Pintaa syvemmältä.

Mietin aina välillä, että pitäisikö ihan tosissaan alkaa miettiä valmiiksi aiheita joista olisi syytä kirjoittaa. Aina välillä arjessani tulee vastaan joitain sellaisia juttuja, joita jää kelailemaan ihan postaukseksikin asti, mutta aina kun istahdan tähän koneen eteen mieleeni ei tule mitään. Mieleni on tyhjä ja annan vain sormieni tanssahdella näppäimistöllä purkaen ne pienetkin ajatuskätköt aivojeni perukoilta kirjaimiksi näytölle.

Minun ei alunperin pitänyt alkaa kirjoittaa postausta tänään. Kello on kuitenkin jo puoli yksitoista ja minun pitäisi olla puolen tunnin päästä nukkumassa, jos haluan seitsemän tunnin yöunet. Ajattelin kuitenkin, että kerrankin kun oloni on aika raukea ja hyvä, olisi varmasti hyvä taltioida välillä näitäkin tuntoja. Annetaan ajatuksen virralle mahdollisuus.

Minulla ja tyttöystävälläni oli viisikuukauspäivä viikonloppuna. Juhlimisen lisäksi käytimme suuren osan viikonlopusta keskustellen asioista. Tulevaisuudesta, haaveista, nykyhetkestä, kaikesta kyseisen virstanpylvään osoittamaan aikaan sopivasta. Saimmepa aikaiseksi myös riitelyä, mutta joskus riitoja tarvitaan. Ne kaatavat aitoja, joita ei tavallisella puheella saada nurin. Uskon, että meidän tapauksessamme pääsimme uudenlaiselle suoran puheen tasolle.

En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka yrittävät olla jotain mitä eivät ole. En ole myöskään ollut niitä ihmisiä, jotka uskaltavat ilmaista mielipiteitänsä kovaan ääneen. Minulla on mielipiteitä ja kerron ne kysyttäessä. En kerro niitä kenelle tahansa ja olen muutenkin tarkkana siitä kenelle avaan itseäni ja kenelle en. Ne joille valitsen avata itseäni olen kuin avoin kirja, toisille taas suljettu ovi, jossa on vain pienen pieni samea ovisilmä. 

Olen aina arvostanut kahdenkeskeistä interaktiota. En ole ollut ryhmässä keskutelun fani. Ei ole millekään keskustelulle otollista, jos keskustelijat voivat ryhmittäytyä mielipiteineen. On reilumpaa keskustella yksi ihminen toisella. Ei ole tarvetta esittää, muotoutua paineen alla tai pitää suojaa yllä. Mistä puhutaan kahden, yleensä jää kahden. Minulla ei ole tarvetta puhua ryhmissä. Olen se ihminen bileissä, joka eristäytyy ja odottaa että luokse tullaan.

Kuulen usein vanhoilta kavereiltani joita näen harvoin, että kanssani keskustelu on syvällistä. Mitä ikinä tarkoittavatkaan sillä, olen todennut että kun nähdään kerran vuodessa, ei ole mitään tarvetta small talkille. Sen aika on ollut silloin kuin tavattiin,  nyt voidaan jo puhua toisillemme kuin ihminen ihmiselle. Minua kiinnostaa miten vanha kaveri voi, ei mitä hän tekee. Minua kiinnostaa onko hän onnellinen, ei se mitä hän haluaa minulle kertoa. Haluan tietää tekeekö hän mieleisiä asioita, ei tekeekö hän niinkuin on viisasta.

Joskus on pakko olla syvällinen, koska tuntuu siltä että sille on tarvetta. Yhteiskuntamme ei ole enää niin ihmisläheinen mitä se on joskus ollut, millaisena sitä tarvitsisimme. Pienin asia mitä voin tehdä on olla se tyyppi, jolle voi kertoa että menee hyvin tai menee huonosti. Koska mitä tässä salailemaankaan, jokainen meistä tekee omat virheensä. Minä rysäytin firman konkurssiin ja taistelin masennuksen ja loppuunpalamisen kanssa. He ovat tehneet jotain muuta. Ihan sama, kuolinvuoteellamme me kaikki olemme vain ihmisiä.