Flunssan pehmittämä.

Tämänpäiväisen kirjoitukseni haluaisin aloittaa haasteella: tutustukaa vanhempiinne. Ottakaa selvää mistä he ovat kotoisin, mitä he tekevät työkseen, milloin he alkoivat seurustelemaan, millaista elämä oli ennen kuin he saivat sinut/ sen jälkeen, miksi he ovat pysyneet yhdessä/ eronneet. Kysy mitä heille kuuluu ja kerro heille mitä sinulle kuuluu. 

Olen ottanut tavaksi soittaa vähintään kerran viikossa äidilleni. Puhumme puhelimessa yleensä puolesta tunnista tuntiin. En koskaan mieti etukäteen mistä puhumme, puhumme vaan. Opimme tuntemaan toisemme. Sillä vaikka äitini minut lähes yksin kasvattikin, viimeiset kymmenen vuotta olen elänyt hänestä eristyksissä. Nyt tutustumme, minä häneen vanhempana ja hän minuun lapsenaan.

Isäni kanssa minulla on hieman erilaiset välit. Olemme tavallaan aina olleet todella hyvissä väleissä, emme vaan koskaan juurikaan keskustelu asioista. Tai keskustelemme me, pinnallisella tasolla. Ehkä niin on parempikin, vaikka välillä haluaisin oppia tutustumaan häneen samalla tavalla kuin äitiini. Olen kuitenkin tietoinen, että en voi yksin sitä päättää. Sitä paitsi, isän kanssa on kiva laskea leikkiä ja  esittää äijiä. Ei meistä kumpikaan oikeasti ole sellainen, mutta jos kukaan ei ole näkemässä voimme olla ihan mitä vain.

Tänään olen ollut kipeänä. Olin kyllä töissä, sillä en ollut aamulla "tarpeeksi kipeä". Tiedättekö? Olin selvästi liian kipeä tekemään töitä, mutta selvästi en tarpeeksi kipeä saikuttaakseni. Eikö olekin perverssiä? Siellä sitten kärvistelin. Murisin työkavereilleni ja tein päivän käsi haudattuna kämmeniin. Selvisin hengissä. 

Toivon että flunssani menee ohi yön yli, sillä bändilläni on huomenna ja ylihuomenna keikat ja haluaisin olla vedossa. Meillä on tosi hyvä bändi. Olisi kiva antaa sille mahdollisuus olla sellainen myös lavoilla. Olemme nyt treenanneet yli puoli vuotta. Toivottavasti pystymme välittämään yleisölle sen saman palon, mikä kappaleisiin on vuodettu sinä aikana.

Rakastan laulamista ja sanoisin, että syy miksi olen bändissä ei liity mitenkään potentiaaliseen menestykseen tai keikkailuun. Haluan vain laulaa ja laulaessani toivon, että edes joku oikeasti haluaa kuulla minua. Vaikka lyriikat eivät olekaan yhtä hyvä itseilmaisun väylä kuin tämä blogi, haluan että ihmiset kuulevat minua. Haluan, että ihmiset joutuvat jakamaan kanssani hetken. Haluan päästä läpi ja antaa heille osan itsestäni.

En ole koskaan haaveillut rokkitähteydestä tai fanittavista tytöistä. Olen aina suhtautunut musiikkiin enemmän hengellisesti. Olen kohdellut sitä kunnioittaen ja vastapalveluksena se on pitänyt minua pinnalla. Olen ilmaissut sille ja sen kautta syvimmät tunteeni, ja se on ottanut ne itselleen ja pitänyt niistä hyvää huolta. Olemme musiikin kanssa yhtä ikuisesti.