Sydän haikailee.

Olen matkalla Seinäjoelle musiikkialan seminaaritapahtuma MARS:iin. MARS:ista suuntaan lauantaina Uuden Musiikin Kilpailun finaaleihin edustamaan Rosvoja ja siitä sunnuntaina takaisin kotiin. Päätin siivota asuntoni perinpohjin ennen lähtöä, koska puhtaaseen kotiin on aina kiva palata. En tiedä onko kissankarva koskaan ollut yhtä pinttyneesti kiinni matossa kuin eilen, vai kuvittelinko vain. Imuroidessani lattioita tuntui siltä kuin imuri olisi yhtäkkiä menettänyt tehonsa karvaa matosta imuroidessa. Samalta tuntui itsestänikin. 

Ihan kuin olisin ollut arjen edessä voimaton, pitkästä aikaa. Ei huvittanut lähteä mihinkään. Halusin jäädä kotiin ja perua sekä MARS-osallistumiseni, että UMK:n. Tiesin, ettei se olisi enää ollut vaihtoehto. Kaikki se positiivisuus ja optimistisuus, mitä olin viimeisen kolmen kuukauden aikana kerännyt oli yhtäkkiä harsoutunut päässäni harmaan pilviverhon taakse. 

Oletin, että olotila olisi helpottanut nukkumalla, mutta toisin kuin normaalisti olo oli aamulla ihan yhtä surkea. Ei huvittanut mennä töihin, ei huvittanut edes nousta sängystä. Vastentahtoisesti pakkasin kuitenkin kamppeeni ja suuntasin kohti töitä ja sieltä nyt eteenpäin Seinäjoelle. Fiilis on vähän parempi kuin aamulla, mutta olen edelleen uupunut. 

Ihan kuin olisin perusvireeltäni sama positiivinen ihminen kuin vielä pari viikkoa sitten, mutta silti aivan totaalisen loppu. En tiedä olenko jälleen masentumassa, tulossa kipeäksi, vai alkaako pitkä pimeys pikkuhiljaa rokottamaan pientä ihmistä. Oli miten oli, tämä on ikävää. Minulla on kaikki hyvin. Minulla on sosiaalista elämää. Töissä menee hyvin. Raha-asiat on kunnossa. Soitan bändissä, josta olen todella innoissani. Miksi olo ei ole hyvä? 

Haluaisin pitää viikon loman töistä ja lähteä etelään. Ihan sama minne, kunhan siellä on paljon aurinkoa ja lämmintä. Unohtaisin puhelimen kotiin. Ottaisin sen sijaan mukaan hyvän kameran, kirjan ja juoksukengät. Juoksisin koko viikon ja ottaisin paljon makeita kuvia. Uisin meressä ja loikoilisin kirja kädessä pitkin kaupunkia. Iltaisin istuisin terasseilla ja rauhoittuisin. No, tässähän se nyt taisi selvitäkin mistä kiikastaa. Sydän haikailee kesää.

Mikä Rumba!

Tämän tekstin piti alunperin kulkea nimellä Rumba, mitä paskaa taas?, mutta koska otsikko menetti iskevyytensä jo ennen syntyään jouduin editoimaan sitä iskevämpään muotoon. Suunnittelin tätä tekstiä alunperin Facebook-statuksesi, mutta koska minulla on tällä hetkellä Facebookissa koira-alterego, ei päivitys olisi sopinut hänen suuhunsa. Facebook-status-ajatuksen kaaduttua meinasin kirjoittaa tämän jutun toiseen blogiini, mutta koska haluan välttää epämiellyttävät konfliktit sikariportaamme kanssa jaan ajatukseni täällä ns. privaatisti.

Uusin Rumba tipahti tänään postiluukusta. Vaikka en ole koskaan lehdestä juuri pitänytkään, odotan uutta Rumbaa aina innolla. Mikään ei nimittäin ole kivempaa kuin löytää uunituore musiikkilehti lattialta kotiin töistä tullessa, pistää kahvi tippumaan  ja hiljentyä lukemaan.

Olen ollut Rumba-lehden tilaaja pari vuotta. Aloin tilaamaan Rumbaa samaan aikaan kun perustin levy-yhtiön. Aluksi lähinnä sen takia, että halusin tietää mistä bändeistä lehti kirjoittaa ja millä perustein. Olin myös kiinnostunut lukemaan, josko lehti olisi noteerannut artistejamme, tai kavereiden bändejä. Ennen Rumban tilaamista en ollut lukenut muita musiikkilehtiä kuin SUE:a, jota olen muuten seurannut aktiivisesti jo kymmenen vuotta.

Rumba-lehden lukeminen on kuin Jengan pelaaminen. Kun otat lehden eteesi, torni on vielä ehjä ja hyvinvoiva. Sinä olet torni. Lukiessasi pelaaja, eli Rumba-lehti ja sen toimittajat napsivat palasia tornistasi yksi kerrallaan, kunnes suurin piirtein noin lehden puolessa välissä koko höskä yleensä lahoaa palasiksi lattialle. Siinä vaiheessa sinä, torni, lakkaat lukemasta ja heität lehden paperinkeräykseen ja alat odottamaan seuraavaa painosta. 

Rumba on aina ottanut minua jollain tasolla päähän. Ennen kaikkea koska se on ylpeästi helsinkiläinen. Helsinkiläisyys näkyy  sen kirjoitustyylissä. Aivan kuten edesmenneen Nuorgaminkin, kirjoitustyyli on elitistinen ja ylimielinen. Toimittajat jalustoittavat itsejään artistien kustannuksella. Haastatteluihin pyritään väkisin keksimään tuoreita kulmia, siinä usein epäonnistuen. Uusimpana esimerkkinä Pykärin ja Kokkosen Karaoke-juttu, joka ei kantanut otsikkoaan pidemmälle.  Vielä pahempi Rumba on kuitenkin verkon puolella. 

Rumban verkkouutiset ovat olleet yhtä musiikkialan seitsemää päivää jo jonkin aikaa. Pohjaa ollaan kynnetty ainakin vuoden päivät. Onneksi lehdessä on sentään pysynyt semi-asiallinen linja. Rumban uutiset ovat lähinnä vitsi, joiden lukeminen herättää sääliä niiden toimittajia kohtaan. Uutiset on laadittu klikkihaavi-periaatteella, provosoivin otsikoin ja tykkäysnapein varustettuna. Suosikkiotsikkoni oli eilen Stam1nan uutta musiikkivideota koskevassa uutisessa. Otsikko kuului: "Mitäs tämä on? Uusi Stam1na-biisi? Kova!" 

Mistä lähtien toimittajien mielipiteet ovat mahtuneet uutisotsikoihin? "Uutta Yötä, voi jeesus mitä paskaa!", tai vaikka "Kalle Aholan sinkku! Hyi v*ttu!" EI! Te olette Rumba. Eikö ole vähän lyhytkatseista musiikkimedialta, jolla on kymmeniä tuhansia lukijoita (joilla on kymmeniä tuhansia mielipiteitä) kirjoittaa omia mielipiteitä lehden mielipiteinä? Peruuttaisin Rumba-tilaukseni, jos en olisi maksanut jo vuodesta. Näillä mennään siis kesään asti.

Tarina yrittäjyydestä.

Olen yrittäjä. Perustin toiminimen ensimmäistä "oikeaa" työpaikkaani varten vuonna 2006. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja tarvitsin kesäduunin. Paikallinen ohjelmatoimisto haki toiminimellä toimivia karaokejuontajia. Vaikka en tiennyt mikä on toiminimi, sen enempää kuin tiesin millaista on olla karaokejuontaja, laitoin hakemuksen vetämään. Iloiseksi yllätyksekseni sain seuraavana päivänä puhelun, jossa naisääni hihkaisi luuriin: "Onnea! Sait duunin."

Siitä seuraavana päivänä lähdin ohjelmatoimiston ohjeiden mukaan paikalliseen yrityskeskukseen perustamaan firmaa. Sillä tiellä olen edelleen. Karaokejuontoja tein kahdeksan kuukautta. Palkka oli surkeaa ja työ sekä henkisesti, että fyysisesti kuluttavaa. Normipäivä "keikalla" (kyllä, pomoni kutsui niitä keikoiksi) alkoi kello seitsemältä illalla rullakebabilla, tai pizzalla. Sen jälkeen vuorossa oli päivän lehti ja kuppi kahvia.

Silloin sai vielä polttaa sisällä, ja minähän poltin melkein ketjussa aina vuoroni alkuun asti. Kello ysistä puoli kahteen juontoja, humalaisten kaitsemista, lisää tupakointia, liikaa kokista, pubiruusujen kanssa jutustelua ja epävireisen laulun siedätyshoitoa. Kotiin päästyäni teki mieli mennä suihkuun pesemään illan aiheuttama henkinen lika pois. Koskaan en itkenyt. Jotenkaan tuolloin ei vielä käsittänyt kuinka surkeaa arkea todellisuudessa elin.

En polta enää tupakkaa, enkä käytä toiminimeänikään. Olen itseasiassa sulkemassa toiminimeni tämän kevään aikana. Paljon ollaan toimarin kanssa kuitenkin koettu myös karaokepäivien jälkeen. Vuodet 2007-2010 olivat välivuosia. Sitten keväästä 2011 pyöritin aina keväälle 2013 omaa ohjelmatoimistoani. Ohjelmatoimiston kylkeen nousi levy-yhtiö, jonka kanssa julkaisin levyjä keväästä 2012 niin ikään vuoden 2013 keväälle asti.

Päätin lopettaa sekä ohjelmatoimiston, että levy-yhtiön epäkannattavan toiminnan vuoksi. Toimari jäi henkiin. Ja mikä menestyksenjanoisen nuoren yrittäjän nyt olisi pysäyttänyt. Pian lopettamispäätöksen jälkeen aloin pyörittämään toiminimellä isohkoja klubeja Tampereella. Sitä jatkui vain puoli vuotta ja syksyllä 2013 päätin lopettaa toiminnan myös klubien osalta. Firma tuotti alusta asti tappiota.  Enemmän kuin kehtaan varmaan ikinä kenellekään myöntää.

Nyt suurin osa tappioista alkaa olla kuitattuna ja pystyn elämään aika normaalia elämää. Tietenkin kaikki on tarkalleen budjetoitu, mutta noiden budjettien sisällä kaikki on hyvin. Olen käynyt täyspäiväisesti töissä vuoden 2011 joulukuusta asti ja maksanut käytännössä aina tähän päivään mennessä firman tappioita pois useamman sataa euroa kuussa.

Vaikka olen tienannut huomattavasti enemmän mitä olen kuluttanut, minulla ei ole ollut ylimääräistä rahaa senttiäkään viimeisen kolmen vuoden aikana. Päin vastoin. On ollut monia tilanteita jolloin olen joutunut ihan oikeasti miettimään, että mitäköhän sellaisissa tilanteissa ihmiselle tapahtuu kun ei pysty enää maksamaan vuokraa. Luojan kiitos aina löytyi keino.

Laskujeni mukaan ensi maaliskuussa, ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, minulle tulee jäämään ylimääräistä rahaa palkan jälkeen. Siitä eteenpäin, jos nyt ei mitään yllättävää pääse tapahtumaan (koputan puuta), rahaa pitäisi jäädä jonkin verran yli joka kuussa. Ajatus tuntuu pelottavan hyvältä. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa miltä tuntuu kun on rahaa.

Olen keksinyt miljoona käyttötapaa tuolle rahalle, mutta koska se ei vielä ole todellisuutta, pidän suunnitelmani tiukasti aisoissa. Tuntuu kuitenkin ihan älyttömän hyvältä edes haaveilla, sillä minulla ei ole ollut siihenkään varaa todella todella pitkään aikaan. Enkä sano, että raha, tai mikään muukaan olisi oikotie onneen, mutta rahattomuus (tai itseasiassa velka) on varma oikotie epäonneen. Jos on jo valmiiksi onnellinen, rahasta ei ole haittakaan. Ja nyt minulla on sellainen olo, että onneni voi tästä vain lisääntyä. Kuukausi kuukaudelta, palkka palkalta.

Riemusta mustaa.

Lupauduin viime vuoden syksynä tekemään toisen blogini kanssa yhteistyötä erään nimeltä mainitsemattoman amerikkalaisfirman kanssa. Nyt risoo. Lupasin kirjoittaa jutun kymmenestä heidän palveluunsa rekisteröityneestä bändistä. Vastapalveluksena he ovat promonneet blogiani. Käytännön hyöty itselleni, enemmän SPAM-henkistä postia Suomen ulkopuolelta kuin koskaan aiemmin. Käytännön haitat itselleni, yli sata kuunneltua demoa kolmen tuhannen bändin joukosta ja kuukausi aikaa kirjoittaa kymmenestä bändistä esittely blogiin.

Eikä aikataulu sinäänsä ole edes tiukka. Ongelmana tässä oikeasti on vain se, että minä en ole tottunut kirjoittamaan pakon edessä. Ensimmäistä kertaa (jos festariraportteja ei lasketa) kirjoitan sopimuksen velvoittamana. En saa kamppiksesta rahaa, joka on tavallaan ihan hyväkin asia, mutta kun risoo ettei tässä vaiheessa voi enää heittää hanskoja naulaan. 

Jotenkin ajattelin kamppikseen mukaan lähtiessäni, että joo tämä on hyvä tapa rikkoa kaavoihin kangistunutta työskentelytapaani. Ajattelin myös, että tämä on hyvä väylä tutustua uudenlaiseen musiikkiin. Juttu nyt kuitenkin vain on niin, että työskentelytavassani ei ollut mitään vikaa. Opin sen liian myöhään. Ja kaikki nyt tietää, että uutta hyvää musiikkia on tarjolla joka tuutista enemmän kuin kukaan ihminen jaksaa, tai ehtii kuuntelemaan.

Hölmö olin kun sopimuksen hyväksyin. Tulevaisuudessa vältän, tai ainakin harkitsen kaksi kertaa ennen kuin lähden tekemään yhteistyötä yhdenkään tahon kanssa. Eikä nimeltä mainitsemattomassa amerikkalaisfirmassa siis ole mitään vikaa. He ovat hoitaneet tonttinsa erittäin mallikkaasti, mutta kun se velvollisuus. Bloggauksen kuuluisi olla kivaa, spontaania ja lukijalle innostavaa. Innostavuus nyt on viimeinen asia mitä pystyn tällä hetkellä kamppisteksteihini pusertamaan. Mikä sääli bändejä kohtaan. Voi kumpa olisi jo helmikuu.

Minulla on jo nyt sähköposti pullollaan hyviä uusia bändejä, joita pitäisi nostaa esille. Lisäksi ihanat levy-yhtiöt ovat muistaneet minua toinen toistaan paremmilla levyillä, joista haluaisin kirjoittaa. Minulla on ollut jo pidemmän aikaa muutama noston arvoinen juttu musabisneksestä, jotka haluaisin jossain vaiheessa muuttaa ajatuksesta kirjoitukseksi ja ompa tulossa muutama tapahtumakin, joista pitäisi kirjoittaa.Vali vali vali, tänään on nyt tällainen päivä.  Ja jos nyt jollekin on jäänyt epäselväksi miksi blogin nimi on kirjoitettu niin typerän näköisesti, johtuu se siitä, että halusin otsikkoon myös sanan "musta". 

Koska joskus elämä vaan on vähän mustaa.

Vähän Facebookista.

Ei siitä ole kuin neljä päivää kun viimeksi kirjoitin. Se tuntuu ikuisuudelta. Olen jotenkin addiktoituvaa tyyppiä kun puhutaan rutiineista. Tällä hetkellä fiksini ovat kahvi, juoksulenkit, bloggaus, hyvä ruoka ja ajoittainen matkustaminen. Olen myös koukussa kaavan rikkomiseen ja ihan mihin tahansa, mitä ei saa tehdä, tai mikä saa minut tuntemaan olevani oman elämäni ohjaimissa. Ja tietenkin Facebook. Siihen olen aivan totaalisen addiktoitunut.

Olen viimeaikoina punninnut paljon suhdettani Facebookiin. Erityisesti Tomi Tuomisen kolumnissaan (SUE-lehti) nostamaa pointtia siitä, miten sitä tulee alitajuisesti pikkuhiljaa muovattua Facebook-feediä enemmän ja enemmän itsensä näköiseksi. Olen huomannut, että omakin Facebook-seinäni herättää tasaiseen tahtiin vitutuksen tunteita. Erityisesti vaalien ja Flow Festivaalin aikoihin ihmiset näyttävät todelliset värinsä. Silloin karsinnalle todellakin olisi varaa.  Minulla on Facebookissa yli 600 kaveria. Joukosta löytyy jos jonkinlaista hiihtäjää.

Olen pitänyt aika avointa linjaa Facebookin kanssa. Jos joku on frendannut minut, olen melkein aina hyväksynyt. Ainoa kriteerini on ollut, että nimi kuulostaa tutulta. Ventovieraita ei Facebook-ystävieni joukosta löydy. Olen käyttänyt Facebookia kautta linjan omana pienenä promokanavanani. Olen mainostanut bändejäni, firmaani, tapahtumiani ja kavereiden juttuja. Iso ystäväjoukko on ollut suuri etu tässä. Vastapainoksi olen myrkyttänyt kavereideni Facebookia mielestäni hauskoilla kuvilla, jutuilla ja millä tahansa mikä päähäni juolahtaa, mutta ei löydä tietään muuta kautta ulos. Nyt olen joutunut miettimään asiaa uusiksi.

Nykyisin minulla ei ole enää firmaa, tai bändiä jota promota. Lisäksi olen pyrkinyt rajoittamaan Facebook-postauksieni määrää yhteen päivässä. Olen harkinnut vakavasti kaverilistani supistamista. Kaverilistaltani nimittäin löytyy tällä hetkellä mm. itselleni vieras Israelilainen ohjelmamyyjä, joka postaa Facebookiin hepreaksi, sekä saksalainen musiikkikustantaja, joka postaa Facebookiin sukelluskuvia. Mitä yhteistä meillä on? Musiikki, ehkä. Jos sillä logiikalla liikuttaisiin, voisi minulla olla miljoonia Facebook-kavereita. Internet connecting people.

Minulla on onneksi kavereita myös Facebookin ulkopuolella. Olen alkanut pitää heihin yhteyttä enemmän ja enemmän "oikeassa elämässä". Jotenkin koen tärkeäksi, että välillä laitetaan tekstiviestejä, tai soitetaan, ihan vain sen takia ettei se tunnu enää luontevalta. Koen, että Facebookin ulkopuolisia kontakteja arvostetaankin nykyään enemmän kuin perus Messenger-viestiä. Olen myös vakavasti harkinnut iPhoneni korvaamista Nokialaisella "peruspuhelimella", ihan vain sen takia, että siinä ei ole Messenger-ominaisuutta. 

Jotenkin on perustellumpaa jättäytyä kehityksen (lue: jatkuvan tavoitettavuuden) ulkopuolelle, kun  siihen ei ole "mahdollisuutta". Oikeasti, koska esim. jos luet viestin, mutta et kerkeä vastaamaan, viestin lähettäjä saattaa hyvinkin loukkaantuua. Eihän se niin voi mennä.

Luen ja kirjoitan.

Aloitin joulun välipäivinä lukemaan kirjaa, Patti Smithin Ihan Kakaroita. En ollut lukenut pariin vuoteen mitään. Kun sain kirjan lahjaksi, tiesin että aika oli koittanut. Kirja oli ehkä juuri sopivan haastava, mutta koukuttava lukemisharrastuksen uudelleenaloittamiseksi. Lopulta koukutuin ihan totaalisesti. En ainoastaan hyvään kieleen, vaan myös kirjassa kuvailtavaan maailmaan, 1960-luvun New Yorkiin. Aluksi Pattin maailma sai minut kyseenalaistamaan omani. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän vertailin ja puntaroin. Päädyin arvostamaan elämääni tällaisenaan. Olen oman onneni seppä, oikeasti. Se riittää.

Smithin kirjan jälkeen tartuin Kurt Cobainin elämänkertaan. Iso virhe. Sanotaan, että lukuinto kestää yhden hyvän kirjan verran. Kun käteen tarttuu seuraava kirja joka ei ole yhtä hyvä, innostus lopahtaa. Ja voi pojat kuinka tyhjän arvan vedinkään. Kurt-kirjassa suurin ongelma oli suomennoksessa. En saanut kirjasta mitään selvää. Se oli suomennettu niin epäselvästi. Päädyin lopulta kirjoittamaan Like-tuontavastaavalle asiasta. Sain vastauksen, joka sai minut hyvälle tuulelle. Liken tuotantovastaava on huipputyyppi. 

Lukuintoni ei lopahtanut. Janoan kirjallisuutta ehkä enemmän kuin koskaan. Tähän on selkeä syy-yhteys. Olen asunut nyt yli kolme kuukautta ilman televisiota. Vietän yhä enemmän aikaa täydessä hiljaisuudessa. On ainoastaan luonnollista täyttää se hiljaisuus jollain. Omassa tapauksessani kirjallisuudella. Antaa mielikuvituksen juosta, eikä turruttaa sitä. En sano, että televisiottomuus on oikotie onneen. Jos kuitenkin on valmis kohtaamaan omat ajatuksensa täydessä hiljaisuudessa, ja kävelee voittajana kertomaan siitä, voisi sanoa, että televisiottomuus oikeasti tekee ihmisestä hieman onnellisemman.

Ajattelin seuraavaksi tarttua isoveljeni kannustamana pari vuotta sitten hankkimaani Outoustalous-kirjaan (Freakonomics). Muistan lukeneeni sitä aikoinani sata sivua, kunnes löysin Freakonomics-elokuvan. Katsoin sen ja jätin kirjan kesken. Tiedän, mikä idiootti. Nyt olen kuitenkin unohtanut jo suurimman osan kirjan sisällöstä ja on revanssin aika.

Luen ainoastaan suomeksi. En ole juntti, syy on yksinkertainen. Haluan oppia kirjoittamaan paremmin. Olen liian laiska ja ADHD opiskellakseni kielioppia, tai satsatakseni kielen huoltoon muutenkaan. On jotenkin luonnolisempaa opetella tekemisen kautta. Kirjoitan blogia, luen ammatikseen kirjoittavilta, kirjoitan lisää. Matkin, apinoin, opin, omaksun. Ihan mitä ikinä hyväksi kirjoittajaksi kasvaminen vaatikaan. Aika ei onneksi ole ongelma, minulla on koko elämä aikaa. Olen kehittynyt huimasti bloggauksen myötä viimeisen puolentoista vuoden aikana. Kuka tietää kuinka hyvin kirjoitan seuraavan puolentoista vuoden jälkeen.

Vanheimpainliiton kampanjat.

Olette ehkä huomanneet viimeaikoina katukuvassa vanhaan tyyliin tehtyjä tietoiskujulisteita. Iskulauseita painettuna värikkäille pohjille. Virkistän muistiasi, löydät julisteet täältä. Kyse on Suomen Vanhenpainliiton Kotirintama-kampanjasta. Kampanjasta, jonka tarkoitus - jos oikein ymmärsin - on valistaa arjen vaanivista vaaroista sekä aikuisia, että lapsia.

Mielestäni on melko söpöä kuinka naivisti Suomen Vanhempainliitto on lähtenyt ongelmaa taklaamaan. Otetaan esimerkiksi  vaikka  juliste, jonka iskulause kuuluu "Kuulut kotirintamaan. Pysäytä juopotteleva lapsi!" Niin, pysäytä häiriökäyttäytyminen ennen kuin se pääse riistäytymään käsistä. Toisin sanoen, jos näet alle kahdeksantoista vuotiaan kädessä alkoholituotteita, on kansalaisvelvollisuutesi ottaa se häneltä pois. Ongelma ratkaistu, eikö? Ehkä ei, taklataanko tässä nyt kuitenkin oiretta, eikä aiheuttajaa?

Samaa sanoisin Kotirintama-kampanjan muistakin tempauksista. Kertaan vielä loputkin iskulauseet. "Ulkonaliikkumiskielto alaikäisille!" Ratkaisu: Kehoita lasta menemään kotiin. "Kuulut kotirintamaan. Varo valhetta!" Ratkaisu: Älä usko valehtelevaa lastasi. Ja oma henkilökohtainen suosikkini: "Tarkkaile lähiympäristöäsi: Asuuko perheessäsi viinatrokari?" Ratkaisu: Ilmianna poliisille alkoholia lapsilleen ostava vanhempi.

En tiedä millä tavoin Suomen Vanhempainliitto on kampanjansa järkeillyt. Ehkä perinteisellä vanhemman logiikalla. "Ei meissä ole mitään vikaa. Ongelma on lapsessa, hänen opettajissaan, hänen kavereissaan ja ennen kaikkea hänen kavereidensa vanhemmissa." Ja kuka ongelman ratkaisee? No en minä ainakaan, annetaan kotirintaman hoitaa. 

Jos kotirintama ei onnistu, on lapsen ongelmakäyttäytyminen nyt osin myös heidän vikansa. On helpompi osoittaa sormella kuin katsoa peiliin. Mietitäänkö hetki miksi lapsi viettää illalla aikaa kodin ulkopuolella. Kenties siksi, että hän ei viihdy kodissa? Eikai. Tai miksi lapsi valehtelee. Ehkä siksi, että häntä pelottaa kertoa totuus? Eihän se nyt voi olla.

Ja pitäisikö viinaa lapsille ostava vanhempi oikeasti ilmiantaa poliiseille, vai olisko järkevämpikin tapa menetellä. Tottakai lapselle alkoholin ostaminen on aivan naurettavan idioottimaista toimintaa, mutta poliiseille ilmiantaminen tarkoittaa sosiaaliviranomaisten puuttumista peliin. Sosiaaliviranomaisten mukaantulo voi helposti tehdä huomattavasti suuremman vahingon, kuin muutama laiton viinaleka.

Minulla on viimeisestä jonkin verran henkilökohtaista kokemusta. Kun olin 13-vuotias, erään kaverini äidillä oli tapana hankkia meille alkoholia. Se oli väärin ja jälkikäteen ajateltuna aika pöyristyttävää, MUTTA heidän perheensä oli muuten ehjä ja väkivallaton. Rahaa oli ja töissä käytiin. Ongelmia toki oli. Yksinhuoltajaäiti ja rankasti kapinoiva tytär, mutta perhe pysyi kasassa ja viimeisimmän tiedon mukaan kaikki on edelleen ihan ookoosti. Ainakin pääpiirteisesti. Mitenköhän, jos soppaan olisi heitetty poliisit ja sosiaaliviranomaiset.

Tiedän kyllä, kyseiset julisteet ovat vain kampanjan terävin kärki. Luin hieman tarkemmin kampanjan tavotteista nettisivuilta ja aatteet julisteiden takana ovat hyviä. Julisteilla ollaan varmasti haluttu provosoida ja herättää paljon huomiota. Siinä ollaan myös onnistuttu. Mielestäni on kuitenkin tärkeää muistaa, että tavalliset itseni kaltaiset tallaajat eivät tiedä kampanjan taustoista mitään ja mainokset ovat ainoa näkyvä osa kamapanjasta. Tällä hetkellä, nykyisessä muodossaan kampanjan pointti menee täysin ohi kohteen.

Viikonloppu poissa kotoa.

Nopeasti vierähti neljä päivää. Elämää ilman kissoja. Soolona. Aika kivaa aikaa. Tajusin viimeisten päivien aikana, että kun olen ollut kissoista yksin vastuussa, on minulla ollut niistä jatkuva alitajuinen huoli. Ihan niin kuin vahtisin jonkun toisen kissoja. Vieraita kissoja. En koe vieläkään omistussuhdetta niihin. Kun olin poissa tiesin, että kissoilla on kaikki hyvin ja minun ei tarvinnut jatkuvasti miettiä ovatkohan ne edelleen hengissä. Pysähdyin pari kertaa oikein miettimään, että en ole stressanut kissoista puoleen päivään, mitä helvettiä.

Nyt istun taas kotona sohvalla ja kuuntelen hentoa lauluääntä, joka tulee keittiöstä poikakissasta joka istuu lattialla selkä minuun päin vääntelehtien ja kääntelehtien turhautuneen oloisesti. Ylimääräistä energiaa. Varmaan nukkunut taas koko päivän ja herännyt juuri sopivasti isäänsä varten. Näin neljän päivän tauon jälkeen tuo ääni kuulostaa melkeinpä kotoisalta. Vittumaiselta, edelleen, mutta samalla kotoisalta. Sillä tulihan minulla sitten loppujen lopuksi kuitenkin aikamoinen koti-ikävä. Ei niinkään ikävä kissojen luo, mutta kotiin. Ikävä rikkinäistä sohvaa, pientä surkeaa keittiötä, surkeassa kunnossa olevaa kylppäriä ja epäkäytännöllistä tietokone-/TV-viritelmää. Asioita, jotka tekevät kodista kodin.

Vieraissa kun ei koskaan oikein pysty olemaan samalla tavalla kuin kotona. Aina on vähän sellainen olo, että voiko näin tehdä ja mitenköhän tämä ja saako tässä istua ja voiko tuota käyttää. Kotona voin tehdä ihan mitä haluan ja kissat, no ne ovat osa kotia, ne tekevät tästä hieman normaalia taianomaisemman paikan. Ja täällä kotona tuoksuu kodilta ja näyttää kodilta. Kasvissosekeitto lämpeää kämyisessä kattilassa. Toasteri, jonka tiedän aiheuttavan minulle vielä sydänkohtauksen odottaa vuoroaan. Tänään teen illallista yhdelle. Areenasta dokkari John Belushista. Aion nauttia täysin rinnoin ja samalla palauttaa mieleeni millaista kissojen kanssa on parhaimmillaan. Kissat toivottavasti nukkuvat illan.

Huomenna odottaa paluu arkeen ja niin kuin melkein aina, hieman jopa yllättäen ajatus tuntuu jälleen hyvältä. Kai se kertoo jotain siitä, että olen löytänyt itselleni  melko hyvän työpaikan. Palkka ei ole kaksinen, mutta jos sunnuntai-iltana odottaa jo maanantaita, ei asiat voi olla kauhean huonosti. Olen järkeillyt työelämän sillä tavalla, että jos työ ei ota päähän joka päivä ja palkka on tarpeeksi iso, että eloonjäämisen lisäksi voi vielä toteuttaa itseään, on mielekkään työn kriteerit jollain asteella täyttyneet. Toki joutuuhan tässä jatkuvasti hakemaan elämään mielekkäitä virikkeitä muualta, kuten esimerkiksi tästä bloggaamisesta, mutta ne yhdistettynä toimistotyöhön ovat yhtä kuin melko hyvä elämä. Ja melko hyvä jo riittää! Siitä voi vielä päästä parempaan ja siihenhän on tottakai aina pyrittävä.

Hyvä asiakaspalvelija.

Tiedä sitten johtuuko siitä että sain purettua eiliseen postaukseen negatiivisen energiani, vaiko siitä että tänään on perjantai, mutta oloni on ollut aamusta asti hyvä ja jollain tapaa helpottunut. Teen asiakaspalvelutyötä, joten hyvä energia on luonnollisesti työni onnistumisen kannalta kaiken a ja o. Jos päivä alkaa huonolla fiiliksellä, negatiivinen energia välittyy asiakkaisiin ja kimpoaa heistä takaisin tuplasti voimakkaampana.

Tänään olen päättänyt olla hyvä asiakaspalvelija koko päivän. Hymyilen kun minulle hymyillään. Saatan jopa murjaista vitsin, jos se tuntuu sopivan tilanteeseen. Hapannaamoille tarjoan empatiaa. Jos se ei auta, pyrin auttamaan parhaani mukaan. Röyhkeät pysäytän ennen kuin saavat mahdollisuuden iskeä. Joskus minulla oli ongelmia sen kanssa, että asiakkaat kävelivät ylitseni koska olin pehmeä ja kiltti. En tiedä olenko miehistynyt, vai saanut iän myötä lisää itseluottamusta ja uskottavuutta, mutta ylikävelemistä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Osaan nykyään pitää puoliani aika hyvin.

Asiakkaat kyllä yrittävät. Tekevät kaikkensa, että päivä ei pääse loppumaan hymyyn. Se asiakaspalvelutyössä on ehkä palkitsevinta, kun joskus voittaa taistelun ja oikeasti lähtee hyvällä tuulella kotiin. Silti, juurikin työn henkisen haastavuuden takia välillä tulee mietittyä onko tässä mitään järkeä. Asiakaspalvelija on nimensä mukaisesti asiakkaiden palvelija, alamainen, orja, vähempiarvoinen. Ei erityisen hyvät lähtökohdat työntekoon.

Olen tehnyt asiakaspalvelutyötä koko elämäni. Ensimmäinen oikea työpaikkani oli sekatavarakaupan myyjänä Turussa. Se oli oikea tulikaste. Nykyinen palveluneuvojan virkani on ihan lastenleikkiä verrattuna siihen millaista myyjän työ voi olla. Olen aina tehnyt päivätöideni ohella osa-aikatöitä musiikkialalla, milloin pyörittäessä omaa levy-yhtiötä, milloin erinäköisissä keikkahommissa äänentoistosta valoihin ja merkkareihin. Ja nyt tuoreimpana siis myös kirjoittajana. Monella tapaa musa-alalla työskentely on pitänyt minut järjissäni. Sitten taas musiikkiala meinasi tuhota minut sekä henkisesti, että fyysisesti.

Leikittelen aika usein ajatuksella, että joku päivä lopetan asiakaspalveluhommat. Siirryn palvelijasta herraksi. Jos en nyt palaa musiikkialalle, niin sitten jollekin toiselle alalle. Olen jo nyt melkoisen kyllästynyt "asiakkaisiin". Mielestäni sanamuoto kertoo kaiken. Asiakkaat eivät ole ihmisiä, vaan asiakkaita. Ihmisten kanssa ollaan normaalisti, mutta asiakkaita palvellaan. Suomalaiset ovat harmaata ja masentavaa kansaa. Heidän palveleminen ei ole kovin palkitsevaa. En tiedä kauanko minusta on edes tekemään tätä työtä.

Olen edelleen peruspositiivinen ihminen, mutta pelkään että minusta tulee samanlainen elämääni kyllästynyt piimänaama kuin suurin osa asiakkaistani. Aion lopettaa ennen kuin niin tapahtuu, jos niin on edes tapahtuakseen. Siihen asti aion olla hyvä asiakaspalvelija.

Kinkkuläskit ja tipaton.

Nyt näitä postauksia näyttäisi tulevan. No, taotaan kun rauta on kuumaa sanoi ahne levy-yhtiö-setä kun Antti Tuiskun talliinsa sainasi. Yksi negatiivinen postaus, if I may, vaikka ei edes ole erityisen ärtynyt olo. Olen  vaan vuosien varrella niin kovasti koittanut haravoida tekstejäni negatiivisesta energiasta,  että ajattelin tällä kertaa antaa itselleni oikeuden, tai itseasiassa velvoittaa itseni kirjoittamaan vähän negatiivisemman postauksen. En suosittele välttämättä lukemaan. Toisaalta voihan tästä tulla myös ihan viihdyttävää.

Olin tänään salilla. Käyn siellä juoksemassa. Olen juossut nyt kolme ja puoli kuukautta. Oikeastaan siitä asti kun kesä virallisesti loppui. Siitä asti kun olen asunut yksin. Kuntoiluni alkoi useamman kilometrin kävelylenkeillä syyskuun lopulla ja eskaloitui yksiin kickboxing-treeneihin. Totesin kuitenkin, että laji ainakaan sillä salilla ei ole minulle, sillä valmentajani oli väkivallasta nauttiva hullu. Löysin onnekseni todella edullisen salin ja aloin käymään siellä. Juoksumaton valitsin lähinnä siksi, että se oli ainoa laite jota osasin ja halusin käyttää.

Olen juossut kolme ja puoli kuukautta, joiden aikana olen laihtanut kolme ja puoli kiloa. Hienoa eikö? Juoksen nykyään aina yli 6 km lenkkejä, edellispäivänä ennätykseni yli 9 km. Aloitin muistaakseni 7 km/h vauhdilla ja juoksin 3 km lenkkejä. Nykyään juoksen 9,5km/h vauhdilla. Paljon on siis tapahtunut lyhyessä ajassa. Olen iloinen, että aloitin kuntoilun juuri silloin kun ihmiset normaalisti lopettavat kuntoilun. Olen säästynyt talvimasennukselta, talvikiloilta, talvialkoholisoitumiselta ja kaikelta muulta kivalta, jota Suomen talveen voi liittää.

On ollut hauskaa tarkkailla kävijämääriä salilla. Käyn siellä kuitenkin  kolme kertaa viikossa ja olen saanut aika hyvän käsityksen keskiarvoista kellonaikoihin nähden. Kun aloitin käymään salilla lokakuussa, siellä kävi ihan ookoosti porukkaa. Mitä lähemmäs joulukuuta mentiin, sitä vähemmän porukkaa kävi ja ihan joulukuun viimeiset viikot olivat salilla hiiren hiljaisia. Kunnes tuli tipaton tammikuu ja kriisi kinkkuläskeistä. Nyt sali on ollut viikon päivät pullollaan eksyneen näköisiä ihmisraatoja, jotka haahuilevat pitkin salia epätoivoisesti etsien parannuskeinoja viime vuoden (lue: vuosien) aikana hankituille liikakiloille.

Sinäänsä ihan inspiroivaa, että ihmiset koittavat edes kerran vuodessa ottaa itsiään niskasta kiinni ja tehdä elämäntapamuutoksia, mutta täytyy kyllä sanoa, että odotan jo innolla helmikuuta. Olen kyllästynyt siihen, että ihmiset katsovat minua paheksuvasti kun juoksen matolla heidän odottaessa vuoroaan päästä matolle, kävelemään. Ihan kun juokseminen olisi jotenkin vähemmän tärkeää kuin muut urheilumuodot. Enkä minä oikeasti osaa, tai halua tehdä salilla mitään muuta kuin juosta. Juoksiessa sentään tulee rehellisesti hiki, toisin kuin kävellessä, tai polkiessa vähän kuntopyörää, tai nostellessa liian kevyitä käsipainoja. Tai juodessa vettä ja rupatellessa ystävien kanssa, niin kuin suurin osa tammikuulaisista tekee.   

Tiedän, mikä minä olen sanomaan mitä salilla pitää ja voi tehdä. Jokainen tehköön mitä ikinä huvittaa, eikö? No ei ehkä minun mielestäni. Näkisin tämän nyt jonkin sortin reviirikamppailuna. En siedä itsepetosta. Se on säälittää. Jos joku kuitenkin saa kelkkansa kääntymään, niin tosi hieno juttu. Tervetuloa klaaniin, ollaan kavereita, tehdään yhdessä parannus. En kuitenkaan usko, että tuoreista tammikuulaisista monikaan ilmestyy salille enää helmikuussa. Sillä kun tipaton loppuu, korkki aukeaa. Se on sitten menoa loppuvuosi.

Katiton tammikuu.

Vaihdoin tänään asuntoa exäni kanssa pariksi päiväksi. Kuulostaa oudolta, tiedän. Eromme jälkeen jäimme kiperään tilanteeseen, jossa piti päättää kumpi ottaa kaksi persialaista kissaamme. Exäni (vihaan sanaa exä) muutti ennen minua ja sai edullisella vuokralla erittäin komean yksiön Tammelasta. Ainoana miinuksena, että asunto oli allergia-kämppä. Hän ei voinut ottaa kissoja, joten pidin ne itselläni kun muutin Kalevaan. En varsinaisesti halunnut kissoja, mutta otin ne kuitenkin. Parempi minun luonani kuin jonkun vieraan.  

Päädyimme vaihtamaan asuntoja, koska exäni on pidemmän aikaa halunnut viettää enemmän aikaa kissojen kanssa. Kolmen kuukauden erilläolo on varmasti tuntunut rankalta. Hän oli kuitenkin se, joka alunperinkin halusi ottaa kissoja. Hän myös valikoi molemmat kissat kasvattamoista. Asunnon vaihtaminen tuntui hyvältä idealta, sillä hän ei kuitenkaan olisi voinut ottaa kissoja omaan asuntoonsa ja minä taas, toden totta, halusin päästä kissoista hetkeksi eroon. Tajusin tänään, että en ole tainnut viimeisen puolentoista vuoden bloggaajaurani aikana ikinä kirjoittaa näin täydellisessä rauhassa ja hiljaisuudessa. Täällä Tammelan vieraassa yksiössä oloni on kuin hotellihuoneessa. Aivan mahtavaa. 

Täällä taustameluna ei ole jatkuvaa korvia riipivää naukumista. Se on paras puoli. Lisäksi ei tarvitse katsoa jalkoihinsa kun liikkuu. Ei tarvitse hiippailla peläten, että nukkuvat pedot heräävät pienimmäiseenkin lattian narahdukseen. Kun tekee uunissa ruokaa ei tarvitse pelätä, että kun uunin avaa sieltä löytyy kärvähtänyt kissa. Kun avaa ulko-oven ei tarvitse pelätä, että asunnossa on yksi kissa vähemmän. Jos jättää vessan kannen ylös ei tarvitse pelätä, että pian pöntöstä löytyy märkä ja paniikissa läiskivä kissa. Jos sytyttää kynttilän ei tarvitse pelätä, että pian olohuoneen läpi juoksee mouruava tulipallo. Kissan omistaminen on jatkuvaa pelkoa. Pelkoa toisen uteliaisuutta, typeryyttä ja varomattomuutta kohtaan.

Tähän voisi tottua, ellei vaan tulisi liian kova ikävä. Siinähän se kolikon kääntöpuoli onkin, että tuskin osaisin enää elää ilmankaan niitä. Onhan se hirvittävän mukavaa kun neljä pientä valokeilaa tapittaa kun nousen ylös sängystä aamuisin. Ja joka päivä kun tulen kotiin  tyttökissa rientää juoksujalkaa ovelle vastaan. Ja kun olen keittiössä tiskaamassa tiskejä poikakissa tulee hakemaan huomiota kiehnäämällä jaloissa. Nuo asiat jo yksinään tekevät jostain päivistä vaan parhaita. Pienet asiat ratkaisevat, etenkin karvaiset sellaiset. Olen kuitenkin päättänyt nauttia nyt parhaani mukaan tulevista neljästä päivästä. Yksinolosta. Osaan ehkä taas arvostaa isän rooliani hieman enemmän kun palaan kotiin.

Miten tää nyt taas menikään?

Jos olet lukenut joskus blogiani täällä Bloggerissa, tai samaa blogia Rosvoissa, ihmettelet varmaan miksi aloitan uuden blogin. Annas kun selitän. Weneverstoodachancen oli tarkoitus olla puhdasverinen musiikkiblogi.  Sitä se itseasiassa olikin vielä viime heinäkuuhun asti kun muutimme ex-tyttöystäväni kanssa Tampereen keskustasta kauemmas rivitaloalueelle.

Asiat alkoivat mennä, tai olivat menneetkin jo jonkin aikaa päin metsää. Aloin kirjoittamaan blogiin elämästäni kun en keksinyt minne muuallekaan sitä purkaa. Niinpä musiikkiblogista tuli lifestyle/musiikkiblogi. Syyskuun lopulla ero alkoi jo häämöttää ja niinhän siinä sitten lopulta kävi. Muutimme takaisin keskustaan, mutta eri osoitteisiin.

Siitä asti olen kirjoittanut elämästäni aktiivisesti blogiini. Jälleen kerran koska en ole keksinyt minne muuallekaan sitä purkaa. Keksin jopa tavan oikeuttaa itselleni elämääni liittyvät postaukset. Ongelmaksi tekstit muodostuivat vasta siinä vaiheessa kun niitä alkoi olla enemmän kuin musa-aiheisia postauksia. No, sitä ongelmaa ei ole enää tulevaisuudessa, sillä tästä eteenpäin käsittelen elämääni täällä ja musajuttuja Rosvoissa. Rosvot ei alunperinkään ollut oikea paikka lifestyleblogille. Blogger taas on.

Niin ikävältä kuin se kuulostaakin weneverstoodachance on alusta asti ollut tietynlaista huoraamista. Toki  kantava ajatus blogin taustalla on ollut auttaa bändejä, mutta samalla asiat kuten lukijamittarit yms. ovat olleet minulle todella tärkeitä. Siinä on ehkä osittain alitajuisestikin tullut kirjoitettua juttuja vähän senkin perusteella mistä voi tulla hitti ja mistä ei.

Täällä ei ole paineita mittareista. Voin kirjoittaa mitä haluan, mistä haluan ja miten haluan. Tämän blogin ei tarvitse käsitellä musiikkia mitenkään. Jotenkin jo se tuntuu ihan älyttömän hyvältä. Lisäksi ei tarvitse olla huolissaan siitä, että tuleeko kirjoitettua liikaa omasta elämästä. Tämä blogi kun on tehty elämää varten. Vähän niin kuin päiväkirja. Elämää, jota minä elän ja josta minä kirjoitan, niin kuin minä haluan.

Pakko lopettaa tämä postaus pienellä nöyrällä kiitoksella Teemu Suomiselle. Teemun Soberismia-blogi antoi kipinän tämän blogin syntyyn.  En kyllä usko, että tämä blogi tulee menemään niin syvälle kuin Teemun blogi.  En ainakaan tällä hetkellä koe sille tarvetta. Tietynlaisena terapiavälineenä tämäkin blogi voisi kyllä toimia. Ajan kanssahan se sitten selviää. Sillä välin keskityn elämään.