Mikä elämässä on tärkeää.

Palasin juuri Turusta H2Ö-festivaaleilta kotiini Tampereelle. Oloni on tällä hetkellä vahva seitsemän ja puoli. Maksoin muutama tunti sitten vuokran ja laskuja. Jännää miten minulle tulee aina fyysisesti paha olo, kun maksan laskuja. Jotenkin sitä jännittää onko rahaa tarpeeksi kaikkiin laskuihin, vaikka olen laskenut miljoona kertaa. Nyt olo alkaa taas tasoittua. Enää 25 päivää kärsittävää jäljellä.

Viikonloppu oli mahtava. Pääsin esittelemään uuden tyttöystäväni vanhemmilleni. Tapasin veljeni ja heidän tyttöystävänsä, kävimme yhdessä syömässä. Pääsimme nauttimaan mahtavasta uudesta festivaalista Ruissalon vanhalla telakalla ja tapasin miljoona vanhaa ystävää Turku-ajoilta. Mutta mikä tärkeintä - sain viettää kahden viikon tauon jälkeen neljä päivää tyttöystäväni kanssa.

Kaksi viikkoa on pitkä aika olla näkemättä ihmistä, jonka haluaisi nähdä joka päivä. Onneksi kahden viikon näkemättömyyksiä ei ole luvassa lähiaikoina ja no, vaikka olisi nyt tiedän, että niistä kyllä selvittäisiin. Sillä vaikka se kurjaa onkin, kaikki on suhtautumisesta kiinni.

On ollut hienoa nähdä viime viikkoina kuinka paljon minusta välitetään. Kun olen avannut ongelmiani ihmisille, he ovat kuunnelleet ja yrittäneet tarjota lohdutusta ja tukea. Uskoisin, että rahahuolieni järjestäminen on muuttanut minua ihmisenä. Olen ymmärtänyt, että vaikka päällimmäisenä mielessäni onkin jatkuvasti rahastressin aiheuttama paska, sen alla on mieletön määrä lämpöä. Lämpöä ja rakkautta, joka on todella voimakasta. Niin voimakasta, että se aina välillä  hohkaa kaiken stressin läpi. Niin että muistan missä elämästä on kyse.

Sillä vaikka rakkaus ei välttämättä maksa laskuja, kaikki muu on ihan vitun yhdentekevää.

Ja kun vain selviän vielä 25 päivää seuraa minulle tuntemattomat ajat. Saatan nimittäin pian olla tilanteessa, jossa minulla on säästössä vähän rahaa, minulla on ihmisiä jotka aidosti välittävät minusta, minulla on bändi joka tekee mielettömän hyvää musiikkia, minulla on työpaikka jossa viihdyn, minulla on taito selviytyä käsittämättömän kusisista tilanteista ja kaiken lisäksi minulla on maailman paras tyttöystävä, jonka näen taas pian.

Yksi kuukausi vielä.

Kuten olen aiemmissa teksteissäni viitoittanut, viimeinen kuukausi on ollut melkoista vuoristorataa. Vanhana yrittäjänä minulle selvisi kesäkuun puolessa välissä, että menneisyyden haamut ovat sitkeämpiä kuin olin osannut odottaa. Sain kesäkuussa maksettavakseni sellaisen laskuvyyhdin, josta ajattelin etten selviäisi.

Seurasi kahden viikon pituinen ahdistuksen täyttämä stressikausi, jonka tuhansien tuntien taulukoinnin, suunnittelun ja kaavailun kautta keksin ratkaisun - ainoa tapa korjata tilanne lopullisesti olisi uudelleenjärjestää kaikki. Lopulta muutaman onnekkaan mutkan kautta sain kuin sainkin suunnitelmani ns. toteutusputkeen. Alkoi muutos.

Hankin työpaikkani kautta itselleni uuden asunnon. Otin lisää lainaa ja maksoin laskut pois. Sain stressin ja ahdistuksen hetkeksi taittumaan. Muutan uuteen asuntooni virallisesti asumaan 1.9., mutta muutto olisi tarkoitus hoitaa jo aiemmin. Pääsen muutossa eroon kissoista ja pääsen aloittamaan uuden, edullisemman ja vastuuntuntoisemman elämän.

Vielä on tasan kuukausi siihen, että olen ns. selvillä vesillä. Jos minulle ei tule seuraavan kuukauden sisään yllättäviä useamman sadan euron laskuja, voin sanoa, että olen käytännössä katsonut henkilökohtaista konkurssia silmiin ja selvinnyt voittajana (tunne, joka monelle yrittäjälle on varmasti tuttu). Jos elokuun 15 päivä kirjoitan teille, että "lainat maksettu, kaikki ok", voin luvata teille että silmistäni valuu kirjoitushetkellä onnen kyyneliä, sillä niin käsittämättömän hyvältä tuntuisi päästä nyt vihdoin viimein ja lopullisesti kuiville.

Tällä hetkellä voimani riittävät hyvin töissä käyntiin, budjetilla elämiseen, tyttöystäväni kanssa elämästä nauttimiseen, sekä ystävien kanssa vapaa-ajan viettoon. Voimani riittävät ookoosti olla kissoille vastuuntuntoinen huoltaja ja leikittäjä, sekä budjetoimaan talouttani eteenpäin aina kolme kuukautta kerrallaan. Voimani eivät tunnu riitä jatkuvaan stressaamiseen ja ahdistukseen, päivien kulumisen odotteluun ja yksinäisyydessä vellomiseen.

Mutta enää kuukausi, ja jokainen kuluva päivä ilman lisälaskuja on yksi lähemmäs vihreitä niittyjä. Yksi kuukausi, senhän nyt seisoo vaikka päällään. Voisin elää tällä hetkellä elämäni parasta aikaa, ja siis elänhän minä, aina kun en stressaa ja vello. Vaan elän samalla myös elämäni opettavaisinta aikaa. Näiden kokemuksien jälkeen olen taas ehjempi ihminen. Mutta seuraavan kuukauden ajan olen vain, ja odotan että aika kuluu. Ja koitan saada odotteluajasta mahdollisimman paljon irti, onhan sentään kesä.

Supernaiivi yövuorossa.

Kello on kuusi. Olen yövuorossa, töissä. Minulla on noin kerran kuukaudessa yövuoro. Yövuoroni koostuvat pitkälti siitä, että päivystän puhelinvaihdetta siltä varalta, jos joku haluaa soittaa jollekulle. Jos näin käy, työni on yhdistää nämä henkilöt. Ja puheluita tulee, alkuillasta enemmän aamuyöstä vähemmän.

Yövuorot ovat puuduttavia. Ne kestävät 10 tuntia ja voin kertoa, että jokainen tunti kello kahden jälkeen tuntuu vähintään kolmelta. Yövuoroissa on puolensa. Yksi niistä on, että yövuoroista saa enemmän palkkaa. Toinen on se, että yövuorot ovat rauhallisia ja stressittömiä. Teoriassa. Kolmas on se, että yövuoroissa olisi periaatteessa mahdollista tehdä melkein mitä vaan joutoaikana. Kiitos työpaikkani uuden internetkiellon, lähes kaikki luova (lue: internet) tosin on kielletty.

Kirjoitan tätä postausta omalla koneellani, oman käpyisen mobiilinettini varassa. Yövuoroihin ei myöskään saisi tuoda omaa konetta, eikä minun alun perin pitänytkään. Koneellani vain sattui olemaan muutama leffa, joita suunnittelin katsovani yövuorossa. Otin koneen sitä varten varmuuden vuoksi mukaan. Nyt ei kuitenkaan huvita katsoa elokuvaa. Kello on kuusi. Elokuvan katsominen nyt tarkottaisi välitöntä nukahtamista. Yövuoroissa ehkä vaikeinta on pysyä hereillä.

Olenko toistanut jo tarpeeksi monta kertaa sanaa yövuoro?

 

Aloitin yövuoroni kello yhdeksältä. Katsoin kaksi tuntia TV:stä tullutta elokuvaa. Elokuvan jälkeen katsoin mm-futiksen pronssipelin. Pronssipeliä seurasi sälätunti, jonka aikana katsoin ja dumasin mm. Voice TV:n tarjonnan. Sälätunnin jälkeen katsoin jakson Criminal Mindsia. Totesin kyseisen sarjan ja myöhäisen kellonajan olevan myrkyllinen yhdistelmä. Minua alkoi ahdistaa.

Onneksi olin ottanut kirjan mukaan yövuoroon. Sain viimein tarvittavan sysäyksen aloittaa uudelleen lukuharrastus. Kirja, jota aloin lukea on nimeltään Supernaiivi. Käsittääkseni jonkin sortin klassikko, omalla sarallaan. Muistan kun olin ala-asteella ja kirja oli vasta julkaistu. Se herätti paljon innostusta luokkani keskuudessa. Olisin halunnut lukea kirjan jo silloin, mutta en saanut sitä käsiini.

Aikuisuudessa yksi parhaista asioista on se, että saa sellaisia asioita, joista on lapsena unelmoinut. Olen toteuttanut myöhemmällä iällä paljon asioita, joita en lapsena päässyt toteuttamaan, yhden niistä mainitakseni vaikkapa kumiveneen ostaminen ja sillä auringonlaskuun soutaminen. Toisena nyt sitten vaikka tämän Supernaiivin lukeminen. Vaatimattomat unelmat on helppo toteuttaa.

On jotenkin todella sääli, etten ole lukenut kirjaa aikaisemmin. Toisaalta sitä iloisempi asia on lukea sitä nyt. Minä (kuten varmaan moni muukin) huomaan pelottavan paljon yhtäläisyyksiä itseni ja päähenkilön kanssa. Löydän päähenkilöstä myös heittämällä paljon yhtäläisyyksiä ainakin 10 kaveriini. Kirja on aivan mahtava. Niin viaton ja hyväntahtoinen. Ei tarvinnut lukea kuin kaksi sivua ja huomasin ahdistuksen kadonneen ja itseni höröttämässä kirja kädessä.

Stressimaha.

Purampas tätä nyt vielä tännekin, vaikka lupasin itselleni ja ystävälleni, etten enää velloisi tässä aiheessa tänään tai huomenna tai no seuraavaan kahteen viikkoon nyt alkajaisiksi. Kai haluan vaan jotenkin taltioida tulevaa minää varten näitä oloja, että hän olisi viisaampi tai ainakin muistaisi mitä mennyt (tämänhetkinen) minä on käynyt läpi.

Onko teillä koskaan ollut niin kova stressi, että vatsanne on kirjaimellisesti huutanut? Jos on, niin tiedän miltä teistä tuntuu. Jos ei, niin olkaa onnellisia, en soisi sitä kenellekään. Minulle on viimeisen kuukauden aikana tullut aina välillä liiallisen stressin aiheuttamia mahankouristuksia. Mahankouristukset ovat johtuneet teksteissäni sivuamistani asioista. 

Tiivistettynä: tajusin kesäkuussa, että ainoa tapa jolla saisin jo pidemmän aikaa epävarmalla pohjalla killuneen talouteni tasaiselle pohjalle olisi pienentää elinkustannuksia. Koska elän jo nyt niukalla budjetilla oli leikattava sieltä suurimmasta menoerästä, eli vuokrasta. Tein elvytyssuunnitelman, jota olen seurannut siitä asti orjallisesti. 

Suunnitelma on laadittu aina marraskuulle asti, eli tavallaan jännittämistä vielä riittää. Akuuteimmat hetket ovat kuitenkin tästä päivästä elokuun puoliväliin, jolloin muutto noin about tapahtuu. Ei siis pitkä aika. Sen verran kuitenkin, että turha stressaaminen olisi nyt hyvä lopettaa. Mutta siksihän minä tästä teille kirjoitan. Ajattelen, että jos kirjoitan tästä nyt julkisesti, osa stressistäni lähtee minusta ja tallentuu näppäimistön kautta tähän blogiin.

En tiedä mitä stressaan. Kai pelkään tuntematonta. Pelkään, että juuri kun olen saamassa asiani kuntoon, tapahtuu jotain yllättävää. Jotain mihin en olisi voinut varautua. Jotain joka pilaa kaiken. Tiedän, että on käytännössä mahdotonta, että niin voisi tässä vaiheessa enää käydä, mutta tiedättehän stressaaja kun olen luonteeltani.

Samalla stressaan muiden ihmisten puolesta. Läheisteni. Rakkaiden ihmisten. Pelkään, että kun he tarvitsevat apuani, en pysty sitä heille tarjoamaan. Minulle on todella tärkeää, että lähipiirini voi hyvin. Nämä ovat kai jotain sellaisia pikkuvelijuttuja. Koska läheisiä autetaan aina, silloinkin kun itselläkään ei välttämättä ole juuri rahkeita mistä ammentaa.

Katse tulevaisuudessa.

Istun jälleen bussissa. Tällä kertaa Helsingistä kotikaupunkiini Tampereelle. Nyt ehkä ymmärrätte mitä tarkoitin sillä, että bussissa kirjoittaminen ei varsinaisesti ole minulle se vierain asia. Kaukosuhde ja sen tuoma matkustelu ovat bloggaajalle mahdollisuus.

Takana on viikonlopullinen naurua, välittämistä, univelan takaisinkuromista, yhdessäoloa ja ennen kaikkea kokemista. Helsinki on mieletön kaupunki - täynnä mahdollisuuksia kokea. Eilen illalla näin auringonlaskun Hakaniemen rannassa. Tänään söin mansikoita ja jäätelöä satamassa, jonka jälkeen päädyimme Mbarin terasille katsomaan keikkaa. Ja tulipahan siinä sivusilmällä nähtyä myös Kampin aukiolla soittanut Happoradio.

Helsinkiin mennessäni unohdan totaalisesti Tampereelle jäävän arkielämän. En sanoisi, että kyseessä on arkea pakeneminen, sillä yhtälailla unohdan arjen joka kerta, kun tyttöystäväni tulee kylääni Tampereelle. Jokin siinä vaan on, kun kaksi täysin erilaisia elämiä elävää ihmistä kohtaa ja viettää aikaa yhdessä. Jaettavaa on niin paljon, ainoa mahdollisuus on muodostaa oma todellisuus keskelle ympäröivää maailmaa.

Edessä on puolentoista viikon näkemättömyys - kaukosuhteen varjopuolia. Tyttöystäväni lähtee festivaalikomennukselle kauas pois, minä taas olen seuraavista 10 päivästä 8 töissä. Ajatus pelottaa, joskin odotan myös innolla millaisia tuntoja erossaolo kirvoittaa. Olen jo tottumassa ajatukseen, että toista ihmistä on ikävä ja sen kanssa on elettävä. Aiemmin erossaoloajat ovat vaan olleet huomattavasti lyhyempiä, muutaman päivän pyrähdyksiä.

Oloani helpottaa se, että elämäni alkaa taas olla järjestyksessä. Talous on iso asia, varsinkin entiselle yrittäjälle. Ystävät ovat toinen iso tekijä. Ystävät ovat todella tärkeitä, ehkä tärkeimpiä. Sitten tietenkin harrastukset: musahommat, blogi ja itselleni melko rakkaaksi asiaksi muodostunut liikunta. Nämä kaikki yhdessä pitävät katseen tulevassa.

"Elämässä vain yksi asia on varma, ja se on muutos."

Edellisessä työpaikassani tiuhaan viljelty lause, joka kaikessa korniudessaan pitää kutinsa. Ilman muutosta on vain staattisuutta. Ihminen on luotu liikkumaan eteenpäin, kehittymään. Lepotilassa ihminen homehtuu ja mätänee pois. On kiva elää jatkuvassa muutoksessa. On kiva suunnitella elämää eteenpäin. On kiva katsoa tulevaisuuteen, eikä menneisyyteen. Aivan kuin juuri nyt, odotan jo puolentoistaviikon päässä odottavaa jälleennäkemistä.

Loksahtelevat palaset.

Kirjoitan tätä postausta bussissa. Ei mitenkään järin vieras paikka minulle kirjoittaa. Tykkään busseista, etenkin alennushintaisista busseista. Pahoittelen postaussyklin harventumista. Kyse ei suinkaan ole siitä, etteikö minulle olisi tapahtunut vaikka mitä, vaan ongelmana on ollut aika. Viikot kun ovat menneet enemmän tai vähemmän töiden, kissojen, harrastusten ja kavereiden kanssa, viikonloput sitten taas uuden tyttöystäväni kanssa.

Postausongelmia on lisännyt netinkäyttökielto, joka työpaikallani asetettiin pari kuukautta sitten. Sanonpa vaan näin yksityishenkilönä, ettei ole mitään järkeä lähteä taistelemaan internetiä vastaan. Some ja netti on osa meidän jokapäivästä elämää JOKA HETKI, myönsimme sen tai emme. Ainakin suurelle osalle alle 30-vuotiaista ihmisistä.

Viimeiset viikot ovat olleet minulle aikamoista henkistä vuoristorataa. Tajusin kesäkuussa, että ainoa tapa miten ikinä saisin käännettyä talouteni pysyvästi ympäri kestävälle pohjalle olisi muutto pois Kalevan kaksiosta huomattavasti halvempaan asumisratkaisuun. Selailin netin läpi useamman kerran ja tajusin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa: joko ottaa työpaikaltani "työsuhdeasunto" tai muuttaa kämppiksen kanssa.

Kävin sähköpostikeskutelua parin potentiaalisen kämppiksen kanssa, mutta jotenkin ajatus pojan kanssa yhdessäasumisesta tuntui todella huonolta idealta. Varsinkin nyt kun elän kaukosuhteessa. Haluan, että aina kun näemme tyttöystäväni kanssa voimme paeta yhdessä pariksi päiväksi omaan kuplaamme. Kämppiksen kanssa tuo kupla olisi saattanut häiriintyä.

Lopulta soitin epätoivon värittämän puhelun "työsuhdeasuntoja" järjestävälle taholle ja kävi kuin kävikin, että puhelu poiki uuden asunnon. Nyt siis edessä muutto 1.9. alkaen 31m^2 yksiöön 7,5 km päähän keskustasta. Mutta eipä etäisyys paljoa paina, sillä säästän uuden asunnon vuokrakuluissa 300 euroa kuussa nykyiseen asuntooni verrattuna.

Mikä kuitenkin parasta, sain järjestettyä vanhan asuntoni ex-tyttöystävälleni ja hänen uudelle poikaystävälleen. Samalla he saavat kissat itselleen, joka on ainakin ollut exäni toive aina siitä asti, kun hänen ja kissojen tiet erkanivat vuosi takaperin. Exänikin tulee säästämään vuokrakustannuksissa 200 euroa joka kuukausi verrattuna hänen edelliseen asuntoonsa.

Olen luonteeltani todella kiitollinen ihminen. Joka päivä olen kiitollinen siitä, että saan hengittää raikasta ilmaa ja kokea ympäröivän maailman. Olen kiitollinen siitä, että minulla on ympärillä ihmisiä, jotka välittävät minusta. Olen kiitollinen siitä, että minulla on ympärillä ihmisiä, jotka hädän tullen auttavat ja kuuntelevat minua. Olen kiitollinen siitä, että elän. 

Olen kiitollinen siitä, että elokuusta eteenpäin saan viimein kuukaudessa enemmän tuloa kuin menoa. Pitkässä juoksussa tämä yhtälö tulee päättymään siten, että minulla tulee olemaan säästöjä, ehkä jopa rahaa muuttaa Helsinkiin, mutta ennen kaikkea huolehtia niistä ihmisistä, jotka ovat olleet ympärilläni nämä viimeiset vuodet, ja jeesanneet kaikin mahdollisin keinoin.