Maslow'n tarvehierarkia.

Noniin, tulihan se 15. päivä viimeinkin. Kirjoitin teille (puhun nyt teistä, vaikka puhun oikeasti itselleni) aiemmin, että 15. päivä tulisi toimimaan eräänlaisena taitekohtana. Päivänä, jolloin jatkuvasti pakkasen puolelle hyppivä talouteni alkaa elpymään ja alan saada pieniä summia rahaa joka kuukausipalkasta säästöön. Onni on ollut laskelmieni puolella, sillä kävi kuin kävikin niin, että vaikka sainkin vähemmän rahaa, mitä olin laskenut, selvisin 15. päivään asti ja nyt toden totta uusi elämäni voi vihdoin alkaa. Pienin lapsen askelin.

Kirjoitin teille kuukausi sitten: "Jos elokuun 15. päivä kirjoitan teille, että 'lainat maksettu, kaikki ok', voin luvata teille että silmistäni valuu kirjoitushetkellä onnen kyyneliä, sillä niin käsittämättömän hyvältä tuntuisi päästä nyt vihdoin viimein ja lopullisesti kuiville". No, voin sanoa, että täysin kuivilla en ole vieläkään. Silmistäni ei valu onnen kyyneliä. Mutta olotilani on miljoona kertaa parempi kuin kuukausi takaperin, jolloin olin jatkuvasti oksentaa stressin aiheuttamasta fyysisestä pahasta olosta. Helvetti, oli se melkoista.

Enää ei ole fyysisesti paha olo. Tai no kelle valehtelen, aina välillä on edelleen. Fyysisesti paha olo lähinnä sen takia, miten väärältä se tuntuu, että olen joutunut ja joudun edelleen käymään läpi kaiken tämän. Tiedän, ettei kukaan pakottanut minua yrittäjäksi, ja maksan nyt myös takaisin sitä elämää, mitä elin lainalla kaksi vuotta. Tuntuu silti jotenkin karulta, että olen ollut aktiivisesti työelämässä yli kaksi ja puoli vuotta, ja olen elänyt penniä venyttäen, säästeliäästi kuin koira, eikä minulla ole siltikään viimeisestä kahdesta ja puolesta vuodesta muuta näyttöä kuin kokemukset, lyhennetty velka ja nippu suunnitelmia, joiden avulla löydän loputtomalta tuntuvan tunnelini pään ja siellä kajastavan vapauden valon. Ja kun velat on maksettu, pääsen säästämään rahaa. Ajatuskin on yhtä autuutta.

Ihmettelette varmaan miksi puhun säästämisestä unelmana, sillä "kenen unelma on säästää"? No, minäpä kerron. Olen tässä viimeisen kahden vuoden aikana todennut, että pahan päivän varalle säästäminen ei ole vain vanha kansanviisaus, vaan sen pitäisi olla kansalaispakko. Sillä kaikille meistä ei ole siunattu rikkaita vanhempia, jotka aina pelastavat nahkamme, kun mokaamme. Joillekin meistä viimeinen turvaverkko on sossu, ja esimerkiksi omalla kohdallani siitäkään ei olisi ollut pelastajaksi. Olin lähellä henkilökohtaista konkurssia. Siksi on hyvä olla säästöjä, pahan päivän varalle. Tai omalla kohdallani säästöjä olisi ollut hyvä olla pahan vuoden TAI PARIN varalle. Säästöt tuovat mukanaan turvallisuuden tunteen. Sen, kun tiedät ettei sinulla tai läheisilläsi ole hätää. Ja jos tulee jotain yllättävää, et ole kusessa. Ai helvetti, että olenkin kateellinen ihmisille, joilla on rikkaat vanhemmat.

Turvallisuuden tarve on yksi osa kolmion mallista Maslow'n tarvehierarkiaa. Sitä ennen on vain fyysiset tarpeet (ruoka, juoma, happi yms.). Olen ollut viimeiset kolme vuotta vaihtelevan ahdistunut, masentunut, neuroottinen ja stressaantunut. Viimeiset kolme vuotta minulta on myös puuttunut ainakin osa turvallisuuden tarpeestani. Turvallisuus koostuu määritelmäni mukaan siitä, että on tasainen toimeentulo ja katto pään päällä. Jos rahaa ei ole ollut, tulevaisuusnäkymä on ollut epävarma ja asunnonkaan pitäminen ei ole ollut missään vaiheessa kiveen hakattu, ei ihmekään että turvallisuuden tunnettakaan ei ole ollut. Ja jos katsotaan tarvehierarkiaa vielä hieman tarkemmin, ennen kuin turvallisuuden tarve on täytetty, ei periaatteessa pitäisi olla edes mahdollisuutta kuin haaveilla rakkauden, läheisyyden, arvostuksen ja itsensätoteuttamisen tarpeiden täyttämisestä.

Omalla kohdallani tarvehierarkia on osoittautunut hieman puutteeliseksi mittariksi. Tai sitten olen rakentanut oman tarvekolmioni hataran pohjan päälle. Joka tapauksessa elämässäni on tällä hetkellä rakkautta, läheisyyttä (enemmän kuin koskaan aiemmin), koen olevani arvostettu ja toteutan itseäni jatkuvasti - tälläkin hetkellä. Kaikki tämä, vaikka mielestäni turvallisuuden tarpeeni ei ole täytetty. En tiedä sitten, onko turvallisuuden tarpeeni nyt sitten kuitenkin täytetty? Ehkä näin on. Voinko päätellä, että minulla menee tällä hetkellä hyvin. Ei syytä huoleen? En osaa sanoa. Joku ulkopuolinen ehkä osaisi.

Tiedän vain, että tätä blogipostausta kirjoittaessani oloni on parantunut huimasti. Ja tuntuu siltä, että Maslow'n kolmion kautta tilanteeni tulkitseminen teki hyvää. Tulee aina hyvä fiilis, kun tajuaa miten hyvin sitten kuitenkin loppujen lopuksi menee. Koska olen suomalainen ja etuoikeutettu. Paskimmassakin tilanteessa asemani on miljoona kertaa parempi kuin esim. kehitysmaissa asuvilla. Eikö olekin muuten raivostuttavan epäkorrektin kuuloinen ajatus?

No, minkäs teet. Maailma on julma ja epäreilu paikka. Haluan kuitenkin tässä vaiheessa kiittää teitä, jotka olette eläneet elämäni yhtä vaikeimmista vaiheista kanssani. Haluaisin uskoa, että voimme puhua imprefektissä, ettei tätä paskaa enää jatkuisi tulevina kuukausina. Välillä tuntuu kuin olisin Jim Carrey Truman Show - elokuvassa. Te olette yleisöni, jonka olemassaolon tunnen ja koen, silti tietämättä keitä te olette. Pidän asetelmasta, sillä jos tietäisin keitä te olette, en voisi enää kirjoittaa suoraan sydämestäni, ilman sensuuria. Enkä ikinä saavuttaisi sitä hyvän olon tunnetta, jonka tämänpäiväinenkin blogipostaus minulle toi. Siis, sydämeni pohjasta kiitän teitä (ja itseäni). Taisimme selvitä.