Asioita tapahtuu.

Rakas päiväkirja. Olen onnistunut pysymään kiireisenä. En ole onnistunut pysymään sataprosenttisen terveenä, mutta ehdottoman kiireisenä. Ajattelin, että tämä postaus voisi olla taas vähän listaavampi kuin aiemmat pohtivat postaukset. Välillä näitäkin tarvitaan, jos vaikka haluan kahden vuoden päästä tietää mitä oikein tein elämälläni tammikuussa 2015. 

No tuleva minä, olen ainakin pitänyt itseni kiireisenä. Jos ei jo käynyt selväksi. Enkä halua valittaa, tähän on pyrittykin. Kiire on hyvästä. En tiedä miksi sitä aina täällä päivittelen. Aloitimme viime joulukuun alkupuolella työstämään yhtyeeni debyytti-EP:tä. Hinkkasimme biisit aika pitkälti niin puhki, että ainakin minä jo hetkellisesti opin vihaamaan niitä. Joulukuun puolessa välissä alkoi äänitykset, jotka jatkuivat aina tammikuun puoliväliin asti.

Nyt EP on miksauksessa, kiitos luojan. Minussa ei olisi ollut enää annettavaa tuolle äänitteelle. Jos joskus on ollut kaikkensa antanut olo jonkin äänitteen suhteen, niin nyt on, tuon perkeleen. Uskon edelleen että äänitteen päällä leijuu jonkinlainen kirous, sillä olin sen joka ikisenä äänityspäivänä kipeänä. Lauluäänityksissä onneksi sen verran miedosti ettei se kuulunut äänessä, mutta tuntui kyllä päässä, hetkellisinä tajunnanmenetyksen pelkoina.

Jännittävää tämän hetkisestä tilanteesta tekee sen, että meillä on tuolle EP:lle jo julkaisija. Ihan oikea levy-yhtiö tai itseasiassa näillä näkymin kaksi, joista toinen on saksalainen. Olemme myös onnistuneet buukkaamaan kelpo läjän keikkoja keväälle ja kesälle, on siis paljon odotettavaa. Kaiken bänditouhun sivulla olen yrittänyt pitää kiinni blogeistani, vaihelevalla menestyksellä. Ja tottakai rakkaasta tyttöystävästäni, jolle olen pyrkinyt omistaa kaiken ajan, jota en vietä töissä, bändin parissa tahiessa tai kisujen kanssa leikkiessä.

Töissä menee tällä hetkellä hyvin. Olen saanut pyhitettyä työpaikkani ulkopuolisilta ärsykkeiltä vapaaksi alueeksi. Nautin tavallaan siitä, että saan laittaa muun maailman pauselle kahdeksaksi tunniksi päivässä ja kun astun työpaikaltani ulos alkaa taas rattaat sinkoilemaan ja pyörimään. Kai elämäni parhaimmillaan on kaaoksen reunalla tasapainottelua. Uskon, että sen on oltava sellaista härdelliä, etten tylsisty, mutta kontrolloitua, etten tule hulluksi. Markan bätmänin leikkimistä - päivät toimistoduunissa ja yöt rokissa.

Odotan taas tulevaa. Pian alkaa extramukavat ajat kun helmikuu alkaa. Olen menossa kevään aikana ainakin MARS:iin ja Tallinn Music Weekille. Lisäksi odotan innolla isomman yleisön reaktiota EP:semme ja kaikkea siitä syntyvää pikkuista hypehurinaa. Niin ja lumet sulaa. Voi kaivaa arskat esiin. Ajatelkaa, kesään on enää neljä kuukautta. Tuu esiin aurinko.

Loppukevennyksenä tälle hajanaiselle ja sekavalle aivosäntäilylle on pakko vielä kertoa tämä. Sain viikonloppuna varmistuksen, että toinen puoli sukuhaarastani on kotoisin Venäjältä. Tuntuu hurjalta, että minussa on venäläistä verta. En sano tätä mitenkään loukkaavana, mutta jotenkin se pelottaa minua. Se venäläinen veri. Samalla aikaa olen vähän innoissani. En olekaan niin tavallinen mitä luulin. Olen venäläinen. Veli venäläinen, hauska tutustua.

Puistossa.

Huh, minulla on teille aivan käsittämätön tarina suomalaisesta perhearjesta. Varoitan tosin etukäteen, että jos haluat pysyä hyvällä fiiliksellä, älä lue tätä tekstiä. 

Kaikki alkoi perjantaina töistä päästyäni. Matkalla kisulaan, josta määräni oli jatkaa bussiasemalle Helsinkiin suuntaavaan bussiin, törmäsin puistossa melko järkyttävään näkyyn. Näin miten eläkeläinen (minun tulkintani mukaan) pahoinpiteli n. 5-vuotiasta lasta.

Ilmeisesti itkupotkuraivarista kärsinyt lapsi makasi maassa, kiukutteli, itki ja huusi. Lapsen kanssa ollut vanha nainen taisteli lapsen kanssa. Raahasi tätä hupusta pitkin jäistä puistotietä, kuin mitäkin teurassikaa. Ravisteli ja kovisteli. Raahasi lisää. Kun lapsi rimpuili lopulta itsensä irti naisen otteesta, eläkeläinen potkaisi lasta suutuspäissään. Itse ehdin todistaa tilannetta parin minuutin ajan, mutta kovistelua oli jatkunut jo pidemmän aikaa.

En normaalisti puutu toisten asioihin, mutta fyysistä väkivaltaa puolustuskyvytöntä lastaa kohtaan en voinut katsoa sormien välistä. Ennen kuin tajusin edes tapahtunutta, olin jo pysähtynyt heidän kohdalleen ja huutanut siinä kohtaa lasta olkapäistä retuuttaneelle eläkeläiselle: "HEI MITÄ SÄ TEET? LOPETA VÄLITTÖMÄSTI. EI LASTA KOHDELLA NOIN!"

Ja nainen vastasi: "En mä näitä lapsia haluaisi kaitsea muutenkaan, että pidä vaan hyvänäsi." Sen sanottuaan nainen poistui paikalta. Uskokaan tai älkää, katosi näkyvistä.

Siinä sitten seisoin keskellä puistoa hysteerisesti itkevän lapsen ja ilmeisesti hänen veljensä kanssa. Koitin siinä parhaani mukaan rauhoitella lapsia, mutta enhän minä osannut. Lapset eivät todellakaan ole minun vahvaa aluettani. Yritin kuitenkin. Onneksi paikalle saapui luokanopettajaksi paljastanut koiraansa kävelyttänyt naishenkilö, joka otti tilanteen haltuun. Hän sai lapset rauhoitettua ja viiden minuutin päästä eläkeläinenkin palasi.

Selvisi, että hän oli omien sanojensa mukaan vastoin omaa tahtoaan joutunut hakemaan veljekset tarhasta kotiinsa siksi aikaa että vanhemmat pääsevät töistä. Ilmeisesti toisella veljeksistä oli ollut tarhassa murheita, jotka sitten olivat purkautuneet ainoalla lapsen osaamalla tavalla. Isoäiti ei vaan ollut osannut tulkita lapsen kiukuttelua avunhuutona, vaan ottanut sen henkilökohtaisesti, ja vastannut siihen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Puhuimme pitkän tovin koiraa kävelyttäneen opettajan kanssa. Mietimme olisiko tapahtunut pitänyt ilmoittaa jonnekin. Olivatko lapset turvassa isoäitinsä kanssa. Mihin meidän vastuu loppui ja mikä se edes oli tässä tilanteessa. Mihinkään näistä kysymyksistä emme osanneet vastata. Emme vaikka hän oli ammatiltaan opettaja ja minä töissä sairaanhoitoalalla.

Oli jotenkin karua huomata miten vähän resursseja meillä oli. Emme tienneet lasten vanhemmista mitään. Voi jopa olla, että lasten vanhemmat olivat vielä pahempia tapauksia kuin lasten isoäiti. Voi myös olla, että lasten vanhemmat ovat rakastavia ihmisiä, jotka tarjoavat lapsille rakastavan perheen. Mene ja tiedä. Mutta koin itseni jotenkin niin aseettomaksi tuossa tilanteessa. Sinne ne lapset lähtivät, käsikynkässä täysin lasten hoitajaksi sopimattoman väkivaltaisen vanhuksen kanssa. Voi helvetti.

Vieläkin kun muistelen tuota abdurdia hetkeä puistossa mahaani kouraisee. Uskon edelleen tehneeni parhaani tuossa tilanteessa. Silti, en voi olla miettimättä olisiko minun pitänyt tehdä enemmän, jotain. Sillä voihan olla, että nuo pikkulapset tulevat oikeasti elämään koko elämänsä väkivallan kierteessä ja minulla olisi ollut mahdollisuus lopettaa se. 

Sitten taas, kyseessä saattoi olla kertaluontoinen tapahtuma (jota ikävä kyllä epäilen, koska vanhus oli sen verran  arvaamattoman oloinen). Joka tapauksessa, minulla ei olisi ollut mitään resursseja pelastaa niitä lapsia. Ei vaikka pahoinpitelijänä olisi ollut lasten äiti. Kenelle minä olisin soittanut, poliisille? Mutta sitten missä menee kurituksen ja väkivallan raja? Ja onko lopulta parempi rikkoa perhe, vai katsoa sormien välistä satunnaisia kurituksia? Isoja kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia. Anteeksi että jaoin ne kanssanne.

Mutta silti en voi olla miettimättä mitä niille lapsille nyt kuuluu. Missä olettekin, toivottavasti olette turvassa ja rakastettuja. Vaikken uskovainen ihminen olekaan, niin nyt on kyllä sellainen olo, että voisin lausua muutaman rukouksen noiden lapsien tulevaisuuden puolesta ennen nukkumaan menoa. Ihan vaikka sitten oman mielenrauhani tähden, tai ihan varmuuden vuoksi, jos joku jossain vaikka sittenkin sattuisi katsomaan noiden lasten perään.

Vaiheessa.

Hah, ja sitä sisäistä rauhaa kestikin sitten tasan sunnuntain ja maanantain väliseen yöhön asti. Kuluva viikko on ollut tähän asti kaikkea muuta paitsi sisäistä rauhaa. En tiedä tarkalleen miksi, mutta en ole kyennyt nukkumaan sunnuntaiöitä kunnolla viimeiseen kolmeen viikkoon.

Uskoisin, että ongelman aiheuttaa viikonlopusta arkeen muutos pariskuntaminästä yksin asuvaan minään. Minulla on omat jutut meillä on omamme. Olen ehkä siinä mielessä työnarkomaani, että olen huomannut täyttäväni alitajuisesti arkeni kuin Ikean varastopoika hyllyjä. Tasapäisillä ja kokonsa puolesta optimoiduilla pahvilaatikoilla. Viikonloppuisin taas annan itseni unohtaa kaiken ja vain olla. Se on ihanaa, mutta muutos takaisin on aina raju.

Ilmeisesti viime aikoina muutos on ollut normaalia rajumpaa - voi johtua pimeydestä, voi johtua työstressistä, voi johtua bändimme äänityksiin liittyvästä stressistä, voi johtua ties mistä stressistä. Johtuipa sitten mistä tahansa, kerran kun alkuviikko alkaa laskevalla spiraalilla, menee koko viikko sen suunnan korjaamiseksi takaisin ylöspäin. Nyt elämme keskiviikkoa. Tänään oli viikon ensimmäinen nousujohteinen päivä. Perjantaina plussan puolelle?

Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä kuka olen ja mitä teen. Sitä riittääkö tämä minulle vai olisiko minulla syitä muutoksiin. Olen miettinyt paljon Tamperetta ja sitä mitä odotan kaupungilta. Olen miettinyt minulle tärkeitä asioita ja sitä olenko mahduttanut ne elämääni toivomallani tavalla. Olen pohtinut näitä asioita nyt sunnutaiyöstä asti ja tullut tulokseen, että olen aidosti onnellinen ja tyytyväinen elämääni. En ehkä juuri nyt haluaisi muuttaa mitään.

En halua muutosta, olenko minä ongelmallinen yksilö? Yhteiskuntamme määritelmän mukaan olen. Sillä muutos on aina tavoiteltavaa. Muutos on aina hyväksi. Ilman muutosta jäämme junnaamaan paikoillemme, emmekä kehity. Minä sanon pötyä. Olen junnannut nyt puolitoista vuotta paikoillani ja elänyt elämäni parasta aikaa. Laita se piippuusi ja polta se, yhteiskunta.

Ehkä olen jo nuorella iällä vanha jäärä, mutta ainakin kuuntelen sydäntäni ja käytän maalaisjärkeä. En silti ole pysytellyt mukavuusalueellani, sen ulkopuolella kun voi käydä vaikka suuret suuntaviivat eivät muuttuisikaan. Koen todella raskaana minuun kohdistuvat muutospaineet. Voi myös hyvin olla, että olen itse itseasettamieni muutospaineiden takana. Voi olla, että se olenkin minä, joka on huolissaan siitä että olen jäänyt paikoilleni.

Oli paineet sitten itseaiheutettuja tai yhteiskunnan asettamia, olen nyt onnellinen. Haluaisin vain olla hetken, ehkä pidemmänkin hetken ja elää juuri tismalleen samanlaista elämää mitä olen oppinut viimeisen neljän ja puolen kuukauden aikana elämään. Haluaisin karistaa päässäni pyörivät muutosta vaativat demonit ja nauttia.

Sillä välillä kun koitan keksiä ongelmaani ratkaisun, haluaisin mainostaa yhtä todella hyvää juttua. Olen nimittäin alkanut seuraamaan viikottain Radio Helsingiltä tulevaa radio-ohjelmaa. Ohjelman nimi on Vaiheessa ja se on hyvin keskusteluvetoinen. Vaiheessa -ohjelmassa on joka viikko vaihtuva studiovieras, jonka kanssa juontaja Mili Kaikkonen keskustelee mm. elämästä, inhimillisyydestä ja elävästä henkisyydestä.

Olen aivan ihastunut ohjelmaan, sillä se on kuin mittatilaustyönä minulle tehty. Jos uskot, että ohjelma voisi kiinnostaa sinuakin, viritä radiosi tai internetisi keskiiviikkoisin kello 20-21 Radio Helsingin taajuuksille. Voin antaa vahvimman mahdollisen suosituksen.

Sisäinen rauha.

Lähestymme tammikuun puoltaväliä. Olemme päässeet vuoden pimeimmän ajan yli ja lähestymme talven viimeistä kuukautta, helmikuuta, jonka jälkeen alkaa kevät. Lähestymme tammikuun puoltaväliä ja minua ei masenna. En ole edes kunnolla huomannut talven alkamista.  Pian se jo loppuu, päivät pitenee ja vaatteet vähenee.

Rakas sisäinen rauha, olen tainnut viimein löytää sinut. Tai sitten sinä löysit minut. Talvi ei ilmeisesti enää tarkoita masentumista ja elämän ilon puolesta taistelemista. Talvi ei saa enää sitä vaikutusta. Se on vain yksi vuodenaika muiden joukossa. Ei määrittelevä tekijä, vaan enemmänkin taustavaikuttaja, antaen oman vivahteensa arjelle.

Pitkä kamppailu tämä on toki ollutkin ja uskon, että nyt saavutettu väliaikainen suoja masennukselta on vain yksi monista etapeista matkalla rauniosta ehjäksi. Viime vuonna samaan aikaan kuntoilin, koitin päästä eroni yli ja opettelin elämään yksin kissojen yksinhuoltajana. Opin ottamaan vastuuta itsestäni ja niistä pikkuisista. 

Nyt opettelen taas elämään toisen ihmisen kanssa. Opettelen tekemään arjestani elettävän arvoisen. Opettelen miten hyvä ruoka ja monipuolinen liikunta tekee hyvää sielulle. Opettelen musiikin ja kirjallisuuden kanssa rauhoittumaan ja ottamaan aikaa itselle. Opettelen dokumenttien kautta historiasta ja mielenkiintoisista ihmisistä.

Minut on vallannut halu olla paras itseni. Olen ymmärtänyt, että minun ei tarvitse ottaa vain sitä mikä on näkyvillä. Kukaan ei ole estämässä katsomasta sen toiselle puolelle ja etsimään sieltä. Mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen on muuttanut elämäni. Muistan kun joskus joku sanoi, että ihminen kehittyy vain silloin kun hän astuu ulos mukavuusalueeltaan. 

Tänä talvena olen kävellyt joka päivä 10 km metsän siimeksessä. Olen käynyt n. kerran viikossa avannossa. Olen omistanut yhden päivän viikossa itselleni haaskattavaksi. Olen tehnyt paljon töitä bändini eteen ja kirjoittanut - paljon. Olen viettänyt viikonloput pitkälti tyttöystäväni kanssa paossa ympäröivää maailmaa, omassa pienemmässä todellisuudessamme, jossa on mahdollista olla oma itsensä ja aidosti onnellinen.

Varmasti juuri noista syistä tämä talvi on ollut vain yksi vuodenaika muiden joukossa. Vihdoin ja viimein en koe haaskaavani elämääni, vaan olen tehnyt siitä itselleni mieluisan. Ja olen oikeasti tehnyt siitä itselleni mieluisan, sillä tiedän että olen taistellut sen eteen että olen saanut asiat juuri sellaiseen järjestykseen, jossa haluan niiden olevan.

Minä olen sellainen ihminen, joka ei voi olla rauhassa jos asiat ympärillä eivät ole järjestyksessä. Kaiken täytyy olla stabiilissa tilassa. Nyt hetkellisesti tuntuu siltä, että kaikki on juuri niinkuin pitää. Ja sehän tarkoittaa vain sitä, että kaikki tulee vääjäämättömästi hajoamaan palasiksi, jonka jälkeen alkaa taas uusi järjestely. Mutta se on ihan okei, koska se on elämää. Eikä elämäni tuskin enää hajoa pahemmin palasiksi kuin puolitoista vuotta sitten.

Mutta rakas päiväkirja tuntuu siltä, että tapahtui mitä tapahtui selviän siitä, sillä olen löytänyt sisäisen rauhan. Ei siis muuta kuin leuka pystyssä uuteen huomiseen.

Kävelyllä.

Olen ehkä joskus kertonutkin teille, että kävelen paljon. Kävelen itseasiassa todella paljon, ainakin verrattuna tavalliseen autolla kulkevaan suomalaiseen ihmiseen. Kävelen joka päivä kotoa töihin ja töistä takaisin. Lisäksi kävelen usein myös töistä bänditreeneihin ja sieltä takaisin työpaikalleni, josta tosin otan yleensä bussin kotiini.

Käveltyjä kilometrejä karttuu vähintään yhdeksän päivässä. Parhaimpina (tai ainakin aktiivisimpina) päivinä yli viisitoista. En voi sanoa kävelevänä liikunnan takia. Kävely on minulle paljon enemmän kuin liikuntamuoto, se on olennainen osa minua. Kävelylenkit ovat myös olennainen osa arkeani. Niin olennainen, että aikataulutan ne jokapäiväiseen elämääni.

Kävelylenkeillä kuuntelen usein radiota, mutta myös musiikkia. Tänään kuuntelin yhtyeeni studiosessioiden raakamateriaalia. Mietin laulumelodioita, lyriikoita ja ihan vain fiilistelin mitä on tullut tehtyä. Siihen asti, että iPhoneni pökertyi pakkasesta ja taitoin loppumatkan hiljaisuudessa ajatuksieni kanssa.

Usein käytän kävelylenkit ajatuksieni järjestelyyn ja milloin minkin vaivaavan ongelman ratkomiseen. En ole diagnosoitu keskittymishäiriöstä kärsivä ihminen, mutta olen varma että aivoissani tapahtuu enemmän asioita mitä mieleni pystyy käsittelemään. Kävelylenkit antavat tuolle käsittelyprosessille täyden rauhan. Kävellessä ei tarvitse keskittyä muuhun, aivot saavat rauhassa raksutella ylimääräiset pois.

Liikunnasta saatava hyöty näkyy myös ulospäin. Se että olen onnistunut pysymään ihannepainossani jo vuoden päivät, se on kaikki päivittäisen kävelyni ja normaalihkon ruokavalion ansiota, näin ainakin uskoisin. En nimittäin juuri katso mitä suuhuni laitan ja en harrasta aktiivisesti muuta urheilua. Lisäksi on mukavaa, että ylimääräinen energia palaa järkevästi. Ennen kävelyn löytämistä käytin energiani lähinnä turhautuneeseen kiukutteluun.

Mutta mikä tärkeintä, kävelylenkeillä saan olla luonnossa. Kävelyreittini kulkee jatkuvasti metsän vierellä. Voin kertoa, että luminen metsä aurinkoisena talviaamuna ei ole hullumpi näky. Eikä niin kirkkaan tähtitaivaan alla kävely syysiltanakaan. Vaikka kävelypolun vieressä kulkee iso autotie, koen olevani luonnossa ja ilman normaalia raikkaammaksi. Tämä luonnollisesti on todennäköisesti vain illuusiota, mutta eipä sillä väliä.

Tänään kävellessäni kisulasta kotiin tuijotin tähtiä ja kuuta. Olen lukenut viime aikoina Stephen Hawkingista kertovaa kirjaa, ja kai siitä inspiroituneena aloin miettiä tähtikuvioita ja mustia aukkoja, ja galakseja, kaikkea mitä avaruudessa on, ja ihan avaruuttakin. Ylös katsoessani tajusin itseasiassa olevani tietyllä tapaa pää ylöspäin (riippuu mistä kulmasta katsoo). Näin allani tähdet ja vapaan pudotuksen miljoonien kilometrien tyhjiöön. 

Minun ja avaruuden välissä oli vain ilmakehäksi kutsumamme kansi, ja painovoima joka piti minusta tiukasti kiinni. Ja vaikka koitin kuinka kurotella, en saanut tähdistä kiinni. Unelmoin miltä tuntuisi vapautua painovoiman kahleista ja nousta lentoon. Liitää kuun ohitse kohtia tähtiä ja jatkaa avaruuden syövereihin, uusiin galakseihin. Ja hetkeksi pelkäsin, että niin kävisi, että irtoaisin maan kamarasta ja putoaisin kohti taivaan kantta ja siitä läpi.

Sinä hetkenä taas tajusin kuinka mitätön minä olen, kuinka mitättömiä me kaikki olemme ja kuinka mitätön maapallomme on. Olemme vain pieniä olentoja pienellä avaruuden kappaleella. Joitain se ajatus pelottaa, mutta minä saan siitä voimaa. Olen sitä mieltä, että ihmisrotu ei voi olla paras mahdollinen mihin maailmankaikkeus pystyy. Vaikka aika meistä jättäisi, ei sillä olisi universumin kannalta juurikaan väliä. Eletään siis parhaamme mukaan, elämä ei ole sen monimutkaisempaa. Kissani ovat tajunneet sen, ehkä minäkin vielä tajuan.

27-vuotiaana.

Viime viikonloppu oli minulle tärkeä, juhlin syntymäpäivääni. Viattomien lasten päivänä saavutin 27 vuoden komean iän. Vanhana muusikkona en voinut olla miettimättä ikää ja siihen liittyviä assosiaatioita. 27 vuoden ikä kun on koitunut monelle kuolleelle muusikolle kohtalokkaaksi historian varrella.

Vietin syntymäpäiviäni vanhempieni luona Turun lähistöllä. Pienessä omakotitalossa keskellä ei mitään oli hyvää aikaa miettiä mitä olen itse saavuttanut 27-vuotiaana ja peilata sitä jo menehtyneisiin ikätovereihini. Tulin lopputulokseen, että olen saavuttanut tai ainakin ollut mukana verrattain monessa ikäisekseni.

Jos nyt kuitenkin kuolisin, en jättäisi jälkipolville juurikaan muisteltavaa. Toisin kuin Kurt Cobain, en ole kirjoittanut ainuttakaan hittiä joka jäisi elämään kuolemani jälkeen. En ole myöskään aiheuttanut mellakkaa esiintymiselläni kuten Jim Morrison, tai mullistanut ihmisten tapaa soittaa kitaraa kuten Jimi Hendrix. En edes ole tehnyt kahta paskaa levyä ja narkannut itseäni  hengiltä kuten Amy Winehouse.

Kun mietin kaikkia edellä mainitsemiani muusikoita, sekä lukuisia muita, en voi olla kauhistelematta kuinka nuorena he poistuivat. En usko, että yhdenkään heistä tarkoituksena oli kuolla nuorena. Toisin kuin historian unohtama The Germs –vokalisti Darby Crash, joka riisti henkensä vain 22-vuotiaana tullakseen legendaksi, päivää ennen kuin Mark David Chapman riisti John Lennonin hengen.

Mietin kuinka paljon he olisivat vielä voineet saada aikaan. Nyt tiedän mistä 27-vuotias Jenni Vartiainen lauloi hittikappaleellaan En Haluu Kuolla Tänä Yönä. Jennikään ei ollut ehtinyt vielä Seili -levyä tehdessään saavuttaa paljoa. Kaikki toki muuttui kun Seili julkaistiin ja Jennistä tuli yksi parhaiden myyneistä naisartisteista Suomessa.

Nuorempana 27-vuotias tuntui ikälopulta. Nyt iän saavuttaneena taas siltä, ettei elämä ole edes kunnolla alkanut. Ja tähän tunteeseen varmasti yhtyisi myös muuan ALS-taudin myötä nopean kuoleman ennusteen jo parikymppisenä saanut Stephen Hawkingin, jonka aktiiviura alkoi vasta kolmekymppisenä. Jos hän olisi  potkaissut tyhjää 27-vuotiaana, ei tästä yhdestä aikamme tärkeimmästä astronomista oltaisi ikinä hiiskuttu sanallakaan.

Odotankin innolla minkälaisia saavutuksia itselläni on edessä. Jos ei nyt rock-musiikin saralla, niin toivottavasti edes jollain toisella itseilmaisun alueella. Ja vaikka en mitään saavuttaisikaan, toivon että haaskaan elämääni mahdollisimman vanhaksi ja hyvin, ja nautin joka hetkestä. Sillä silloin hautakiveeni ei kirjoitettaisi ”syntyi ja kuoli, ei muuta”, vaan enemmänkin ”eli täysillä ja pitkään, vaikkei siitä mitään näyttöä jäänytkään”.