikka arjesta kuinka koittaisi saada kaiken irti, on arki aina arkea ja vapaat juhlapäiviä. On sitten jokaisesta itsestään kiinni haluaako vapaat juhlia alkoholin vai vaikkapa pitkien kävelyretkien tai keilailun muodossa.

Tyttöystäväni on tämän viikonlopun töissä Helsingissä ja minä olen kissojen kanssa Tampereella. Tällä hetkellä tuntuu, että etäsuhdekin on ihan jees. Saimme viettää yhdessä viimeiset neljä päivää ja näemme taas viimeistään ensi perjantaina. Ajatus saa sydämeni hymyilemään ja sen ajatuksen voimin jaksan myös nauttia näistä hetkistä - yksin, tai no "yksin". Kissojen kanssa kun jatkuva seura on taattu.

Puhuimme äitini kanssa tänään taas tunnin puhelimessa (muuten nykyisin yksi suosikkiasioistani). On jotenkin hienoa huomata miten keskustelumme saavat kokoajan positiivisemman sävyn. Ihan kuin menisimme molemmat elämissämme pieniä askelia viikottain parempaan suuntaan. Hän suuntanaan rauhaisat eläkepäivät, minä suuntanani turvattu tulevaisuus ja sisäinen onni.  Ja tällä hetkellä en näe mitään syytä miksemme molemmat pääsisi päämääriimme.

Hullunkurista hommaa.

Olen tässä muutaman viime vuoden aikana monta kertaa ihmetellyt miten ihmisellä voi olla jatkuvasti kiire, vaikkei hän näennäisesti tee mitään tai tarvitse aikaa mihinkään. Esimerkiksi tämän päivän aikana suunnitelmani oli seuraava: paluu Helsingistä Tampereelle klo 9.20. Se oli siinä. Ei suunnitelmaa, ei kiirettä, eikö vain? Väärin. 

Saavuin Tampereelle klo 12, menin moikkaamaan kisuja exäni ja hänen uuden poikaystävänsä luokse. Menimme käymään kaupassa, jonka jälkeen kävelin kotiini. Pääsin kotiin klo 16, söin ja katsoin We Want Moren avausjakson. Aloin klo 17 äänitellä musiikkia (kyllä yritän päästä musiikkitraumani yli). Äänitysten jälkeen klo 21 aloin maksaa laskuja (erittäin v-mäinen prosessi itselleni). Nyt klo 22 olen suihkunraikkaana koneeni ääressä. Suunnittelen Leijonanluolan katsomista ja iltapalan syömistä. Lopputulos: kiireinen päivä.

Ehkä tietoisesti turboahdan jokaisen päivän täyteen tekemistä, ihan vaikka vaan sen takia etten joudu kokemaan yksinäisyyttä. Miksi yksinäisyys sitten pelottaa? En osaa sanoa. Kai pelkään viettää yksin aikaa ajatusteni kanssa. Pelkään että tällä hetkellä mieleni syvään syöveriin haudattu talousstressi nostaa jälleen päätään ja kampeaa minut selälleen kuin avuttoman liemikilpikonnan. Onko huono asia pelätä yksinäisyyttä? Onko se normaalia? Tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan yksin. En ole koskaan kysynyt heiltä.

Voin tällä hetkellä aika hyvin. En enää stressaa talouttani edes päivittäin. Minusta on pidetty todella hyvää huolta ja koen että minusta välitetään ja minua rakastetaan. Olen päivä päivältä varmempi tulevaisuuteni suunnasta ja vaikka suunnitelmani tällä hetkellä ovatkin tehty pitkälle tulevaisuuteen, uuden elämäni ensimmäiset sivut kääntyvät jo vuodenvaihteessa. Siihen ei ole enää kuin hassut kolme kuukautta aikaa.

Haluaisin löytää aikaa kirjoittamiselle. Olen melko varma, että haluan tulevaisuudessa kirjoittaa työkseni. Saavuttaakseni unelmani, minun pitäisi kirjoittaa enemmän ja kehittyä kirjoittajana. Jos en kirjoita, en myöskään kehity. Aina kun pääsen tämän blogin äärelle, sydämeni huokaa onnesta. Tämä blogi tekee minulle todella hyvää. Minun onkin muuten pitänyt kertoa teille jo aikaisemmin, että vaikka vuodatankin tänne välillä todella masentavia juttuja, ei se tarkoita että olisin masentunut. Aina kun istun koneen eteen päivittämään blogia, annan tekstin lentää. Se mitä blogiin tarttuu on vain akuuteimpien ajatuksien purkua.

Välillä toki on tuntoja ja kokonaisia päiviä, jolloin tuntuu siltä ettei mistään tahdo löytää valonpilkahduksia. Tuollaisina päivinä jo pelkkä blogin päivittäminenkin saattaa riittää tarjoamaan sen alkukipinän, josta se valonpilkahdus sitten viiveellä syntyy. Miksi selitän tätä teille? En tiedä. Ehkä haluan vain sanoa, ettei minulla välttämättä mene aina niin huonosti mitä tämä blogi saattaa antaa ymmärtää.

Ehkä tärkeintä kuitenkin on, että tämä blogi ajaa tehtäväänsä hetkittäisten olotilojen tallentajana ja (ainakin tällä hetkellä) pahimpien kouhujen rauhoittajana. Ehkä taas kun elämäni tasaantuu, voi tämä blogikin jälleen saada uuden merkityksen. Koitetaan kestää yhdessä siihen asti. On tämä ihmiselämä kyllä hullunkurista hommaa.

Kirjoittajan blokki.

Tein tänään jotain poikkeuksellista: annoin itselleni luvan pitää hauskaa. Jotain sellaista, jota en muista tehneeni pitkään aikaan. Opin yrittäjänä siihen, että jos on liikaa luppoaikaa hurvitteluun, sen voi yhtä hyvin käyttää rästihommien hoitamiseen. Ainoita sallittavia taukoja olivat sosiaaliset tapahtumat, sekä "hermojenviilennyskävelyt" (joita harrastan edelleen).

Päivä ei kuitenkaan mennyt nappiin. Valitsemani hauska tälle päivälle oli iPadiin liitettävän sähkökitaraplugarin ja äänitysohjelman kanssa leikkiminen. Virhe. Sävelsin testailujeni lomassa uuden kappaleen, suomenkielisen, masentavan joskin kauniin. Samanlaisen kuin kaikki säveltämäni kappaleet viimeisen 10 vuoden ajalta. 

Sävellyksien luominen on vuosi vuodelta muuttunut vain rankemmaksi ja rankemmaksi prosessiksi. Löydän itseni silti silloin tällöin kitara kädessä yrittämässä luoda uutta. Heti kun tajuan minne kappale on menossa koitan parhaani mukaan lopettaa sen synnyn. En tiedä, jotenkin annan itsestäni vain aivan liikaa musiikille. Tuntuu siltä, että vuodan niin syvältä kappaleisiini, etten enää itsekään halua soittaa tai kuulla niitä.

Olenkin todella iloinen, että olen löytänyt tämän uuden kirjallisen tavan ilmaista itseäni, ettei minun tarvitse enää käydä liian syvällä fyysisesti päästäkseni kosketukseen syvimpien tuntojeni kanssa. Jotenkin laulun kautta ilmaistuna ne tunnot ovat pelottavia, ehkä siksi että ne saavat muodon oikeassa elämässä. Mielummin vuodan ne samat tunnot suoraan aivoistani tietokoneelle, jonka jälkeen voin vain sulkea tietokoneen ja unohtaa koko jutun.

Olen kai silti muusikko ja mielestäni keskinkertaisen lahjakas säveltäjä. Olen vaan alkanut pelätä, että voinko enää koskaan esim. säveltää levyllistä kappaleita. Tällä hetkellä minusta ei nimittäin siihen ole. Tai siis saisin varmasti sävellettyä kappaleet, en vaan voisi koskaan äänittää tai esittää niitä. Enkä kestäisi sitä, että kappaleet tulisivat vaikka keskellä työpäivää päähäni ja alkaisivat piinaamaan. Sitäkin on käynyt vuosien varrella. Jos kappaleen saattaa valmiiksi, se haluaa tulla kuulluksi. Siksi en voi säveltää mitään loppuun.

Onneksi tämä ongelma rajoittuu vain täysin itsesäveltämiini kappaleisiin. Pystyn edelleen auttamaan bändiäni biisien kirjoittamisessa. Olen ottanut vastuulleni  laulumelodiat ja lyriikat. Se ei ole aiheuttanut ahdistustiloja - päinvastoin. Olen saanut bändini kappaleista voimaa. Johtunee varmasti siitä, että kappaleiden soidinasut ovat toiveikkaita. Se ohjailee myös minua toivekkaaseen suuntaan. Kappaleisiin tallentuu paloa ja toivoa paremmasta, toisin kuin itsesäveltämiini, jotka syntyvät ikuiseen suruun ja valottomaan tunneliin.

Mutta ei kaikkien tarvitse olla säveltäjiä. Ei minunkaan tarvitse. Olen tavoittanut kirjoituksillani jo muutenkin paljon enemmän ihmisiä kuin musiikillani koskaan. Ehkä voin tyytyä siihen, että tämä on se minun väyläni ilmaista itseäni. Se on minun ja kaikkien muidenkin etu.  Ehkä tärkeintä kuitenkin loppujen lopuksi on, että tekee sitä mikä tuntuu itsestä hyvälle - ja tätä tekstiä kirjoittaessa suorastaan tunnen miten sävellyksen aiheuttama pahaolo hälvenee ja sydämeni täyttää lämpö. Olen ehjä taas - kiitos blogi. 

Haluan lopettaa tämän postauksen vielä iloisiin uutisiin: Rosvot on ehdolla vuoden verkkomediaksi! Se tarkoittaa sitä, että minä ja 19 muuta musabloggaajaa olemme tehneet jotain oikein. Se antaa minulle uskoa siihen, että kirjoituksillani on muillekin kuin itselleni merkitystä. Se antaa uskon siihen, että voin vielä joskus kasvaa oikeasti hyväksi kirjoittajaksi. Olen nimittäin jo nyt Suomen parhaassa porukassa kasvamassa sellaiseksi. Pian toivottavasti myös Suomen parhaassa verkkomediassa kasvamassa sellaiseksi.

Flunssan pehmittämä.

Tämänpäiväisen kirjoitukseni haluaisin aloittaa haasteella: tutustukaa vanhempiinne. Ottakaa selvää mistä he ovat kotoisin, mitä he tekevät työkseen, milloin he alkoivat seurustelemaan, millaista elämä oli ennen kuin he saivat sinut/ sen jälkeen, miksi he ovat pysyneet yhdessä/ eronneet. Kysy mitä heille kuuluu ja kerro heille mitä sinulle kuuluu. 

Olen ottanut tavaksi soittaa vähintään kerran viikossa äidilleni. Puhumme puhelimessa yleensä puolesta tunnista tuntiin. En koskaan mieti etukäteen mistä puhumme, puhumme vaan. Opimme tuntemaan toisemme. Sillä vaikka äitini minut lähes yksin kasvattikin, viimeiset kymmenen vuotta olen elänyt hänestä eristyksissä. Nyt tutustumme, minä häneen vanhempana ja hän minuun lapsenaan.

Isäni kanssa minulla on hieman erilaiset välit. Olemme tavallaan aina olleet todella hyvissä väleissä, emme vaan koskaan juurikaan keskustelu asioista. Tai keskustelemme me, pinnallisella tasolla. Ehkä niin on parempikin, vaikka välillä haluaisin oppia tutustumaan häneen samalla tavalla kuin äitiini. Olen kuitenkin tietoinen, että en voi yksin sitä päättää. Sitä paitsi, isän kanssa on kiva laskea leikkiä ja  esittää äijiä. Ei meistä kumpikaan oikeasti ole sellainen, mutta jos kukaan ei ole näkemässä voimme olla ihan mitä vain.

Tänään olen ollut kipeänä. Olin kyllä töissä, sillä en ollut aamulla "tarpeeksi kipeä". Tiedättekö? Olin selvästi liian kipeä tekemään töitä, mutta selvästi en tarpeeksi kipeä saikuttaakseni. Eikö olekin perverssiä? Siellä sitten kärvistelin. Murisin työkavereilleni ja tein päivän käsi haudattuna kämmeniin. Selvisin hengissä. 

Toivon että flunssani menee ohi yön yli, sillä bändilläni on huomenna ja ylihuomenna keikat ja haluaisin olla vedossa. Meillä on tosi hyvä bändi. Olisi kiva antaa sille mahdollisuus olla sellainen myös lavoilla. Olemme nyt treenanneet yli puoli vuotta. Toivottavasti pystymme välittämään yleisölle sen saman palon, mikä kappaleisiin on vuodettu sinä aikana.

Rakastan laulamista ja sanoisin, että syy miksi olen bändissä ei liity mitenkään potentiaaliseen menestykseen tai keikkailuun. Haluan vain laulaa ja laulaessani toivon, että edes joku oikeasti haluaa kuulla minua. Vaikka lyriikat eivät olekaan yhtä hyvä itseilmaisun väylä kuin tämä blogi, haluan että ihmiset kuulevat minua. Haluan, että ihmiset joutuvat jakamaan kanssani hetken. Haluan päästä läpi ja antaa heille osan itsestäni.

En ole koskaan haaveillut rokkitähteydestä tai fanittavista tytöistä. Olen aina suhtautunut musiikkiin enemmän hengellisesti. Olen kohdellut sitä kunnioittaen ja vastapalveluksena se on pitänyt minua pinnalla. Olen ilmaissut sille ja sen kautta syvimmät tunteeni, ja se on ottanut ne itselleen ja pitänyt niistä hyvää huolta. Olemme musiikin kanssa yhtä ikuisesti.

Ongelmat lähellä ja kaukaa.

Olen pohdiskellut viime aikoina paljon sotaa. Sen mahdollisuutta, mitä se merkitsisi itselleni ja kuinka paljon ja millä tavoin se vaikuttaisi elämääni. Media antaa tällä hetkellä ymmärtää, että Suomi on ajautumassa sotaan lähitulevaisuudessa halusimme tai emme. Kenen kanssa, ei ole vielä varmaa. Miksi, selviää varmasti viimeistään siinä vaiheessa kun sota alkaa. Kuinka kauan sota kestäisi, siitäkään ei ole varmuutta.

Näin pitkälle kehittyneessä maailmassa, näin sivistyneiden valtioiden kesken tuntuisi aivan käsittämättömältä, että yhtäkkiä regressoituisimme apinoiden tasolle ja alkaisimme piestä sokeasti toisiamme hengiltä. En muutenkaan ole koskaan ymmärtänyt sotaa tai sotilaita sen suuremmin. Onko oikeasti niin, että joku on niin helposti vietävissä, että kun sanotaan: "tuo on pahojen puolella, ammu hänet", joku tarttuu sanan lakiin ja tekee työtä käskettäessä.

Ei varmaan yllätä mitenkään, että olen itse siviilipalvelusmies. Mielummin laittaisin kuulan omaan kallooni, kuin ampuisin sen minulle tuntemattoman yhtä lailla vasten tahtoaan sotaan joutuneen nuoren miehen/naisen kalloon. Rakastan maailmaa, luontoa ja historiaamme. En kuitenkaan pidä tästä maasta tai itse rakentamamme yhteiskunnan nykytilasta, enkä usko parempaan huomiseen niin kauan kun maailmaa ajaa ahneet ihmiseet ja valuutta. 

Mutta koska tällä hetkellä en usko, että kukaan haluaisi sotia Suomen kanssa, haluan osoittaa heristävän sormeni suomalaiselle medialle. Hävetkääkin, että pelottelette kansalaisia sodalla, jonka osuminen kohdalle on yhtä todennäköistä kuin, että kuka tahansa meistä jäisi bussin alle - täysin tuurista kiinni. Ei ole reilua, että lehtiä ja uutisia myydään pelolla.

Ja pahalta tuntuvat myös otsikkomehutukset Suomen huonosta työttömyystilanteesta. Tarvitseeko sitäkin joka päivä jankuttaa? Että kuinka paskasti Suomella menee ja miten pian kenelläkään meistä ei enää ole työpaikkaa. Mahtaakohan oikeasti olla niin, että pian koko Suomi seisoo sodan keskellä leipäjonossa, vai voisiko tähänkin olla nyt pieni pelon siemen kylvettynä? Peilaan tottakai aina kaikkea itseeni, koska en muutakaan osaa, mutta nopeasti järkeiltynä minulla ainakin tulee olemaan työpaikka myös tulevaisuudessa. Varmasti monella muullakin. Ja jos meillä ei olisi enää työpaikkoja, mitä me sitten tekisimme? Alkaisimme taas kalastaa ja metsästää, ja kasvattaa omat viljamme? Naurettavaa. On turhaa pelotella kansaa hypoteettisillä kysymyksillä, kun tarjolla ei ole edes teoreettisia vastauksia.

Olen yksinkertainen ihminen. Elän vaatimatonta ja maailman tulevaisuuden kannalta kestävää elämää. Haluan vain nauttia arjestani ja poistua vähin äänin maapallolta, kun aika minut jättää. En pyytänyt syntyä tänne, enkä myöskään ala taistella oikeudestani pysyä täällä. Tällä hetkellä suurin murheeni on, että ehdin maksaa yritysvelkani pois ennen kuin median pelottelema työttömyys-/sotapommi oikeasti putoaa Suomen niskaan.

Vituttaa jo valmiiksikin se, että vaikka sitä kuinka koittaa elää elämäänsä oikein, joku muu kuitenkin vetelee niistä isoista naruista, ja yhdellä nyhtäisyllä saattaa pilata elämäsi lopullisesti. Kysynkin hyvin usein itseltäni ennen nukkumaanmenoa onko tässä maailmassa mitään järkeä. Ja monesti tulen ajatuksissani lopputulemaan ei ja ei tarvitsekaan olla, koska maailmamme on yksi miljardeista ja kun maailmamme joskus tuhoutuu, meitä ei tulla ikävöimään. Että tällaista pohdintaa tällä kertaa, mites teidän viikkonne on alkanut? Ainiin kerroinko jo, että olen kesälomalla ja kissani on tällä hetkellä kipeänä. Wuupdi-fuckin-duu.