Minä-ajattelija.

Mitä vanhemmaksi elän, sitä useammin löydän itseni puhumassa vanhemmuudesta. Kai ikääntymisen vääjäämättömiä pahoja. Usein keskustelut menevät jotakuinkin näin: Joku kertoo tarinan lapsesta, tai vanhemmasta. En osaa reagoida tarinaan. Epämiellyttävän hiljaisuuden välttääkseni kerron, että en välttämättä halua ollenkaan lapsia. Saatan kertoa myös, että en pidä lapsista. Ja itse asiassa en pysty sietämään alle yhden vanhoja lapsia.

Ja kyllä. Minulla on kummilapsi, mutta onneksi kummilapsella on myös täti.

Lapsien hankkiminen keskusteluaiheena on kuuma peruna. Olen tällä hetkellä 26-vuotias ja tiedän, että mitä lähemmäs kolmeakymmentä ikävuotta liikun, sitä kuumemmaksi tuo peruna muuttuu. Minä en halua lapsia tällä hetkellä sen takia, että koen että en ole elänyt vielä omaa elämääni. Miten voisin alkaa elämään jonkun toisen elämää, ennen kuin olen elänyt omaani? En mitenkään. Ajatus tuntuisi lapsen ja itseni kannalta epäreilulta.

Toinen syy miksi en halua lapsia on psyykeeni. En ole henkisesti tasapainoinen ihminen. En ainakaan vielä. Henkisesti tasapainottomalle ihmiselle ei pitäisi antaa toista ihmishenkeä hoidettavakseen. Hyvä kun pystyn pitämään huolta edes kissoista. Ja kissat ovat helppoja, niitä kun ei kasvatuksella pilata. Tai voi tietenkin, mutta se vaatii jo töitä.

Kolmas syy on taloudellinen tilanteeni. Hyvä kun pystyn pitämään yhden miehen (ja kahden misun) talouden tasapainossa. Miten minulla olisi ikinä varaa ottaa tähän palettiin mukaan rahaa aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi syövä nahkainen loinen. (vitsi vitsi)

Kissat ovat helppoja, ne eivät syö juuri mitään. Kissat eivät vaadi uusia vaatteita, rattaita, leluja yms yms. Kissoille ei tarvitse maksaa tanssitunteja, tai jääkiekkovarusteita. Jos hankkisin nyt lapsen, olisin broke out of my mind. Se ei ole edes oikea termi, mutta tiedättehän. Aivan käsittämättömän PA. Persauki, kaput. Se olisi hyvästit ulkomaille (ihan kuin niistä voisi muutenkaan lapsen kanssa unelmoida), hyvästit elektroniikalle, hyvästit soittimille ja ihan vaan hyvästit kaikelle mikä olisi vain minua varten tarkoitettu.

Mutta joku niitä lapsia silti hankkii. Miksi? No ainakin eilisen keskustelun perusteella siksi, että joidenkin ihmisten unelmana on perustaa perhe. Siinä missä unelmoin seikkailuista ulkomailla, jännittävistä työprojekteista ja kokemuksien kautta saavutetusta onnellisuudesta, joidenkin unelmana on muuttaa Kempeleelle puolison, ja ehkä koiran kanssa. Rakentaa talo ja perustaa perhe. Siinä missä minun tulevaisuuden suunnitelmieni keskiössä on minä, joidenkin suunnittelmissa on me. Olisi kiva tietää mitä mieltä kymmenenvuodenpäästäjukka on aatteistani. Onkohan hän edelleen minä-ajattelija, vai onko hänestä tullut me-ajattelija? Ja onko sillä edes mitään väliä, niin kauan kun hän on elänyt täysillä ja on onnellinen.