Krapulassa.

Olen krapulassa. Lähdin eilen extemporena Autolla Nepaliin -ennakkonäytöksen jälkeen Delay Treesin keikalle. Keikan jälkeen lähdimme  baariin ja sieltä seuraavaan baariin, ja lopulta kolmanteen baariin. Istuimme sitten iltaa valomerkkiin asti. 

Tänään herätessäni aurinkoiseen aamuun (lue: päivään) ensimmäinen ajatus oli itseinho. Vaikka toinen puoli minusta kannustaa aina lähtemään paikkoihin ja ottamaan illasta kiinni, vaikka sitten krapulankin hinnalla, toinen (se kunnollinen) ei voi hyväksyä tällaista toimintaa.

Ensinnäkin se, että herään klo 12 jälkeen kauniin aurinkoiseen kevätpäivään murskaa sydämeni. Miksi menin nukkumaan viideltä aamulla, enkä vaikka klo 23. Olisin normaalina päivänä ehtinyt olla jo viisi tuntia hereillä nautiskelemassa lyhyen kevätpäivän ohi lipuvasta kauneudesta. En ole edes aiemmin tajunnut sitä, kuinka pyhää aamuheräämisestä ja päivistä nauttimisesta on minulle tullut. Viinan juominen taas ei ole koskaan ollut minulle mieleistä.

Jotenkin tässä suomalaisessa kulttuurissa ulos lähteminen tarkoittaa automaattisesti naukkailua. Eikä pienessä naukkailemisessa vikaa olekaan. Mutta kun pientä naukkailua harjoittaa kuusi tuntia, niin se muuttuu ihan kunnon soosiksi. Jos saisin valita, viettäisin viikonloppuni hyvien kavereiden kanssa tehden asioita ja käyden paikoissa. Jos kaljatouhuja tulisi, niihin tartuttaisiin, mutta ne eivät saisi valtaa määrätä illan kulkua.

Minä en odota viikonlopuilta paljoa. Odotan vain mukavia jaettuja hetkiä kivojen ihmisten kanssa. Minusta on ehkä tullut siinä mielessä tylsä vanhus, mutta ainakin tiedän mitä haluan. Haluan tavata uusia ihmisiä ja oppia ajattelemaan asioista laajemmin. Haluan kuulla tarinoita ja intohimoista paasausta minulle tuntemattomista asioista. Minä en odota viikonlopuilta "nollausta" tai krapulaa. Molemmat tekevät minut jo ajatuksen tasolla surulliseksi.

Eilenkin minun oli tarkoitus vaan lähteä katsomaan elokuvaan. Ehkä sen jälkeen yhdelle. Nyt olen krapulassa. En vaan saa tästä päivästä kiinni ja tuntuu siltä, että romahdan kuin pyramidi, yksi kerros kerrallaan. Kissat haluaisivat leikkiä ja minun pitäisi valmistautua bändini äänityksiin. Ulkona on niin kaunis ilma, että huvittaisi lähteä ilman paitaa ulos huutelemaan hoosiannaa! Blogit eivät päivitä itse itsiään ja illan suunnitelmatkin ovat vielä auki.

Jotenkin olen vaan itselleni aina niin vihainen, kun päästän tämän tapahtumaan. Tämä ei ollut sitä, mitä halusin. Nyt maksan tyhmyydestäni täydellisen kauniin ja potentiaalisesti fantastisen hyvän lauantaipäivän. Tyhmä tyhmä tyhmä. Olen minä. Mutta ehkä saan tämän vielä käännettyä ympäri. Palataan varmaan siihen seuraavassa postauksessa.

Pääsiäisloma.

Voi pojat, mistä edes aloittaisin. Pääsiäisloma, jota pelkäsin ajatuksen tasolla ehkä enemmän kuin mitään pitkään aikaan meni todella hyvin. Alkuperäinen suunnitelma pääsiäislomalle oli lähteä Tallinnaan. Sen kariuduttua vaihdoin suunnitelman Tallinnasta Turkuun.

Olen oppinut tarkan pennin vartijaksi, joten edestakaisin matkat Turkuun löytyivät lopulta alle 25 eurolla. Majoituskin järjestyi, kun parikin kaveria tarjoutui vapaaehtoiseksi majoittajaksi. Ohjelman katsoin valmiiksi hyvissä ajoin. Kaikki oli valmista, kunnes matka peruuntui.

Olin surun murtama. Autopaikkani oltiin "tuplabuukattu." Hauskaa, että musa-alan paskimmat lainalaisuudet tulevat vastaan myös oikeassa elämässä. Jäin rannalle nyyhkyttämään, tai siis Tampereelle. Päätin kuitenkin mielessäni, että en luopuisi toivosta näin helpolla.

The Beatleskin sen jo tiesin laulaessaan: Oh, I get by with a little help from my friends. Niin siinä vaan sitten kävi, että kavereiden avulla tästäkin potentiaalisesta katastrofista muodostui tämän hetkisen elämäni paras pääsiäinen. Miettiessä viime päiviä en voi olla hymyilemättä.

Pääsiäislomani koostui saunomisesta kansankylpylässä, siipiravintolasta, tuntemattomista baareista, grillikauden avaamisesta järvimaisemassa, jääkiekosta, mäkihyppypelistä, sekä ehkä maailman parhaasta B-luokan elokuvasta nimeltä They Live.

Lisäksi katsoin kolme musiikkidokkaria ja leikin Tinderillä, mutta en avaa niitä enempää, sillä niistä on tulossa laajemmin matskua toiseen blogiini. Kummatkaan eivät olleet lomani kannalta olennaisia. Joskin harkitsen, että katsoisin tänään vielä yhden musadokkarin.

Mikä taas oli olennaista lomani kannalta, oli eilinen kävelyreissuni Hatanpään puulajipuistoon - Arboretumiin. Sen lisäksi, että asteita oli sen lähemmäs viisitoista, Arboretum oli täydellinen paikka istahtaa hetkeksi alas ja miettiä kuluneita viikkoja.

Onnitumisien putken aiheuttamaa harha-ajattelua ehkä, mutta siinä hetkessä minulla oli todella harmooninen olo. On edelleen. Pitkästä aikaa minulla on sellainen olo, että tästä elämästä saattaa vielä ihan oikeasti tulla jotain. Ehkä jopa onnellinen.

Mikä tärkeintä, istun taas kuskin paikalla. Ensi viikonloppuna menemme äänittämään uuden bändini ensimmäistä demoa, jolla olisi tarkoitus herättää jonkinlaista mielenkiintoa. Toisella blogillani menee lujaa. Se on liikkumassa oikeaan suuntaan ja pystyn jo maistamaan, että jonkinlainen läpilyöminen on lähellä. Tekstini herättävät mielipiteitä, se on tärkeää.

Kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä todella hyvältä. Sanat lentävät sormistani näytölle ilman vaivaa ja tekstien editoimiseenkaan ei mene enää puolta tuntia pidempään. Kyllä se taitaa vaan niin olla, että mitä enemmän lukee ja kirjoittaa, sitä taitavammaksi tulee.

Kiitospäiväkirja.

On ollut todella nastaa seurata tämän blogin lukijatilastojen kehitystä. En ole hiiskunut tästä blogista yhden Rosvot-portaalissa julkaistun postauksen jälkeen sanallakaan julkisesti, mutta silti lukijamäärät kasvavat tasaisesti. Ajatus siitä, että tämä blogi tarjoaa jonkun muunkin elämään sisältöä, tekee minut todella onnelliseksi. Vaikka kirjoitankin tätä blogia ensisijaisesti itselleni, olen alusta asti toivonut muidenkin ihmisten samaistuvan sanoihini.

Haluan palata vielä hetkeksi edelliseen, Cristal Snowin blogitekstin innoittamaan tekstiini. Tekstissään Cristal mainitsee yhtenä häntä auttaneena asiana jumalattarensa Oprah Winfreyn showssa esitellyn "kiitospäiväkirjan" pitämisen. Kiitospäiväkirja, Cristalin mukaan toimii niin, että joka päivä päiväkirjaan kirjoitetaan yksi asia josta on kiitollinen.

Olen jokapäivä kiitollinen julkisesti niin monesta asiasta, että en koe kiitospäiväkirjan pitämistä itselleni hyödyllisenä. Ajattelin kuitenkin jakaa kanssanne pari asiaa, joista olen joka päivä todella kiitollinen. Voitte itsekin miettiä mistä asioista te olette kiitollisia päivittäin.

Asioita, joista olen päivittäin kiitollinen:

Terveys

Kehoni on temppelini. Mitä vanhemmaksi ihminen elää, sitä enemmän hän terveyttään arvostaa. Olen todella kiitollinen siitä, että olen tajunnut jo näinkin nuoressa iässä, että jokainen keholleni aiheuttama asia vaikuttaa sen toimimiseen, kun olen vanha. Elämällä terveellisesti laitan rahaa elämän pankkiin. Minulla ei ole vakavia sairauksia, vaivoja tai vammoja. Olen ainakin toistaiseksi terve kuin pukki. Olen terveydestäni eniten kiitollinen.

Uni

Pystyn nukahtamaan melkein missä tahansa, eikä minulla ole koskaan ollut mainittavia univaikeuksia. Tällä hetkellä minulla on käytössä Futon, joka on todella kova patja. Futonilla nukkumiseen tottuminen vei aikansa, mutta nykyisin nukun sikeästi ja herään pirteänä aamuun. Parhaiten nukun silti hotelleissa. Kenties siksi, että hotellit jos jotkut ovat optimoineet huoneensa parhaan mahdollisen unen saavuttamiseksi.

Ulkonäkö

Asia, jonka kanssa kävin henkistä taistelua etenkin ala- ja yläasteilla. Lopulta lukioon mentäessä tajusin, että toiset pojat vaan ovat paremman näköisiä kuin toiset. Tajusin myös, että vaikka en ole koulun komein poika, on minulla silti sekä henkisiä että fyysisiä ominaisuuksia, mitä komeimmilla pojilla ei ole. Tänä päivänä pidän ulkonäöstäni. Kun katson peiliin, en enää ajattele hyi saatana, vaan enemmänkin moro, miten menee?

Kyky kyseenalaistaa

Olen ehkä maailman kyynisin ihminen. Lähtökohtani maailman kohtaamiseen on about seuraavanlainen: Maailma on kaunis paikka, jonka ahneet ihmiset ovat pilanneet orjuuttavalla yhteiskuntamallillaan. Pystyn vain harvoin uskomaan puhtaaseen hyvyyteen ihmisessä. Kaksiteräinen miekka. Toisaalta kyseenalaistan kaiken. Joka on hyvä. Samaan aikaan olen jatkuvasti katkera ja vihainen. Enkä haluaisi asua tässä yhteiskunnassa.

Musiikki

Musiikki, tuo ihana asia on pelastanut minut monesti. Kirjoitinkin jo jokin aika sitten miten musiikki pelasti minut huonoista kaveripiireistä. Musiikki on senkin jälkeen pelastunut minut monesti. Selviydyin yläasteen vihasta musiikin ansiosta. Selvisin lukion epävarmuuksista musiikin ansiosta. Löysin elämälleni suunnan ja sain korkeakoulututkinnon musiikin ansiosta. Ilman musiikkia minulla ei olisi mitään.  Olisin maata vaeltava ontto kuori.

Perhe

Jokaisella on omat vaikeudet perheensä kanssa. Olen siitä kiitollinen, että olen päässyt omani kanssa noiden vaikeuksien yli. Kävimme perheenä pohjalla joskus vuonna 2008. Sen jälkeen olemme olleet toisillemme rehellisiä ja kuroneet välejämme kuntoon. Koen, että olen perheeni kanssa tänä päivänä ehjempi, kokonaisempi ja rakastavampi, kuin koskaan aiemmin. Minulla on maailman parhaat veljet, oikeasti parhaat. On isä, joka välittää ja äiti, joka on luopunut vuosien varrella kaikesta perheen takia. Perhe on kaiken pohja.

Näihin sanoihin - hyvää pääsiäistä!

Kiitos Cristal Snow.

Voi kiesus mikä viikonloppu takana. Toivon itseni ja läheisteni kannalta, ettei vastaavaa tule enää koskaan. Perjantaina töistä kotiin päästyäni kävin kaljakaupassa hakemassa päkin Karjalaa. Ajattelin tempaista muutaman ennen illan Haloo Helsinki! -keikkaa. 

Päivän vaihtuessa iltaan tajusin, että tulisin olemaan koko päivän yksin. Illan keikka lämmitti mielessä päämääräänä, kivana tekemisenä. Samaan aikaan huomasin kuitenkin sydämeni tykyttävän kovempaa, hengittämisen olevan raskaampaa ja aivojeni ajatuksenjuoksun muuttuneen positiivisesta kyräilystä ahdistuneeksi asioiden pyörittelyksi. 

Kehoni alkoi lamaantumaan olutta yksin juodessani ja pleikkaria pelatessani. Tajusin, että tämä oli ensimmäinen kerta tuoreen eroni jälkeen, kun jouduin viettämään koko viikonlopun yksin. Huomaa - jouduin - tällä kertaa en valinnut. Tunsin oloni unohdetuksi, mitättömäksi, kaverittomaksi luuseriksi. Jyskytys rinnassani kasvoi. 

Oloa ei helpottanut ollenkaan, kun keikkapaikalla selvisi että levy-yhtiö oli unohtanut laittaa nimeni vieraslistalle. Loppuunmyydyllä keikalla sisäänpääseminen ilman lippua kun on yllättävän vaikeaa. Onneksi tuttu ovimies päästi lopulta sisälle. Taisi käydä sääliksi.

Vaikka keikka oli hyvä, en kokenut juuri minkäänlaisia tunteita. Paitsi ulkopuolisuuden tunteita. En tiedä mikä siinä on, mutta nykyään useammin kuin koskaan tunnen oloni ulkopuoliseksi eri paikoissa. En tiedä onko persoonan muodostamisen ja sen ylläpitämisen kannalta tärkeää, että minun on koettava itseni ulkopuoliseksi.

Mutta kyllä minäkin aina silloin tällöin tunnen kuuluvani joukkoon. Harvoin, ehkä kerran kerran kuukaudessa - hyvänä kuukautena. Yleensä se tapahtuu porukassa, jossa tiedän että minut hyväksytään sellaisena kuin olen ja minusta pidetään. On tärkeää, että tunnen suurimman osan ihmisistä entuudestaan. 

Uusien ihmisten tapaaminen on minulle kuin painajaista. Paitsi jos heidät esitellään minulle yksi kerrallaan, hallitussa tilassa, luotetussa seurassa. Olen huonoimmillani silloin, kun minun pitää yksin etsiä itselleni porukka. Lamaannun, muutun sosiaalisesti vammaiseksi. 

"Entä jos minusta ei pidetä. Entä jos minua pidetään tunkeilevana. Entä jos juttuni eivät ole mielenkiintoisia tai hauskoja. Entä jos kukaan ei vaan uskalla sanoa, että painu vittuun siitä."

Ja näiden tuntojen kanssa minä nyt sitten suunnistan, kohti uusia ystävyyden vesiä. Mitä veikkaatte, saanko ystäviä? En usko. Mutta ainakin tänään lopulta sain pitkän ahdistusputkeni päätökseen. Ette ikinä arvaa mikä sen lopetti: Cristal Snowin blogiteksti. Tekstin luettuani päätin, että minäkin lopetan vihaisena olemisen tähän päivään.

Kohti kevättä.

Yksi merkittävä huono puoli siinä on, että asuu Kalevassa kerrostalossa jonka alaovi ei ole lukossa - joka päivä ovella on kaupustelija, rahankerääjä tai jehovan todistaja. Toisaalta tilanne voisi olla huonompikin, en ole joutunut vielä kertaakaan herättelemään porraskäytävään nukahtanutta narkkia tai soittamaan poliisia naapureiden takia.

Minä en koskaan avaa ovea, kun ovikelloani soitetaan. Syy: yksikään kaveri ei enään tänä päivänä ilmaannu ovelle ilman jonkinlaista ennakkokontaktia. Nykyisin jokainen meistä on  tavoitettavissa joko kännykästä tai Facebookista 24/7. Jos ei ole, niin tuskin on sitten oveltakaan haettaessa. Näen kavereitani niin harvoin "muuten vaan", että en voisi kuvitella yhdenkään heistä tulevan oveni taakse rimpottelemaan. Toki olisin aivan älyttömän fiiliksissä, jos näin joskus kävisi, mutta sitten taas en kuitenkaan avaisi ovea.

Sama asia puhelimen kanssa, johon kyllä ainakin toistaiseksi olen uskollisesti vastannut. Pitkän aikaa yritykseni alasajon jälkeen kammosin puhelimeen vastaamista. Lähinnä siksi, että puhelimeeni tuli vain negatiivisia puheluita. Olo oli jo muutenkin niin paska, etten kyennyt ottamaan enempää vastaan. Olen sittemmin päässyt puhelinkammoni yli, joskin nykyään puhelimeeni ei enää soita muut kuin myyjät ja tutkijat. Kuulostaa todella surulliselta, mutta en usko olevani yksin tämän asian kanssa. Kaverit vaan ottavat yhteyttä nykyään sähköisesti.

En ole käynyt juoksemassa sen jälkeen, kun aurinko alkoi paistaa. Olen korvannut juoksemisen pitkillä kävelylenkeillä. Minulla on käytössä askelmittarina toimiva iPhone-sovellus "moves", joka on äärimmäisen hyvä motivaattori. Kävelen päivittäin yli 10 km. Kävelylenkit ovat siinä mielessä juoksua parempi urheilumuoto, että ympäristöstä ehtii nauttimaan eri lailla. Kävelenkin usein järven rannoilla ja ihailen keväistä luontoa. 

Kävelyilläni ihmettelen joka kerta, miksi olen joka paikassa yksin. Tuntuu siltä, että vaikka päällä on isompi liikuntabuumi kuin koskaan, ihmiset eivät lähde luontoon. Johtuukohan tämä siitä, että liikuntabuumi on myös näyttäytymisbuumi ja luonnossa ei tule nähdyksi? En tiedä, mutta kai pitäisi olla iloinen siitä, että voin pitää rannat itselläni. 

Olen yksin. Nyt kun en enää tapaile ketään, sen todella huomaa. Toisaalta se tuntuu hyvältä. Vapaa menemään ja tulemaan miten lystää. Etenkin kalenterin ollessa tyhjänä menoista, on tilaa spontaanillekin elehdinnälle. Vaikka tosiasia on se, että töiden jälkeen kävelylenkiltä palattuani harvemmin jaksan tehdä mitään tai nähdä ketään. Kunhan vain olen joutessani, katson sarjoja tai kirjoitan. Juon teetä, mietin syntyjä syviä ja olen kissojen kanssa.

Kuulostaa surulliselta? No, ei se ole. Tätä olen kaivannut.

Avoimia haavoja.

Täytyy myöntää, että viimeiset puoli vuotta on ollut melkoista henkistä myllertystä. Voisi sanoa, että itseasiassa tasan puoli vuotta, koska silloin muutimme ex-tyttöystäväni tavarat pois yhteisestä rivitaloasunnostamme hänen uuteen kerrostaloasuntoonsa.

Siitä ei kulunutkaan kuin kuukausi, kun jo tapasin uuden ihmisen, ihastuin ja aloin tapailla. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen kävin treffeillä. Se oli todella jännittävää. Perhoset mahassa, käsien tärinä, ihokarvojen nousu, kaikki oli jotenkin uutta ja jännittävää.

Tapailimme viime torstaihin asti. Päädyimme pitkän ja vaikean pohdinnan jälkeen eroon. Ero tuntuu sanana pahalta, mutta kai se on paras kuvaamaan tapahtunutta. Tajusin, että en ole valmis seurustelusuhteeseen. En tiedä missä kohtaa mentiin pieleen. Kai sitten halusimme eri asioita eri aikoihin tai sitten olimme liian erilaisia.

Nyt olen eronnut kaksi kertaa viimeisen puolen vuoden sisään. Olo on aika huono. Vaikka olemme hyvissä väleissä ex-tyttöystäväni kanssa ja toivottavasti jäämme hyviin väleihin myös edellä kuivalemani henkilön kanssa, on silti sellainen olo, että olen tehnyt virheen. Jaetusta arjesta on älyttömän vaikeaa luopua, vaikka sisimmässään tietäisikin sen olevan oikein.

Nyt olen taas yksin. Joskin en yhtään niin yksin kuin puoli vuotta sitten. Maailmassa on ihmisiä, jotka välittävät minusta. Pärjään kyllä. Nyt tiedän, että minun ei kannata kokeilla parisuhdetta ihan lähiaikoina. En halua satuttaa ketään. On aika antaa yksinololle mahdollisuus. Koittaa nauttia sen tuomista mahdollisuuksista ja kuroa kaverisuhteita kiinni.

Yksin on aikaa tehdä omia asioita. Minulla on nykyään bändi. Haluan antaa sille kaikkeni. Lisäksi minulla on uusi blogi, jolla menee todella hyvin. Olen myös salaa treenannut parempaa juoksukuntoa, että voisin jossain vaiheessa aloittaa parkourin. Parkour lajina vaikuttaa juuri sellaiselta itsensä ylittämiseltä, mitä elämääni tällä hetkellä kipeästi tarvitsen.

AXE:n tuoksu.

Tänään kävellässäni Tampereen keskustassa erään bussipysäkin kohdalla eräs poika tuoksui tismalleen samalta kuin vanha lapsuuden ystäväni vuonna 1999. Tuoksu oli jokin AXE:n deodoranteista. En ole täysin varma mikä, sillä nimet ovat varmasti 15 vuoden aikana muuttuneet. Haju oli kuitenkin edelleen sama varma ala-asteen disconsulattaja.

Vuonna 1999 olin vasta täyttämässä kaksitoista. Olin ajautunut huonoihin piireihin. Olin korvannut ala-astekaverini läheisen pihapiirin luusereilla. Lähelle kotiani oltiin rakennettu iso kerrostaloalue, jossa asui pääosin rikkaita, mutta osa asunnoista oli kaupungin omistuksessa. Noissa kaupungin taloissa asui alkoholistiperheitä, köyhiä ja muuten vain ongelmaisia, sekä heidän lapsiaan. Niistä lapsista tuli uusia kavereitani. 

En vieläkään tiedä miksi. Kai vaara viehätti. Niillä pihoilla poltettiin tupakkaa, impattiin butanolia (itse en onneksi kokeillutkaan), käytettiin ja myöhemmin kai myös kasvatettiin ja myytiin huumeita. Niissä piireissä liikkui helppoja tyttöjä. Eksyneitä ja läheisyydenkipeitä. Oli skeittaajia, tulevia rikollisia, graffitiporukkaa, väkivaltaa ihannoivia, sekä itseni kaltaisia idiootteja, jotka olivat liian houkuttuneita alamaailmasta tajutakseen lähteä pois. 

Näin jälkikäteen ajateltuna noiden pihapiirien sakki oli vain läjä eksyneitä nuoria, joista kukaan ei pitänyt huolta. Niissä perheissä oli väkivaltaa ja laiminlyömistä, mutta ne lapset pitivät toisistaan huolta. Suunta oli kuitenkin selvä. He olivat tuolloin vasta säälittäviä pikkurikollisia, mutta heistä jokainen oli matkalla syvämmälle ja syvemmälle alamaailmaan. 

Minulla ei ole hajuakaan mitä heille kuuluu tänä päivänä. Muistan kuulleeni lukiossa huhun, että yhtä tuon porukan jäsentä oltaisiin ammuttu käteen. Se tuskin piti paikkansa. Aina silloin tällöin tulen miettineeksi miten eri tavalla elämäni olisi saattanut mennä. Olen nyt 26-vuotias korkeakoulun käynyt sairaalan virassa töitä tekevä urheilusta kiinnostunut positiivisuuteen pyrkivä ok-näköinen pidetty poika. Jos en olisi hylännyt tuota porukkaa aikanani, saattaisin tällä hetkellä olla päihteiden sekakäyttäjä, työtön ajelehtija, ehkä jopa vankilakierteessä. Olisin ajan mittaan menettänyt myös perheeni, sekä oikeat ystäväni.

Miten tässä sitten kävi näin? Miten pääsin ulos? Lopulta täysin tuurilla. Sain parempaa tekemistä. Rakastuin musiikkiin ja löysin elämälleni tarkoituksen. Sen jälkeen kun tein ensimmäisen biisini äitini miesystävältä lainaan saamallani punaisella Gibson-bassolla en ole katsonut kertaakaan taaksepäin. En enää palannut niille pihoille, vaan perustin bändin vanhojen lapsuuden ystävieni kanssa. Sen porukan kanssa sitten teimmekin seuraavan kuuden vuoden aikana kaiken yhdessä. Opimme huolehtimaan toisistamme ja voitimme kaikki nuoruuden vaikeudet. Meistä kasvoi hyviä ihmisiä.

Silti aina silloin tällöin tulee mietittyä mitä niille toisille kavereille nykyään kuuluu. En suoraan sanottuna ole uskaltanut ottaa selvää, enkä aiokaan. Toivon kuitenkin, että edes osa heistä olisi saanut paletin vanhemmalla iällä kasaan. Mutta minkäs teet kun jaetut kortit ovat susipaskat jo ennen kuin olet saanut mahdollisuuden edes miettiä haluatko pelata. Maailma on epäreilu paikka. Onneksi jotkut meistä kuitenkin saa usemman mahdollisuuden.