Minä-ajattelija.

Mitä vanhemmaksi elän, sitä useammin löydän itseni puhumassa vanhemmuudesta. Kai ikääntymisen vääjäämättömiä pahoja. Usein keskustelut menevät jotakuinkin näin: Joku kertoo tarinan lapsesta, tai vanhemmasta. En osaa reagoida tarinaan. Epämiellyttävän hiljaisuuden välttääkseni kerron, että en välttämättä halua ollenkaan lapsia. Saatan kertoa myös, että en pidä lapsista. Ja itse asiassa en pysty sietämään alle yhden vanhoja lapsia.

Ja kyllä. Minulla on kummilapsi, mutta onneksi kummilapsella on myös täti.

Lapsien hankkiminen keskusteluaiheena on kuuma peruna. Olen tällä hetkellä 26-vuotias ja tiedän, että mitä lähemmäs kolmeakymmentä ikävuotta liikun, sitä kuumemmaksi tuo peruna muuttuu. Minä en halua lapsia tällä hetkellä sen takia, että koen että en ole elänyt vielä omaa elämääni. Miten voisin alkaa elämään jonkun toisen elämää, ennen kuin olen elänyt omaani? En mitenkään. Ajatus tuntuisi lapsen ja itseni kannalta epäreilulta.

Toinen syy miksi en halua lapsia on psyykeeni. En ole henkisesti tasapainoinen ihminen. En ainakaan vielä. Henkisesti tasapainottomalle ihmiselle ei pitäisi antaa toista ihmishenkeä hoidettavakseen. Hyvä kun pystyn pitämään huolta edes kissoista. Ja kissat ovat helppoja, niitä kun ei kasvatuksella pilata. Tai voi tietenkin, mutta se vaatii jo töitä.

Kolmas syy on taloudellinen tilanteeni. Hyvä kun pystyn pitämään yhden miehen (ja kahden misun) talouden tasapainossa. Miten minulla olisi ikinä varaa ottaa tähän palettiin mukaan rahaa aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi syövä nahkainen loinen. (vitsi vitsi)

Kissat ovat helppoja, ne eivät syö juuri mitään. Kissat eivät vaadi uusia vaatteita, rattaita, leluja yms yms. Kissoille ei tarvitse maksaa tanssitunteja, tai jääkiekkovarusteita. Jos hankkisin nyt lapsen, olisin broke out of my mind. Se ei ole edes oikea termi, mutta tiedättehän. Aivan käsittämättömän PA. Persauki, kaput. Se olisi hyvästit ulkomaille (ihan kuin niistä voisi muutenkaan lapsen kanssa unelmoida), hyvästit elektroniikalle, hyvästit soittimille ja ihan vaan hyvästit kaikelle mikä olisi vain minua varten tarkoitettu.

Mutta joku niitä lapsia silti hankkii. Miksi? No ainakin eilisen keskustelun perusteella siksi, että joidenkin ihmisten unelmana on perustaa perhe. Siinä missä unelmoin seikkailuista ulkomailla, jännittävistä työprojekteista ja kokemuksien kautta saavutetusta onnellisuudesta, joidenkin unelmana on muuttaa Kempeleelle puolison, ja ehkä koiran kanssa. Rakentaa talo ja perustaa perhe. Siinä missä minun tulevaisuuden suunnitelmieni keskiössä on minä, joidenkin suunnittelmissa on me. Olisi kiva tietää mitä mieltä kymmenenvuodenpäästäjukka on aatteistani. Onkohan hän edelleen minä-ajattelija, vai onko hänestä tullut me-ajattelija? Ja onko sillä edes mitään väliä, niin kauan kun hän on elänyt täysillä ja on onnellinen.

Sormuksen ritari.

Minun on pakko tunnustaa, viime viikko oli kamala. Katsoin viime viikon viikonloppuna Taru Sormusten Herrasta trilogian. En tiedä johtuiko kyseisistä elokuvista, vai huonosta tuurista, mutta seuraavat neljä päivää viikonlopun jälkeen vietin hyvin samanlaisissa tunnoissa kuin Frodo matkallaan Mordorin syvyyksiin. Tuntui siltä, että maailmaani peitti harmaa ankeuden verho. Kannoin ankeuttavaa sormusta, joka painoi enemmän kuin yksikään synti.

Lopulta tulin pisteeseen, jossa oli pakko alkaa miettiä vaihtoehtojani. Vihaan yli kaiken olla allapäin. Ennen kaikkea sen takia, että liian pitkä alakuloisuus johtaa masennukseen ja koin jo fyysisesti masennuksen esiasteen oireita. Tiedättehän mitä tarkoitan. Tiesin, että huono oloni johtui kantamastani pimeyden sormuksesta. En vaan ollut varma, mistä sormukseni muodostui. Kelasin aikaa taaksepäin ja mietin missä kohtaa oloni alkoi synkistymään.

Ensimmäisenä päähäni tuli pitkä ja pimeä talvi, joka edelleen pitää Suomea tiukassa otteessaan. Tänä vuonna talvi on  ollut vielä normaalia pidempi ja pimeämpi, lumettomampi ja ankeampi. Olen viimeisen kolmen vuoden aikana käynyt aina helmikuun ja maaliskuun vaihteessa pohjalla. Tähän asti olen vain luullut, että pohjakosketus on johtunut liian kovasta työtahdista, ja liian monesta epäonnistumisesta. Ilmeisesti syy on ollut jossain muualla.

Pitkä ja pimeä talvi oli varmasti yksi syy huonoon olooni. Toinen asia, joka juolahti mieleeni oli lähes työksi muodostunut musiikkibloggaus. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt kenelle kirjoitan blogiani. Jos en saa kirjoittamisesta palkkaa, eikä se paranna henkistä hyvinvointiani, miksi kirjoitan? Bändeille, ehkä joo. Bänditkin vaan arvostavat pelkkiä suitsutustekstejä. Aina kun ei voi vain suitsuttaa. Välillä pitää piiskatakin. Mikään bändi ei ole mielestäni täydellinen. Mitä iloa siitä on, jos peitän meikillä bändien epätäydellisyydet? Mielestäni on paljon avuliaampaa tuoda epäkohtia esiin ja antaa samalla isän kädestä ja äidin sylistä. Eikö rehellisyyttä ja rakentavaa kritiikkiä arvosteta enää? Meinasin jo lopettaa musiikkiblogini, kunnes kävin viestikeskusteluita muutaman ystäväni kanssa ja tulin järkiini. 

Jos et pidä jostain osa-alueesta elämässäsi, muuta sitä.

Kukaan ei voi elää elämääni puolestani. Jos jokin osa-alue elämässä "kusee", on vain yksi ihminen joka voi muuttaa asiaa - minä itse. Oli siis aika lähteä muutostalkoisiin. Kolme asiaa, jotka painoivat minua toden teolla olivat: työsuhteeni, ihmissuhteeni ja harrastukseni. Näiden asioiden lisäksi vuodenaika ja talouteni, mutta niihin en pystynyt vaikuttamaan.

Kuten olen tässä blogissa aiemminkin manannut, en saa nykyisestä työstäni mitään sisältöä elämääni. Vaikka rakastankin työkavereitani ja arvostan todella sitä, että minulle luotettiin näinä epävarmoina aikoina virka kunnalta, en voi laiminlyödä sydäntäni. Laadin kaksi hakemusta työpaikkoihin, joihin ihan oikeasti haluaisin päästä töihin. Työpaikkoihin, jossa työ ei enää olisi vain pakollinen paha, vaan jos luoja sallii myös inspiraation lähde.

Olen pyrkinyt olemaan rehellinen ihmisille. Välillä vaan unohdan olla rehellinen itselleni. Saatan uskotella itselleni asioita, koska pelkään kohtaamisia. Viime viikolla ahdistuksen pakottamana uskalsin olla rehellinen. Se ei ollut helppoa, eikä kivaa, mutta se oli ainoa tapa edetä. Ihmissuhteet ovat ehkä tärkeimpiä asioita ihmiselämässä. Sen takia niiden kanssa ei kannata pelleillä. Kohtaamisiakin voi olla kahdenlaisia. Sellaisia, joissa säilyy molemminpuolinen kunnioitus ja sellaisia, joissa vaakakupit ovat epätasapainossa. Pyrin aina olemaan kunnioittava, toivon että kohtaamiseni myös välittyi sellaisena.

Mainitsin jo aiemmin, että en ole saanut musiikkiblogiltani mitään enää pitkään aikaan. Lähinnä sen takia, että olen huomaamattani alkanut muokkaamaan kirjoitustyyliäni sen mukaiseksi mitä uskoisin ihmisten haluavan minulta lukea. Virhe. Tekstini ovat kadottaneet intohimon ja blogi identiteettinsä. Weneverstoodachance on vajonnut harmaan keskitason blogisakan joukkoon. Tämän on loputtava. Ratkaisu: Ei tanssia pr-henkilöiden pillien mukana. Ei tiedotteiden julkaisemista. Ei ystävien miellyttämistä. Ei aivotonta hypetystä. Ei pelkoa. Vaan sitä samaa mitä vaadin itseltäni myös tämän blogin puolella, eli rehellisyyttä. Rehellisiä reaktioita, perustelua ja mielipiteitä sekä puolesta, että vastaan.

Arjen maksimointi.

Joo, niin siinä nyt sitten taisi käydä, että ulkomaanmatkat jää nyt tältä kesältä tekemättä. Ei voi mitään. Tietenkin yksi vaihtoehto olisi lähteä lainarahalla, mutta en nyt nopeasti keksi vastuuttomampaa suunnitelmaa tähän elämäntilanteeseen. Mielummin keksin vaihtoehtoisia tapoja vietää kesälomaa, vaikka sitten maakuntamatkailun merkeissä. Kovasti visioin viime vuoden lopulla kirjoittavani tämän vuoden aikana kirjan. Sekin suunnitelma on edelleen voimissaan ja miksei samalla käyttää sitten tuota kesälomaakin vaikka sen puitteissa.

Jälleen yksi taloudellinen takaisku tuoreena mielessä on pakko todeta, että Kelan lähettämä lasku toi mukanaan myös tietynlaisen huojentuneisuuden tunteen. Koska minulla ei ole niin pitkään aikaan ollut ylimääräistä rahaa, siihen on tavallaan tottunut. Tällä hetkellä rahan omistaminen ajatuksena jopa vähän ahdistaisi. Mitä sillä rahalla sitten tekisi? Keksin heti miljoona asiaa. Niistä pitäisi osata valita, koska ei sillä pienellä säästöllä ikinä saisi kaikkea sitä, mitä mieli halajaa. Tavallaan siis helpompi elää ilman. Elää elämää perustarpeiden varassa. Kokea mitä on koettavissa siinä ympäristössä, sillä budjetilla mikä on siunattu.

Nyt tunne siitä, että vaatimaton elämä jatkuu ainakin kesän yli tuntuu itseasiassa ihan hyvältä. En sano, etteikö jonkinlainen puskurirahasto tekisi elämää vähemmän huolettomaksi, mutta ihan jo se tunne, että tilillä on rahaa ja budjetti pitää tuntuu hyvältä. On sinäänsä hauskaa, että siinä missä blogiesikuvani Teemu Suomisen blogi kertoo alkoholiongelman voittamisesta,  välillä tuntuu siltä että tämä blogi kertoo talousvaikeuksien voittamisesta. Ja toisaalta miksi ei kertoisi, sillä en ole aiemmin lukenut kenenkään tuntoja yrityksen konkkaan ajamisesta ja siitä selviämisestä. Olkoon tämä ensimmäinen.

Arjen maksimointi. Siitä tässä elämässä on kyse. Jos ei ole rahaa elää täysillä kahta viikkoa vuoden viidestäkymmenestäkahdesta viikosta, on parempi suunnitella miten vuoden lopuista viidestäkymmenestä viikosta saisi mahdollisimman paljon irti. Oma suunnitelmani: Muistan hymyillä, silloinkin kun se tuntuu vaikealta. Näen asioiden positiiviset puolet, silloinkin kun vaikuttaisi siltä että niitä ei ole. Koitan rakastaa ihmisiä, silloinkin kun he tekevät sen omalta osaltaan vaikeaksi. Pyrin käymään paikoissa. Niissäkin, joihin ei huvittaisi mennä. Pyrin saamaan kokemuksia, ilmaiseksi jos mahdollista, aina kun mahdollisuus avautuu.

Kela muistaa.

Ensinnäkin hyvää ystävänpäivää kaikille. Ottaen huomioon, että kello on vasta yksitoista tämä ystävänpäivä on ehtinyt näyttää minulle kirjonsa jo kaikissa sateenkaarin väreissä. Heräsin klo 08.30 hyvin nukutun yön jälkeen onnellisena. Söin maukkaan aamiaisen ja join kaksi kuppia kahvia. Olin onneni kukkuloilla kunnes posti saapui. Yksi kirje, Kelalta. Ajattelin, että mitäs helvettiä Kela nyt minulta tässä vaiheessa elämää haluaa. En ole ollut Kelan asiakas vuosiin. Kenties ilmoittavat opintolainan vähennyksen uudelleenkäsittelyssä sattuneesta virheestä ja että saan kuin saankin vähennyksen lainaani. No, ei ihan.

Kuten yleensä kun Kela lähestyy postitse, ei tälläkään kertaa aihe ollut positiivinen. Kela ilmoitti kirjeessään, että olen tienannut vuonna 2012 liikaa ja nyt minun pitää palauttaa Kelalle 500e edestä tukia, sekä 100e korkoa koska en ole palauttanut tukia ajoissa. Eipä siinä mitään jos olisin opiskellut vuonna 2012, mutta kun aloitin täyspäiväisessä päivätyössä jo joulukuussa 2011. En siis ole opiskellut päivääkään vuotena 2012 ja olen melko varma, etten myöskään ole nostanut kuukauttakaan tukea vuodelta 2012. Tästähän en tässä vaiheessa voi olla varma, sillä Nordean verkkopankki ei näytä tilitietoja noin pitkälle. Nordean tilihistoria kun menee vain puolitoista vuotta ajassa taaksepäin.

Asia luonnollisesti selviää kyllä, mutta kyseinen sotku ei edes ollut tämän postauksen pointti. Vaan se, että aina kun luulen saaneeni asiani kuntoon, tuntuu siltä että jostain takavasemmalta tulee bumerangina joku menneen ajan mörkö, tai jokin minuun liittymätön kuluerä joka vaan pitää maksaa. Tästä hyvänä esimerkkinä levy-yhtiömme jakelijan sähköposti joulukuussa 2013. Se meni jotenkin näin: "Joudumme luopumaan varastostamme Ruotsissa, jonka johdosta joudumme poistamaan jakelustamme miljoona levyä. Teidän levyt ovat näistä miljoonasta n. 500. Haluatteko, että postitamme ne sinulle kotiin, vai jonnekin muualle? Te luonnollisesti maksatte postit mutta ei hätää, postien ei pitäisi olla yhteensä kuin vähän yli 100e". Ai kiva, niillä levyillä kun tekikin niin saatanasti. Eihän minulla ole edes takkaa mitä niillä lämmittää. Edes bändit itse eivät halua noita muoviläpysköjä takaisin.

Kelan aiheuttaman sydämen tykyksen lisäksi kissat ovat olleet tänään todella vittumaisia. Jotenkin ne aina aistivat milloin on mahdollisimman huono hetki alkaa huutaa, ja huutavat sitten taukoamatta niin kauan että niiden kanssa leikitään. Yleensä näitä hetkiä ovat silloin kun hoidan kirjanpitoa, tai talouteen liittyviä asioita. Tai kun äänitän demoja, tai kun koitan lukea, tai katsoa dokumenttia, tai syödä. Oikeastaan aina kun koitan tehdä yhtään mitään mikä ei liity niihin. Lisäksi myös silloin kun olen lähtemässä ulos. Silloin vasta mennään ja touhutaankin. Itsekkäät paskiaiset. Eikä se niiden vika ole. Ne ovat neljän seinän sisällä vankina 24/7, mitäs en anna niille aikaa. Mutta kun en halua, minulla ei ole aikaa edes itselleni. Miten minulla ikinä olisi aikaa niille. Todella murheellista yhtä kaikki.

Kuten rivien välistä voi lukea, on ystävänpäiväni 2014 ollut tähän mennessä mennyt kaunistelematta aivan täysin pitkin vittuja. Ehkä tästä kuitenkin vielä noustaan ja päivästä tulee mukava. Ja siis tottakai tulee, miksi ei tulisi. Vaikka joutuisinkin maksamaan Kelalle, niin mitäs siitä. Sitten en lähde ulkomaille kesällä. Jätän Ray-Banit ostamatta. Kaikki on kompensoinnista kiinni. Tärkeämpää on se, että arkielämä maistuu ja juuri nyt se maistuu.   

Silti, olisi se nyt kiva edes joskus päästä nauttimaan siitä rahasta mitä olen selkävääränä paskoissa duuneissa koittanut kerätä "pahan päivän varalle". Tai no, tavallaan olen onnistunutkin koska niitä pahoja päiviä on viimeisen puolentoista vuoden aikana riittänyt. Tuntuu jotenkin älyttömän epäoikeudenmukaiselta, että aina kun näyttää siltä, että ylimääräistä rahaa voisi kertyä joku saatanan mulkku iskee postiluukusta 100-1500e suuruisen laskun, jossa eräpäivä on kuukauden päästä. Tätä se elämä kai silti on. On sitten ainakin tarinoita kerrottavana lapsenlapsille. Tai siis todennäköisesti veljien lapsille.

Samae ja Joose.

Olin katsomassa Samae Koskisen keikkaa Telakalla viime torstaina. Samae on hauska ja itsevarma esiintyjä ja miehen välispiikkien perusteella hän on läpikäynyt onnistuneesti terapian, tai sitten muita väyliä vapautunut ihmisenä. Samae puhui rehellisesti ja avoimesti. Häntä oli mukava kuunnella. Minulla kuitenkin tuli keikalla myös vähän vaivaantunut olo. Jotenkin tuntui siltä, että koko yleisö olisi ollut ihastunut Samaeen ja olin paikalla kolmantena pyöränä. Samae kun on sellainen sydämensulattaja, minkäs sille voi. Ja siis kai itsekin olen, jollain tavalla. Ehkä enemmän ihastunut Samaeen ihmisenä kuin hänen musiikkiinsa.

Samaen uudet kappaleet olivat makeita. Uskon, että miehen tulevasta levystä tulee todella hyvä. Vanhemmista kappaleista en voi sanoa samaa. Mielestäni niiden ainoa funktio setissä oli rytmittää ja luoda jonkinlaista aikajanaa ja draamankaarta keikalle. En ole juurikaan kuunnellut vanhoja levyjä, mutta etenkin Röyhkän tekstittämät biisit kuulostivat korvaani huonoilta. Ehkä Samae on löytänyt vasta omien tekstiensä kautta oman tyylinsä, johon olen tykästynyt. Vanhoista kappaleista puuttui ne elementit, mistä tykkään Samaen musiikissa.

Käväisin katsomassa myös toisen keikan. Viime maanantaina muuan laulumies nimeltä Joose Keskitalo nimittäin konsertoi Tampereen pääkirjasto Metson musiikkiosastolla osana Metso LIVE-konserttisarjaa. Idea konserttisarjassa on, että artistit ensin haastatellaan, jonka jälkeen he soittavat biisejä. Joosen tapauksessa haastattelu painottui pitkälti runollisuuteen ja suomalaisiin runoilijoihin. Paikalle oli saapunut todella paljon porukkaa. Niin paljon, ettei takaa nähnyt mitään. Oli pakko puskea keskelle väkijoukkoa. Oli kuuma ja happi oli kortilla, mutta kun aivot alkoivat tottua happivajeeseen täytti kehon tietynlainen uupumuksen ja kuumuuden esiintuoma euforia. Joosen musiikki saattoi kanssa vaikuttaa eufooriseen tilaan.

Olen aina, ja uskon monen muun jakavan saman tunteen, tykännyt Joose Keskitalosta. En niinkään hänen musiikistaan, tai hänen levyistään. En edes hänen esiintymisistään. Olen vain aina tykännyt Joose Keskitalosta. Eri tavalla tosin kuin Samaesta. Siinä missä Samae on ennalta arvattava nallekarhu, Joose on arvaamaton ja vähän mystinen. Mies puhuu oudoilla sanavalinnoilla ja lievällä puhevialla. Tiedän Joosen olevan uskovainen. Se tekee hänestä jollain tavalla todella ristiriitaisen hahmon. Joosen kappaleiden lyriikat ovat paikoin rajuja. Ei mitään sellaista, mitä voisi odottaa uskonmiehen kappaleilta. Kiehtova persoona.

Metson keikalla ensimmäistä kertaa kuulin Joosea. Olen aiemmin kyllä kuunnellut, mutta en ole kuullut. Kuulin lyriikat ja niihin upotetut tarinat. Kuulin kuinka taitava laulaja hän on. Kuulin jopa ristiriidan kappaleiden välillä. Vaikka Joose haastattelussa kertoi, että säveltäessään hän ei mieti tuleeko biisistä hyvä, vai huono. En osta väitettä. Joosen setissä oli nimittäin muutama kappale, jossa oli selkeä AB-rakenne ja mukana laulettava kertsi. Ne olivat sellaisia kappaleita, joita hyvyydestä piittaamaton säveltäjä ei tekisi. Ne olivat myös Joosen setin ainoat huonot kappaleet. Joose, olet fantastinen, unohda jingle. Joose lauloi yhden kappaleen, jossa sekoitettiin englantia ja suomenkieltä. Joose kuulostaa englanniksi vielä paremmalta kuin suomeksi. Ehkä joku päivä englanninkielinen levy?

I'm back baby!

Flunssa on alkanut taittumaan (haha, voi ei, tajusin vasta draftia lukiessani, että tässähän oli vahva startti postaukselle). On ollut ilo huomata miten olokin on alkanut kevetä siinä samassa. Ehkä masennukselta vältyttiin tänäkin vuonna. Eihän tässä ole kuin hassu kuukausi kevääseen. "Jaksaa, jaksaa", sanoi mummo kun lumessa kirkkoon rämpi.

Ajattelin tänään tehdä comebackin juoksumatolle. Kävi kuin kävikin niin, että Seinäjoen reissun aiheuttama juoksutauko venyikin lopulta yli viikon mittaiseksi. Hassua miten sitä jotenkin oikein haikailee salille hikoilemaan ja tuskailemaan, että voi taas tuntea juoksun jälkeisen euforisen tilan. Olen todennyt myös, että kunnon pitkä juoksulenkki ennen yövuoroa on ehkä parasta mitä ihminen voi itselleen tarjota evääksi pitkään yöhön. Muutenkin juokseminen, ainakin omalla kohdalla helpottaa oloa niin monella tavalla. Ei tarvitse aina katsoa mitä suuhunsa laittaa. On myös kiva ettei hengästy niin helposti arkielämässä.

Minua musiikki ei todellakaan pelastanut urheilulta. Urheilu on noussut musiikin kanssa ihan samalle viivalle TOP 5 tärkeimpiin asioihin elämässä. Kumpa joku olisi vain kertonut minulle aiemmin, että nämä kaksi asiaa voisivat elää harmoniassa. Ties kuinka monta tupakkaa ja bisseä vähemmän olisi tullut otettua, jos olisi ollut muitakin motivaattoreita nollata arkielämää kuin päihteet. No parempi kait myöhään kuin ei milloinkaan, nuoria tässä edelleen ollaan.

Tänään aion lenkkeilyn lisäksi varautua tulevaan yövuoroon ainakin Jukka Ässän loistavalla Ihmisten jälkeen-levyllä, jota en ole saanut kuunneltua läheskään tarpeeksi. Mukaan lähtee tottakai Freakanomics-kirja, jonka kanssa olen ihan loppusuoralla. Lisäksi ajattelin ottaa mukaan Supernaiivi-kirjan, jonka ostin viime viikonloppuna Helsingistä. Leffakin on hyvä olla varalla. Olen fiilannut elokuvaa Rush, jonka voisin napata Makuunista mukaan ennen lähtöä.

Mutta summa summarum, I'm back baby! Vitsit tuntuu taas hyvältä olla "ei maissa". Ehkä tämä blogikin alkaa taas pian elämään nimensä veroista elämää. Tämän blogin tarkoitus oli kuitenkin dokumentoida uutta riemukasta elämääni. Kivisen alun jälkeen tulevaisuus näyttää ehkä taas vähän riemukkaammalta. Ja hei, yksi kuukausi ja alkaa kevät. Sille!

Mieletön viikonloppu.

Olen monesti miettinyt mitä ihmiset tarkoittavat, kun puhuvat 15 minutes of famesta. Nyt uskoisin tietäväni, tai ainakin sain viikonlopun aikana pienen haisun siitä mitä termi voisi käsittää. Kaksoiselämä on aika jännä juttu. Arkiduunissani ei ole mitään, ei siis yhtään mitään hohdokasta. Se on ihan mukavaa ja siitä saa palkkaa, duuniporukka on hyvä, that's it. Ei mitään hohdokasta. Sitten taas on täysin absurdi musaelämä, joka on kaikessa järjettömyydessään todella hohdokasta. Eipä se oikeastaan mitään muuta kai olekaan kuin hohdokasta. Glits and glammers of show business, no ei ehkä Suomessa niinkään.

Olen huomannut, että musa-alalla on töissä todella paljon karismaattia ihmisiä, sekä miehiä, että naisia. Alan ihmisillä on tarina, he ovat mielenkiintoisia ja heistä huokuu tietynlainen välinpitämättömyys ja vaaran tuntu. Synonyymit näille adjektiiveille voisivat muuten yhtä hyvin olla narsismi, ylpeys ja itsekkyys, mutta mennään nyt positiivisuuden kautta.

Alan tapahtumat ovat yleensä aika tyylikkäitä ja rahalla toteutettuja. Millä rahalla? En minä tiedä. Sitä minäkin aina ihmettelen. Alan tapahtumissa pyörii artisteja, vaikuttajia, ulkomaan vieraita ja lähes poikkeuksetta jengiä, jotka "on jotain", tai ainakin väittävät olevansa jotain. Sitten siellä on mm. minä, joka en ole vielä koskaan ollut yhtään mitään. Silti nuo showbisneksen glamourin kultaiset portit ovat jostain syystä auenneet minulle  ja olen saanut  viimeaikoina osallistua ties mihin kissanristiäiseen, viimeisempänä nyt vaikka UMK-finaali,  sekä MARS-tapahtumaan. Molemmissa tunsin oloni todella VIP:ksi (v*tun important person).

Pudotus arkeen oli kova maanantaina kun saavuin takaisin Helsingistä. Työpäivä ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä ja puuduttavalta. Kirosin elämääni ja mietin miksi ihmeessä teen työkseni jotain sellaista, josta en saa itselleni mitään muuta kuin rahaa. Tiistai meni hyvin pitkälti samoissa itsesäälin ja pettymyksen oloissa kunnes rauhotuin, nukuin kunnon yöunet ja heräsin kuluvan päivän aamuun. Olo on flunssainen, mutta tasapainoinen. Onnellinen.

En enää vihaa elämääni, en vihaa työtäni. Vaikka kaipaan kipeästi takaisin musa-alalle, olen valmis odottamaan vuoroani. Tiedän sen olevan tulossa, jos vaan jatkan tekemällä samaa pohjatyötä mitä olen tehnytkin jo viimeiset kolme vuotta. Voi olla, että joudun odottamaan vielä kolme vuotta lisää, tai voi olla että elämäni muuttuu jo huomenna. Aika näyttää.

Tiedän kyllä ettei musa-alakaan ole pelkkää hohtoa. Se on illuusio. Tosia kuitenkin ovat itseni kaltaiset ihmiset, hyvät keikat, intohimoinen omaan juttuun uskominen, DIY-asenne ja satunnaiset onnistumisen tunteet. Vaikka vastapainona olisi yleisesti hieman heikompi elämänlaatu ja rankemmat päivät, olisin melkein valmis vaihtamaan takaisin heti. Alalla työskennellessäni ainakin tiedän olevani elossa ja tekeväni jotain itselleni tärkeätä. Jotain johon minulla (siis ihan oikeasti) on koulutus, ja johon olen tähdännyt koko elämäni.