Lauantaikelat.

Rakas päiväkirjani vai mikä lienetkin, haluan kertoa sinulle että uskoisin voivani taas hyvin. Se on monen asian summa. Viime viikonloppuna olin Turussa jakamassa edustamani blogiyhteisön myöntämän palkinnon eräälle paikallistoimijalle erinomaisesta työstä paikallisen musiikkiskenen eteen. Se hetki palautti mieleeni Uuden Musiikin Kilpailun.

Jollain tasolla tuollaiset juhlavat tilaisuudet, ja ennen kaikkea että saa olla osa sitä kaikkea, saa sydämen hetkellisesti tuntemaan ylevyyttä. Muistin kuinka hienolta tuntui tanssahdella UMK:n backstagelle, sinne missä kaikki tähdet ja julkkikset hengaili. Turussa  tosin ei ollut ihan yhtä kuuluisia julkimoita, mutta yhtä kaikki itselleni tärkeitä ihmisiä.

En ehkä kaipaa arkiseen elämääni glamouria. Minulle riittää se, että olen mukavassa työpaikassa, saan urheilla, minulla on rahaa ruokaan ja ajoittain elämyksiin, ja saan matkustella niin halutessani, jos ei nyt ulkomaille niin ainakin Helsinkiin. En kuitenkaan pane pahaksi paria edellä mainittujen kaltaista juhlavaa tilaisuutta vuoteen. Ne kuitenkin ovat niitä tilaisuuksia, joista sitten kerrotaan (jos ei nyt omille lapsenlapsille niin) veljien lapsenlapsille.

Pääsin Turku-reissuni aikana myös tapaamaan kummityttöäni pitkästä aikaa. Hän on vähän yli yhden vanha. Puhuu hajasanoja ja kävelee. Osoittelee asioita ja naureskelee. Kummityttöni näkeminen herätti minussa jotain jota en ollut aiemmin tuntenut. Kummityttöni taitaa olla pikkuveljeni lisäksi ensimmäinen lapsi, josta olen ikinä aidosti välittänyt.

En ole koskaan haaveillut vanhemmuudesta, enkä haaveile vieläkään. Oli kuitenkin kiva tuntea itsessä myös se inhimillinen puoli, jonka mielestä myös ihmislapsi voi olla yhtä täydellinen kuin vaikkapa kissanpentu. Kohtaaminen kummityttöni kanssa jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen ja jollain tavalla muutti tapaani ajatella.

Olen viimeisen viikon ajan ollut parempi ihminen. En ole nähnyt kanssaihmisiäni pahan riivaamina planeettamme loisina, vaan olentoina jotka yrittävät. Yrittävät parhaansa selvitä tässä luonnottomassa maailmassa, jonka olemme itsellemme rakentaneet. 

Pidän uudesta tavastani kokea maailmaa. Pidän siitä, että olen saanut sydämeeni rakkautta. En ihmettele miksi niin moni linnakundi parantaa tapansa sen jälkeen kun kuulevat tulleensa isiksi - minäkin parantaisin. Sillä loppujen lopuksi ainoa asia mitä emme saa unohtaa on, että kukaan meistä ei synny pahaksi. Elämällä vaan on tapa viedä meitä hyvin erilaisiin suuntiin.