Kohti kevättä.

Yksi merkittävä huono puoli siinä on, että asuu Kalevassa kerrostalossa jonka alaovi ei ole lukossa - joka päivä ovella on kaupustelija, rahankerääjä tai jehovan todistaja. Toisaalta tilanne voisi olla huonompikin, en ole joutunut vielä kertaakaan herättelemään porraskäytävään nukahtanutta narkkia tai soittamaan poliisia naapureiden takia.

Minä en koskaan avaa ovea, kun ovikelloani soitetaan. Syy: yksikään kaveri ei enään tänä päivänä ilmaannu ovelle ilman jonkinlaista ennakkokontaktia. Nykyisin jokainen meistä on  tavoitettavissa joko kännykästä tai Facebookista 24/7. Jos ei ole, niin tuskin on sitten oveltakaan haettaessa. Näen kavereitani niin harvoin "muuten vaan", että en voisi kuvitella yhdenkään heistä tulevan oveni taakse rimpottelemaan. Toki olisin aivan älyttömän fiiliksissä, jos näin joskus kävisi, mutta sitten taas en kuitenkaan avaisi ovea.

Sama asia puhelimen kanssa, johon kyllä ainakin toistaiseksi olen uskollisesti vastannut. Pitkän aikaa yritykseni alasajon jälkeen kammosin puhelimeen vastaamista. Lähinnä siksi, että puhelimeeni tuli vain negatiivisia puheluita. Olo oli jo muutenkin niin paska, etten kyennyt ottamaan enempää vastaan. Olen sittemmin päässyt puhelinkammoni yli, joskin nykyään puhelimeeni ei enää soita muut kuin myyjät ja tutkijat. Kuulostaa todella surulliselta, mutta en usko olevani yksin tämän asian kanssa. Kaverit vaan ottavat yhteyttä nykyään sähköisesti.

En ole käynyt juoksemassa sen jälkeen, kun aurinko alkoi paistaa. Olen korvannut juoksemisen pitkillä kävelylenkeillä. Minulla on käytössä askelmittarina toimiva iPhone-sovellus "moves", joka on äärimmäisen hyvä motivaattori. Kävelen päivittäin yli 10 km. Kävelylenkit ovat siinä mielessä juoksua parempi urheilumuoto, että ympäristöstä ehtii nauttimaan eri lailla. Kävelenkin usein järven rannoilla ja ihailen keväistä luontoa. 

Kävelyilläni ihmettelen joka kerta, miksi olen joka paikassa yksin. Tuntuu siltä, että vaikka päällä on isompi liikuntabuumi kuin koskaan, ihmiset eivät lähde luontoon. Johtuukohan tämä siitä, että liikuntabuumi on myös näyttäytymisbuumi ja luonnossa ei tule nähdyksi? En tiedä, mutta kai pitäisi olla iloinen siitä, että voin pitää rannat itselläni. 

Olen yksin. Nyt kun en enää tapaile ketään, sen todella huomaa. Toisaalta se tuntuu hyvältä. Vapaa menemään ja tulemaan miten lystää. Etenkin kalenterin ollessa tyhjänä menoista, on tilaa spontaanillekin elehdinnälle. Vaikka tosiasia on se, että töiden jälkeen kävelylenkiltä palattuani harvemmin jaksan tehdä mitään tai nähdä ketään. Kunhan vain olen joutessani, katson sarjoja tai kirjoitan. Juon teetä, mietin syntyjä syviä ja olen kissojen kanssa.

Kuulostaa surulliselta? No, ei se ole. Tätä olen kaivannut.