Täytyy myöntää, että viimeiset puoli vuotta on ollut melkoista henkistä myllertystä. Voisi sanoa, että itseasiassa tasan puoli vuotta, koska silloin muutimme ex-tyttöystäväni tavarat pois yhteisestä rivitaloasunnostamme hänen uuteen kerrostaloasuntoonsa.
Siitä ei kulunutkaan kuin kuukausi, kun jo tapasin uuden ihmisen, ihastuin ja aloin tapailla. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen kävin treffeillä. Se oli todella jännittävää. Perhoset mahassa, käsien tärinä, ihokarvojen nousu, kaikki oli jotenkin uutta ja jännittävää.
Tapailimme viime torstaihin asti. Päädyimme pitkän ja vaikean pohdinnan jälkeen eroon. Ero tuntuu sanana pahalta, mutta kai se on paras kuvaamaan tapahtunutta. Tajusin, että en ole valmis seurustelusuhteeseen. En tiedä missä kohtaa mentiin pieleen. Kai sitten halusimme eri asioita eri aikoihin tai sitten olimme liian erilaisia.
Nyt olen eronnut kaksi kertaa viimeisen puolen vuoden sisään. Olo on aika huono. Vaikka olemme hyvissä väleissä ex-tyttöystäväni kanssa ja toivottavasti jäämme hyviin väleihin myös edellä kuivalemani henkilön kanssa, on silti sellainen olo, että olen tehnyt virheen. Jaetusta arjesta on älyttömän vaikeaa luopua, vaikka sisimmässään tietäisikin sen olevan oikein.
Nyt olen taas yksin. Joskin en yhtään niin yksin kuin puoli vuotta sitten. Maailmassa on ihmisiä, jotka välittävät minusta. Pärjään kyllä. Nyt tiedän, että minun ei kannata kokeilla parisuhdetta ihan lähiaikoina. En halua satuttaa ketään. On aika antaa yksinololle mahdollisuus. Koittaa nauttia sen tuomista mahdollisuuksista ja kuroa kaverisuhteita kiinni.
Yksin on aikaa tehdä omia asioita. Minulla on nykyään bändi. Haluan antaa sille kaikkeni. Lisäksi minulla on uusi blogi, jolla menee todella hyvin. Olen myös salaa treenannut parempaa juoksukuntoa, että voisin jossain vaiheessa aloittaa parkourin. Parkour lajina vaikuttaa juuri sellaiselta itsensä ylittämiseltä, mitä elämääni tällä hetkellä kipeästi tarvitsen.
Siitä ei kulunutkaan kuin kuukausi, kun jo tapasin uuden ihmisen, ihastuin ja aloin tapailla. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen kävin treffeillä. Se oli todella jännittävää. Perhoset mahassa, käsien tärinä, ihokarvojen nousu, kaikki oli jotenkin uutta ja jännittävää.
Tapailimme viime torstaihin asti. Päädyimme pitkän ja vaikean pohdinnan jälkeen eroon. Ero tuntuu sanana pahalta, mutta kai se on paras kuvaamaan tapahtunutta. Tajusin, että en ole valmis seurustelusuhteeseen. En tiedä missä kohtaa mentiin pieleen. Kai sitten halusimme eri asioita eri aikoihin tai sitten olimme liian erilaisia.
Nyt olen eronnut kaksi kertaa viimeisen puolen vuoden sisään. Olo on aika huono. Vaikka olemme hyvissä väleissä ex-tyttöystäväni kanssa ja toivottavasti jäämme hyviin väleihin myös edellä kuivalemani henkilön kanssa, on silti sellainen olo, että olen tehnyt virheen. Jaetusta arjesta on älyttömän vaikeaa luopua, vaikka sisimmässään tietäisikin sen olevan oikein.
Nyt olen taas yksin. Joskin en yhtään niin yksin kuin puoli vuotta sitten. Maailmassa on ihmisiä, jotka välittävät minusta. Pärjään kyllä. Nyt tiedän, että minun ei kannata kokeilla parisuhdetta ihan lähiaikoina. En halua satuttaa ketään. On aika antaa yksinololle mahdollisuus. Koittaa nauttia sen tuomista mahdollisuuksista ja kuroa kaverisuhteita kiinni.
Yksin on aikaa tehdä omia asioita. Minulla on nykyään bändi. Haluan antaa sille kaikkeni. Lisäksi minulla on uusi blogi, jolla menee todella hyvin. Olen myös salaa treenannut parempaa juoksukuntoa, että voisin jossain vaiheessa aloittaa parkourin. Parkour lajina vaikuttaa juuri sellaiselta itsensä ylittämiseltä, mitä elämääni tällä hetkellä kipeästi tarvitsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti