maanantai 24. marraskuuta 2014

Tomppaa ja lätkää.

Herran isä että viikko onkin taas pyörähtänyt nopeasti. En ollut aikeissa kirjoittaa tänne tänään. Sain juuri pitkän tekstin valmiiksi toiseen blogiini, enkä tykkää kirjoittaa kahta postausta putkeen. Usein jälkimmäinen teksti kärsii, koska minulla ei riitä keskittyminen yli tunnin kirjoitussessioihin, eikä sen puoleen fysiikkakaan. Harmittaa, että tänään se kärsivä teksti on tämä merkityksellisempi. No, koitan parhaani, koittakaa kestää.

Päädyin siis kirjoittamaan tänään, koska laskiessani tulevien päivien aikatauluja, totesin että tänään on viikon paras hetki, tänään kun minulla ei ole suunnitelmissa mitään muuta kuin sohvalla lököilyä. Mutta joskus on kiva ettei ole mitään muuta, edes bloggausta. Että olisi vain sitä lököilyä. Niin paljon, että alkaa tylsistyttää. Ai hitto, se olisi ihanaa. Ehkä tänään vielä ehdin? Ehdin olla tekemättä mitään. Kuulostaapa hölmöltä.

Haluan kertoa teille tänään viikonlopustani. Olin perjantaina yötöissä. Olen alkanut tottua yövuoroihin. Olen hyväksynyt, että kello kolmelta yöllä ihminen alkaa lahoamaan, tulee vilu ja maailma muuttuu surrealistiseksi. Onneksi kello kolmesta on lyhyt matka kello seitsemään, ja kekseliäisyys palkitaan. Kymmenen minuuttia kerrallaan, vähän niinkuin vankilassa. Oikeasti silti. Uskon, että yötöissä tekijälle ei varsinaisesti makseta siitä että hän tekee töitä, vaan siitä että hän pysyy hereillä, silloinkin kun kehon jokainen solu taistelee vastaan.

Viikonloppu oli mukava. Kävimme tyttöystäväni kanssa katsomassa postimuseossa Tomppa-näyttelyn. Tiedätte kyllä mistä puhun. En viitsi käyttää näyttelyn nimeä blogissa, sillä en halua että blogini nousee esiin Google-hauissa. Pidetään tämä meidän pikku salaisuutenamme, tämä blogi. Näyttelyssä suurimman vaikutuksen minuun teki kuinka normaali mies Tomppa oli, se kuvittaja siis. Hän oli lahjakas, ilmeisen, mutta muuten täysin normaali.

En siis viitannut edeltävällä kummastelulla siihen, että olisin odottanut hänen olevan mikään kummajainen. Yllätyin vain siitä, että näyttelystä sain käsityksen, että arjessaan hän oli yhtä tavanomainen kuin kuka tahansa meistä. Tietenkin sillä erotuksella, että se toinen puoli hänestä piirsi salaa pornoa, matkusteli maailmalla, toimi pianistina ja bailasi nahkaklubeilla.

Vaikuttavinta viikonlopussa ei kuitenkaan ollut Tomppa-näyttely, vaan lätkämuseo. Tiedättekö lätkämuseossa olevan simulaattorin? Missä pääsee pelaamaan "virtuaalitodellisuudessa"? No, tyttöystäväni haastoi minut lämärikilpailuun. Se oli ehkä siistein juttu ikinä. Tiedän kyllä että häntä ajoi halu voittaa, mutta ele oli silti korvaamattoman valloittava. Hänen lämärinsä oli yllättävän tulinen. Olin vaikuttunut. Hänelle toden totta on ruista ranteessa.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Henkinen tasapaino.

Kuuluu hyvää kiitos kysymästä. Olen löytämässä ääntäni kirjoittajana. Koen, että kirjoitan tällä hetkellä paremmin ja selkeämmin kuin koskaan aiemmin. Olen kirjoittanut viimeisen kuukauden aikana jo neljä tekstiä, joihin olen lähestulkoon täysin tyytyväinen. Se on minulle paljon. Toivon, että onnistuneiden kirjoitusten luominen onnistuu myös tulevaisuudessa.

Voin tällä hetkellä hyvin. Koen olevani hyvässä paikassa elämässäni. Sain viimein maksettua isälle velkani takaisin. Se oli minulle todella iso juttu. Tuntuu kuin iso kivi olisi vierähtänyt olkapäiltä. Oloni on kevyt ja iltatee maistuu paremmalta kuin kuukausiin. Minun ei tarvitse edes palkita itseäni mitenkään. Henkinen tasapaino on palkinto itsessään.

Olen alkanut harrastaa avantouintia. En tiedä voidaanko puhua avantouinnista ennen kuin järveen on tehty avantoa, mutta joka tapauksessa kylmässä vedessä uimista. Tänään vesi oli kaksiasteista, viime kerralla viisiasteista. Ensi kerralla ollaan varmaan jo lähellä nollaa. Jännää miten nopeasti kylmään veteen tottuu, siis ajatuksen tasolla. Kaksiasteiseen veteen pulahtaminen ei pelota. Päinvastoin, odotan jo nyt ensi kertaa.

Jokin siinä pyhässä kolminaisuudessa on, tarkoitan siis saunaa, olutta ja avantoa. Puhdistaa sekä kehon että mielen. Kansankylpylä, jossa kaverini kanssa käymme on todella rentouttava paikka. Lauteilla kaikki ovat saman arvoisia. Lauteilla puhe sorisee milloin tuntemattomien, milloin tuttujen kanssa. Parasta kansankylpylässä, ja kai Tampereessa muutenkin on, että tuntuu siltä että kaikki ovat mitä ovat, mutta yhtä kaikki saman arvoisia.

Odotan jo kovasti joulukuuta ja tietyllä tapaa myös joulua. Joulu on yksi niistä harvoista ajankohdista, jolloin minäkin voin antaa itselleni luvan vain ottaa iisisti kaksi viikkoa. Olen jo haaveillut mitä kaikkea aion tehdä joululomien aikana. Aion lukea, aion pelata pleikkaria ja aion katsoa leffoja ja sarjoja. Aion tehdä kaikkea mikä kehittää ja kaikkea mikä ei kehitä.

Löysin viime viikonloppuna Helsingistä pitkään etsimäni Linnunradan käsikirja liftareille (suomenkielinen). Olen halunnut lukea tuon kirjan jo yli kymmenen vuotta. Olen etsinyt sitä divareista, kirppiksiltä ja jopa netin kirja- ja huutokaupoista, suomenkielistä painosta kun ei enää mistään löydy. Mutta Kalevan divari -nimisestä kaupastapa löytyi, ihan lattiatasolta. 


maanantai 10. marraskuuta 2014

Pakosalla.

Joskus mietin kuinka hullua hommaa tämä on. Siis julkisen blogin pitäminen näin yksityisistä asioista, kuin mitä teillekin olen kirjoittanut. Sitten taas,  kaikki tänne kirjoittamani asiat ovat osa minua, enkä ainakaan uskoakseni häpeä mitään, en näe mitään syytä sensuroidakaan.

Silti aina silloin tällöin tulee sellainen fiilis, että pitäisiköhän jollain tavalla alkaa suojella yksityisyyttä. Ottaa kaikki tekstit alas, tai ainakin osa. Tai ainakin poistaa kirjoittajan nimi tekstien alta. Mutta sitten taas, menettäisikö koko blogi pohjansa?

On valintakysymys haluaako elää julkista elämää ja mitä siitä julkisesta elämästä nostaa esiin. Blogissa käsittelemäni aiheet ovat sellaisia, joita mieluusti käsittelisin myös oikeassa elämässä ihmisten kanssa. Kovin harva vaan on halukas puhua niistä. Siksi tämän blogin olemassaolo onkin ehkä niin kovin tärkeä - koska minulla on tarve puhua asioista.

Mieltäni painaa eräs asia. Kirjoitin nimittäin eilen ykkösblogiini - jos kutsutaan tätä hetki kakkosblogiksi - tekstin, joka herätti paljon närää. Olen vastaanottoon pettynyt, koska niin moni ihminen on ymmärtänyt tekstini väärin ja pahoittanut mielensä.

Tekstin tarkoitus oli juhlistaa valaistumistani, samalla tarjoten lukijoille mahdollisuus kokea tuo sama valaistuminen. En kirjoita blogiini haastaakseni lukijoitani sanaharkkaan. Kunhan kirjoitan mitä mieleen tulee. Ihmiset sitten voivat itse päättää mitä mieltä itse aiheesta ovat.

Silti liian monesti tulee sellainen olo, että ihmiset vihaavat pelin sijasta pelaajaa. Tulkitsevat tekstejä tarkoituksella väärin, missaavat pointin ja provosoituvat. Välillä tuntuu siltä, että ihmiset haluavat suuttua ja suorastaan odottavat, että heille annetaan siihen syy.

Jälleen kerran sanon tämän, mutta onneksi minulla on tämä blogi. Sillä välin kun toisaalla kiehuu, täällä on aina niin ihanan rauhallista ja seesteistä. Tänne kukaan ei tule pahoittamaan mieltään, päinvastoin. Tänne tullaan inspiroitumaan, yhdessä.

Mutta vituttaako meitä nyky-yhteiskunta oikeasti niin paljon, että sisällämme jatkuvasti kiehuu? Varmasti ainakin osaa meistä. Tuntuu ajatuksena todella pelottavalta ja sellaiselta trendiltä mihin olisi syytä puuttua ennen sen räjähtämistä käsille.

Koitan itse löytää jatkuvasti keinoja olla onnellisempi, vähemmän katkera, vihainen. Se ei ole helppoa. Töissä on paineita, vapaa-ajalla on paineita, sitten on vielä internet-elämän ja oikean elämän yhteensovittaminen. Kaipaan 60-luvulle. En ollut silloin vielä syntynyt, mutta olen varma että olisin ollut silloin eläessäni onnellisempi.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Ennen yövuoroa.

Päivää, takana aamuvuoro, edessä yövuoro. Välissä epämääräinen ajanjakso, joka pitäisi jollain tavalla hyödyntää, tappaa pois. Tapan sen kirjoittamalle, tekemällä ruokaa, kirjoittamalla lisää ja nukkumalla päiväunet. Olen neljäosaisen suunnitelman kohdassa kolme: kirjoittamassa lisää.  Kun herään, uusi päivä alkaa. Kahvinkeitin on jo ladattu.

En ole kai pitkään aikaan kirjoittanut taloudellisesta tilanteestani. Ehkä voisin uhrata sille tovin, osa teistä kuitenkin varmaan on ehtinyt miettiä, että miksi yllättävä hiljaisuus aiheesta jonka kanssa painittiin ainakin kahden kuukauden tekstien verran. No, yksinkertaisesti siksi, että olen saamassa palettia kasaan ja suunnitelmani ovat edenneet toivotunlaisesti. 

Tein heinäkuussa monimutkaisen suunnitelman, jota olen siitä lähtien orjallisesti seurannut. Muutin halvempaan asuntoon ja maksoin rästilaskut pois lisälainalla. Nyt olen maksanut lisälainan pois. Verottaja muisti minua syyskuussa tuhannen euron veromätkyillä, joista olen nyt maksanut puolet pois. Toisen puolikkaan maksan ensi vuoden alussa, jolloin talouteni tulisi olla paremmissa kantimissa kuin viimeiseen kahteen vuoteen.

Tämän kuun viidestoista päivä maksan isältä lainaamani rahat takaisin. Se ei todennäköisesti merkitse hänelle juurikaan, mutta on minulle ehkä maksusuunnitelman tärkein kohta. Jotenkin koen, että on tärkeää vetää isäni silmissä oma painoni. 

Isäni on niitä ihmisiä, joka ei ääneen vaadi mitään, mutta johon on todella vaikea tehdä vaikutus. Urameriiteilläni en ole loistanut, vaikka olenkin nuoresta iästäni huolimatta ehtinyt tehdä vaikka mitä. Jos pidän lupaukseni ja maksan velkani, ehkä isäni on minusta ylpeä?

Olen alkanut jo unelmoida millaista on aika, jolloin en ole enää kenellekään velkaa. Ai että se on varmasti vapauttavaa. En pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa minulla olisi rahaa joka kuuluisi vain ja ainoastaan minulle. Voisin ostaa impulsiivisesti vaikka tyttöystävälleni kukkia tai säästää ja katsoa kuinka paljon saan kerrytettyä tilille. Pieniä harmittomia unelmia.

Olen yövuoron jälkeen reissaamassa bussilla tyttöystäväni luo Helsinkiin. Sunnuntaina tulen takaisin. Viikon päästä maksan velkani isälleni, ajatus tuntuu todella hyvältä. Asiat tuntuvat järjestyvän ja tavallaan se stressaa minua. Olen taas pääsemässä taitekohtaan, jolloin minulla on mahdollisuus päästä taloudellisen vakavaraisuuden vesille. Haluan sitä niin kovasti. Niin kovasti, että pelkään että karma jälleen kerran paiskaa minut kaivon pohjalle. Mutta sitten taas, paiskatkoon. Olen ehtinyt kerätä voimia, jaksan taas taistella.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Pintaa syvemmältä.

Mietin aina välillä, että pitäisikö ihan tosissaan alkaa miettiä valmiiksi aiheita joista olisi syytä kirjoittaa. Aina välillä arjessani tulee vastaan joitain sellaisia juttuja, joita jää kelailemaan ihan postaukseksikin asti, mutta aina kun istahdan tähän koneen eteen mieleeni ei tule mitään. Mieleni on tyhjä ja annan vain sormieni tanssahdella näppäimistöllä purkaen ne pienetkin ajatuskätköt aivojeni perukoilta kirjaimiksi näytölle.

Minun ei alunperin pitänyt alkaa kirjoittaa postausta tänään. Kello on kuitenkin jo puoli yksitoista ja minun pitäisi olla puolen tunnin päästä nukkumassa, jos haluan seitsemän tunnin yöunet. Ajattelin kuitenkin, että kerrankin kun oloni on aika raukea ja hyvä, olisi varmasti hyvä taltioida välillä näitäkin tuntoja. Annetaan ajatuksen virralle mahdollisuus.

Minulla ja tyttöystävälläni oli viisikuukauspäivä viikonloppuna. Juhlimisen lisäksi käytimme suuren osan viikonlopusta keskustellen asioista. Tulevaisuudesta, haaveista, nykyhetkestä, kaikesta kyseisen virstanpylvään osoittamaan aikaan sopivasta. Saimmepa aikaiseksi myös riitelyä, mutta joskus riitoja tarvitaan. Ne kaatavat aitoja, joita ei tavallisella puheella saada nurin. Uskon, että meidän tapauksessamme pääsimme uudenlaiselle suoran puheen tasolle.

En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka yrittävät olla jotain mitä eivät ole. En ole myöskään ollut niitä ihmisiä, jotka uskaltavat ilmaista mielipiteitänsä kovaan ääneen. Minulla on mielipiteitä ja kerron ne kysyttäessä. En kerro niitä kenelle tahansa ja olen muutenkin tarkkana siitä kenelle avaan itseäni ja kenelle en. Ne joille valitsen avata itseäni olen kuin avoin kirja, toisille taas suljettu ovi, jossa on vain pienen pieni samea ovisilmä. 

Olen aina arvostanut kahdenkeskeistä interaktiota. En ole ollut ryhmässä keskutelun fani. Ei ole millekään keskustelulle otollista, jos keskustelijat voivat ryhmittäytyä mielipiteineen. On reilumpaa keskustella yksi ihminen toisella. Ei ole tarvetta esittää, muotoutua paineen alla tai pitää suojaa yllä. Mistä puhutaan kahden, yleensä jää kahden. Minulla ei ole tarvetta puhua ryhmissä. Olen se ihminen bileissä, joka eristäytyy ja odottaa että luokse tullaan.

Kuulen usein vanhoilta kavereiltani joita näen harvoin, että kanssani keskustelu on syvällistä. Mitä ikinä tarkoittavatkaan sillä, olen todennut että kun nähdään kerran vuodessa, ei ole mitään tarvetta small talkille. Sen aika on ollut silloin kuin tavattiin,  nyt voidaan jo puhua toisillemme kuin ihminen ihmiselle. Minua kiinnostaa miten vanha kaveri voi, ei mitä hän tekee. Minua kiinnostaa onko hän onnellinen, ei se mitä hän haluaa minulle kertoa. Haluan tietää tekeekö hän mieleisiä asioita, ei tekeekö hän niinkuin on viisasta.

Joskus on pakko olla syvällinen, koska tuntuu siltä että sille on tarvetta. Yhteiskuntamme ei ole enää niin ihmisläheinen mitä se on joskus ollut, millaisena sitä tarvitsisimme. Pienin asia mitä voin tehdä on olla se tyyppi, jolle voi kertoa että menee hyvin tai menee huonosti. Koska mitä tässä salailemaankaan, jokainen meistä tekee omat virheensä. Minä rysäytin firman konkurssiin ja taistelin masennuksen ja loppuunpalamisen kanssa. He ovat tehneet jotain muuta. Ihan sama, kuolinvuoteellamme me kaikki olemme vain ihmisiä.