Nopeasti vierähti neljä päivää. Elämää ilman kissoja. Soolona. Aika kivaa aikaa. Tajusin viimeisten päivien aikana, että kun olen ollut kissoista yksin vastuussa, on minulla ollut niistä jatkuva alitajuinen huoli. Ihan niin kuin vahtisin jonkun toisen kissoja. Vieraita kissoja. En koe vieläkään omistussuhdetta niihin. Kun olin poissa tiesin, että kissoilla on kaikki hyvin ja minun ei tarvinnut jatkuvasti miettiä ovatkohan ne edelleen hengissä. Pysähdyin pari kertaa oikein miettimään, että en ole stressanut kissoista puoleen päivään, mitä helvettiä.
Nyt istun taas kotona sohvalla ja kuuntelen hentoa lauluääntä, joka tulee keittiöstä poikakissasta joka istuu lattialla selkä minuun päin vääntelehtien ja kääntelehtien turhautuneen oloisesti. Ylimääräistä energiaa. Varmaan nukkunut taas koko päivän ja herännyt juuri sopivasti isäänsä varten. Näin neljän päivän tauon jälkeen tuo ääni kuulostaa melkeinpä kotoisalta. Vittumaiselta, edelleen, mutta samalla kotoisalta. Sillä tulihan minulla sitten loppujen lopuksi kuitenkin aikamoinen koti-ikävä. Ei niinkään ikävä kissojen luo, mutta kotiin. Ikävä rikkinäistä sohvaa, pientä surkeaa keittiötä, surkeassa kunnossa olevaa kylppäriä ja epäkäytännöllistä tietokone-/TV-viritelmää. Asioita, jotka tekevät kodista kodin.
Vieraissa kun ei koskaan oikein pysty olemaan samalla tavalla kuin kotona. Aina on vähän sellainen olo, että voiko näin tehdä ja mitenköhän tämä ja saako tässä istua ja voiko tuota käyttää. Kotona voin tehdä ihan mitä haluan ja kissat, no ne ovat osa kotia, ne tekevät tästä hieman normaalia taianomaisemman paikan. Ja täällä kotona tuoksuu kodilta ja näyttää kodilta. Kasvissosekeitto lämpeää kämyisessä kattilassa. Toasteri, jonka tiedän aiheuttavan minulle vielä sydänkohtauksen odottaa vuoroaan. Tänään teen illallista yhdelle. Areenasta dokkari John Belushista. Aion nauttia täysin rinnoin ja samalla palauttaa mieleeni millaista kissojen kanssa on parhaimmillaan. Kissat toivottavasti nukkuvat illan.
Huomenna odottaa paluu arkeen ja niin kuin melkein aina, hieman jopa yllättäen ajatus tuntuu jälleen hyvältä. Kai se kertoo jotain siitä, että olen löytänyt itselleni melko hyvän työpaikan. Palkka ei ole kaksinen, mutta jos sunnuntai-iltana odottaa jo maanantaita, ei asiat voi olla kauhean huonosti. Olen järkeillyt työelämän sillä tavalla, että jos työ ei ota päähän joka päivä ja palkka on tarpeeksi iso, että eloonjäämisen lisäksi voi vielä toteuttaa itseään, on mielekkään työn kriteerit jollain asteella täyttyneet. Toki joutuuhan tässä jatkuvasti hakemaan elämään mielekkäitä virikkeitä muualta, kuten esimerkiksi tästä bloggaamisesta, mutta ne yhdistettynä toimistotyöhön ovat yhtä kuin melko hyvä elämä. Ja melko hyvä jo riittää! Siitä voi vielä päästä parempaan ja siihenhän on tottakai aina pyrittävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti