AXE:n tuoksu.

Tänään kävellässäni Tampereen keskustassa erään bussipysäkin kohdalla eräs poika tuoksui tismalleen samalta kuin vanha lapsuuden ystäväni vuonna 1999. Tuoksu oli jokin AXE:n deodoranteista. En ole täysin varma mikä, sillä nimet ovat varmasti 15 vuoden aikana muuttuneet. Haju oli kuitenkin edelleen sama varma ala-asteen disconsulattaja.

Vuonna 1999 olin vasta täyttämässä kaksitoista. Olin ajautunut huonoihin piireihin. Olin korvannut ala-astekaverini läheisen pihapiirin luusereilla. Lähelle kotiani oltiin rakennettu iso kerrostaloalue, jossa asui pääosin rikkaita, mutta osa asunnoista oli kaupungin omistuksessa. Noissa kaupungin taloissa asui alkoholistiperheitä, köyhiä ja muuten vain ongelmaisia, sekä heidän lapsiaan. Niistä lapsista tuli uusia kavereitani. 

En vieläkään tiedä miksi. Kai vaara viehätti. Niillä pihoilla poltettiin tupakkaa, impattiin butanolia (itse en onneksi kokeillutkaan), käytettiin ja myöhemmin kai myös kasvatettiin ja myytiin huumeita. Niissä piireissä liikkui helppoja tyttöjä. Eksyneitä ja läheisyydenkipeitä. Oli skeittaajia, tulevia rikollisia, graffitiporukkaa, väkivaltaa ihannoivia, sekä itseni kaltaisia idiootteja, jotka olivat liian houkuttuneita alamaailmasta tajutakseen lähteä pois. 

Näin jälkikäteen ajateltuna noiden pihapiirien sakki oli vain läjä eksyneitä nuoria, joista kukaan ei pitänyt huolta. Niissä perheissä oli väkivaltaa ja laiminlyömistä, mutta ne lapset pitivät toisistaan huolta. Suunta oli kuitenkin selvä. He olivat tuolloin vasta säälittäviä pikkurikollisia, mutta heistä jokainen oli matkalla syvämmälle ja syvemmälle alamaailmaan. 

Minulla ei ole hajuakaan mitä heille kuuluu tänä päivänä. Muistan kuulleeni lukiossa huhun, että yhtä tuon porukan jäsentä oltaisiin ammuttu käteen. Se tuskin piti paikkansa. Aina silloin tällöin tulen miettineeksi miten eri tavalla elämäni olisi saattanut mennä. Olen nyt 26-vuotias korkeakoulun käynyt sairaalan virassa töitä tekevä urheilusta kiinnostunut positiivisuuteen pyrkivä ok-näköinen pidetty poika. Jos en olisi hylännyt tuota porukkaa aikanani, saattaisin tällä hetkellä olla päihteiden sekakäyttäjä, työtön ajelehtija, ehkä jopa vankilakierteessä. Olisin ajan mittaan menettänyt myös perheeni, sekä oikeat ystäväni.

Miten tässä sitten kävi näin? Miten pääsin ulos? Lopulta täysin tuurilla. Sain parempaa tekemistä. Rakastuin musiikkiin ja löysin elämälleni tarkoituksen. Sen jälkeen kun tein ensimmäisen biisini äitini miesystävältä lainaan saamallani punaisella Gibson-bassolla en ole katsonut kertaakaan taaksepäin. En enää palannut niille pihoille, vaan perustin bändin vanhojen lapsuuden ystävieni kanssa. Sen porukan kanssa sitten teimmekin seuraavan kuuden vuoden aikana kaiken yhdessä. Opimme huolehtimaan toisistamme ja voitimme kaikki nuoruuden vaikeudet. Meistä kasvoi hyviä ihmisiä.

Silti aina silloin tällöin tulee mietittyä mitä niille toisille kavereille nykyään kuuluu. En suoraan sanottuna ole uskaltanut ottaa selvää, enkä aiokaan. Toivon kuitenkin, että edes osa heistä olisi saanut paletin vanhemmalla iällä kasaan. Mutta minkäs teet kun jaetut kortit ovat susipaskat jo ennen kuin olet saanut mahdollisuuden edes miettiä haluatko pelata. Maailma on epäreilu paikka. Onneksi jotkut meistä kuitenkin saa usemman mahdollisuuden.