Globaalista lokaaliin.

Tiedättekö, on yllättävän vaikeaa samaan aikaan yrittää elää normaalia nuoren aikuisen sosiaalisessa mediassa aktiivisen ihmisen elämää ja vältellä siellä vellovaa loputonta ei haluttujen uutisten tulvaa. Tarkoitan uutisia, joiden ainoa funktio on aiheuttaa lukijassa pelkoa, vihaa tai surua. Viime aikoina tällaisia otsikoita ovat olleet mm. Ebola ja ISIS.

Olen kirjoittanut tästä aiheesta aiemminkin, mutta palaan nyt asiaan koska sitten viime kerran olen poistanut kännykästäni applikaatiopohjaisen Facebookin ja Twitterin. Se auttoi jonkin verran, mutta selvisi, että ongelma ei ole sosiaalinen media, vaan se miten lehtitalot hyödyntävät sitä. Fakta kun on, että aina jossain päin maailmaa tapahtuu kauheita asioita ja jossain ihania asioita, on täysin mediasta kiinni kumpia ja miten se haluaa sivuilleen nostaa.

Katsoin jokin aika sitten Netflixistä Cosmos –nimistä sarjaa ja sitä katsoessani ymmärsin kuinka pienen pieni hiukkanen maailmamme on sitä ympäröivässä loputtomassa universumissa. Minä, yksittäinen ihminen, olen vain säälittävä molekyyli siinä kokonaisuudessa. Tekemisilläni ei ole juurikaan merkitystä isolla skaalalla katsottuna, kenenkään meidän tekemisillä ei ole. Se on tavallaan aika lohdullista, loppujen lopuksi tällä hetkellä uutisoitavat kauheudet ovat yhtä kaikki merkityksettömiä, jopa ilmaston lämpeminen.

Tieto siitä, että tekemisemme eivät ole millään lailla merkittäviä isolla mittakaavalla rauhoittaa minua. Olen kuullut että toisia sama ajatus ahdistaa. Tuhoamme maailmamme hitaasti mutta varmasti, enkä minä tai kukaan muukaan yksittäinen ihminen voi sille mitään. Oikeutan itselleni sivustakatsojan roolin. Olen kuin pyörätuolissa istuva koululainen, joka joutuu seuraamaan vierestä koulukiusaajien touhuja. Koen itseni kykenemättömäksi auttamaan, vaikka tiedostan että ympärilläni tapahtuu jatkuvasti vääryyttä.

On jossain mielessä helpompi sulkea silmänsä sellaisilta asioilta joihin ei voi vaikuttaa. Sitä mieluummin pidän taas silmäni auki sellaisille asioille joihin voin vaikuttaa. Olen pyrkinyt omaksumaan ajattelutavan, jossa koitan olla vaivaamatta muutenkin herkkää päätäni itseäni isommilla ongelmilla. Asioilla, joita voisin vaan murehtia ja joille en yksinkertaisesti voisi yhtään mitään. Sellaisille, joita uutiset ovat nykyään täynnä.

Uskon, että jos jokainen meistä pitäisi huolta lähipiiristään, tämä maailma olisi parempi paikka. Minulla on vahva kaipuu pois globaalista takaisin lokaaliin. Olenko maininnut, että jos saisin eteeni napin joka tuhoaisi internetin, painasin sitä? Ihan tosissaan. Sillä tätäkin blogia voisi yhtä hyvin kirjoittaa paperiseen päiväkirjaan, myöhempien sukupolvien löydettäväksi.