Voi kiesus mikä viikonloppu takana. Toivon itseni ja läheisteni kannalta, ettei vastaavaa tule enää koskaan. Perjantaina töistä kotiin päästyäni kävin kaljakaupassa hakemassa päkin Karjalaa. Ajattelin tempaista muutaman ennen illan Haloo Helsinki! -keikkaa.
Päivän vaihtuessa iltaan tajusin, että tulisin olemaan koko päivän yksin. Illan keikka lämmitti mielessä päämääräänä, kivana tekemisenä. Samaan aikaan huomasin kuitenkin sydämeni tykyttävän kovempaa, hengittämisen olevan raskaampaa ja aivojeni ajatuksenjuoksun muuttuneen positiivisesta kyräilystä ahdistuneeksi asioiden pyörittelyksi.
Kehoni alkoi lamaantumaan olutta yksin juodessani ja pleikkaria pelatessani. Tajusin, että tämä oli ensimmäinen kerta tuoreen eroni jälkeen, kun jouduin viettämään koko viikonlopun yksin. Huomaa - jouduin - tällä kertaa en valinnut. Tunsin oloni unohdetuksi, mitättömäksi, kaverittomaksi luuseriksi. Jyskytys rinnassani kasvoi.
Oloa ei helpottanut ollenkaan, kun keikkapaikalla selvisi että levy-yhtiö oli unohtanut laittaa nimeni vieraslistalle. Loppuunmyydyllä keikalla sisäänpääseminen ilman lippua kun on yllättävän vaikeaa. Onneksi tuttu ovimies päästi lopulta sisälle. Taisi käydä sääliksi.
Vaikka keikka oli hyvä, en kokenut juuri minkäänlaisia tunteita. Paitsi ulkopuolisuuden tunteita. En tiedä mikä siinä on, mutta nykyään useammin kuin koskaan tunnen oloni ulkopuoliseksi eri paikoissa. En tiedä onko persoonan muodostamisen ja sen ylläpitämisen kannalta tärkeää, että minun on koettava itseni ulkopuoliseksi.
Mutta kyllä minäkin aina silloin tällöin tunnen kuuluvani joukkoon. Harvoin, ehkä kerran kerran kuukaudessa - hyvänä kuukautena. Yleensä se tapahtuu porukassa, jossa tiedän että minut hyväksytään sellaisena kuin olen ja minusta pidetään. On tärkeää, että tunnen suurimman osan ihmisistä entuudestaan.
Uusien ihmisten tapaaminen on minulle kuin painajaista. Paitsi jos heidät esitellään minulle yksi kerrallaan, hallitussa tilassa, luotetussa seurassa. Olen huonoimmillani silloin, kun minun pitää yksin etsiä itselleni porukka. Lamaannun, muutun sosiaalisesti vammaiseksi.
"Entä jos minusta ei pidetä. Entä jos minua pidetään tunkeilevana. Entä jos juttuni eivät ole mielenkiintoisia tai hauskoja. Entä jos kukaan ei vaan uskalla sanoa, että painu vittuun siitä."
Ja näiden tuntojen kanssa minä nyt sitten suunnistan, kohti uusia ystävyyden vesiä. Mitä veikkaatte, saanko ystäviä? En usko. Mutta ainakin tänään lopulta sain pitkän ahdistusputkeni päätökseen. Ette ikinä arvaa mikä sen lopetti: Cristal Snowin blogiteksti. Tekstin luettuani päätin, että minäkin lopetan vihaisena olemisen tähän päivään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti