Vaihdoin tänään asuntoa exäni kanssa pariksi päiväksi. Kuulostaa oudolta, tiedän. Eromme jälkeen jäimme kiperään tilanteeseen, jossa piti päättää kumpi ottaa kaksi persialaista kissaamme. Exäni (vihaan sanaa exä) muutti ennen minua ja sai edullisella vuokralla erittäin komean yksiön Tammelasta. Ainoana miinuksena, että asunto oli allergia-kämppä. Hän ei voinut ottaa kissoja, joten pidin ne itselläni kun muutin Kalevaan. En varsinaisesti halunnut kissoja, mutta otin ne kuitenkin. Parempi minun luonani kuin jonkun vieraan.
Päädyimme vaihtamaan asuntoja, koska exäni on pidemmän aikaa halunnut viettää enemmän aikaa kissojen kanssa. Kolmen kuukauden erilläolo on varmasti tuntunut rankalta. Hän oli kuitenkin se, joka alunperinkin halusi ottaa kissoja. Hän myös valikoi molemmat kissat kasvattamoista. Asunnon vaihtaminen tuntui hyvältä idealta, sillä hän ei kuitenkaan olisi voinut ottaa kissoja omaan asuntoonsa ja minä taas, toden totta, halusin päästä kissoista hetkeksi eroon. Tajusin tänään, että en ole tainnut viimeisen puolentoista vuoden bloggaajaurani aikana ikinä kirjoittaa näin täydellisessä rauhassa ja hiljaisuudessa. Täällä Tammelan vieraassa yksiössä oloni on kuin hotellihuoneessa. Aivan mahtavaa.
Täällä taustameluna ei ole jatkuvaa korvia riipivää naukumista. Se on paras puoli. Lisäksi ei tarvitse katsoa jalkoihinsa kun liikkuu. Ei tarvitse hiippailla peläten, että nukkuvat pedot heräävät pienimmäiseenkin lattian narahdukseen. Kun tekee uunissa ruokaa ei tarvitse pelätä, että kun uunin avaa sieltä löytyy kärvähtänyt kissa. Kun avaa ulko-oven ei tarvitse pelätä, että asunnossa on yksi kissa vähemmän. Jos jättää vessan kannen ylös ei tarvitse pelätä, että pian pöntöstä löytyy märkä ja paniikissa läiskivä kissa. Jos sytyttää kynttilän ei tarvitse pelätä, että pian olohuoneen läpi juoksee mouruava tulipallo. Kissan omistaminen on jatkuvaa pelkoa. Pelkoa toisen uteliaisuutta, typeryyttä ja varomattomuutta kohtaan.
Tähän voisi tottua, ellei vaan tulisi liian kova ikävä. Siinähän se kolikon kääntöpuoli onkin, että tuskin osaisin enää elää ilmankaan niitä. Onhan se hirvittävän mukavaa kun neljä pientä valokeilaa tapittaa kun nousen ylös sängystä aamuisin. Ja joka päivä kun tulen kotiin tyttökissa rientää juoksujalkaa ovelle vastaan. Ja kun olen keittiössä tiskaamassa tiskejä poikakissa tulee hakemaan huomiota kiehnäämällä jaloissa. Nuo asiat jo yksinään tekevät jostain päivistä vaan parhaita. Pienet asiat ratkaisevat, etenkin karvaiset sellaiset. Olen kuitenkin päättänyt nauttia nyt parhaani mukaan tulevista neljästä päivästä. Yksinolosta. Osaan ehkä taas arvostaa isän rooliani hieman enemmän kun palaan kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti