Mieletön viikonloppu.

Olen monesti miettinyt mitä ihmiset tarkoittavat, kun puhuvat 15 minutes of famesta. Nyt uskoisin tietäväni, tai ainakin sain viikonlopun aikana pienen haisun siitä mitä termi voisi käsittää. Kaksoiselämä on aika jännä juttu. Arkiduunissani ei ole mitään, ei siis yhtään mitään hohdokasta. Se on ihan mukavaa ja siitä saa palkkaa, duuniporukka on hyvä, that's it. Ei mitään hohdokasta. Sitten taas on täysin absurdi musaelämä, joka on kaikessa järjettömyydessään todella hohdokasta. Eipä se oikeastaan mitään muuta kai olekaan kuin hohdokasta. Glits and glammers of show business, no ei ehkä Suomessa niinkään.

Olen huomannut, että musa-alalla on töissä todella paljon karismaattia ihmisiä, sekä miehiä, että naisia. Alan ihmisillä on tarina, he ovat mielenkiintoisia ja heistä huokuu tietynlainen välinpitämättömyys ja vaaran tuntu. Synonyymit näille adjektiiveille voisivat muuten yhtä hyvin olla narsismi, ylpeys ja itsekkyys, mutta mennään nyt positiivisuuden kautta.

Alan tapahtumat ovat yleensä aika tyylikkäitä ja rahalla toteutettuja. Millä rahalla? En minä tiedä. Sitä minäkin aina ihmettelen. Alan tapahtumissa pyörii artisteja, vaikuttajia, ulkomaan vieraita ja lähes poikkeuksetta jengiä, jotka "on jotain", tai ainakin väittävät olevansa jotain. Sitten siellä on mm. minä, joka en ole vielä koskaan ollut yhtään mitään. Silti nuo showbisneksen glamourin kultaiset portit ovat jostain syystä auenneet minulle  ja olen saanut  viimeaikoina osallistua ties mihin kissanristiäiseen, viimeisempänä nyt vaikka UMK-finaali,  sekä MARS-tapahtumaan. Molemmissa tunsin oloni todella VIP:ksi (v*tun important person).

Pudotus arkeen oli kova maanantaina kun saavuin takaisin Helsingistä. Työpäivä ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä ja puuduttavalta. Kirosin elämääni ja mietin miksi ihmeessä teen työkseni jotain sellaista, josta en saa itselleni mitään muuta kuin rahaa. Tiistai meni hyvin pitkälti samoissa itsesäälin ja pettymyksen oloissa kunnes rauhotuin, nukuin kunnon yöunet ja heräsin kuluvan päivän aamuun. Olo on flunssainen, mutta tasapainoinen. Onnellinen.

En enää vihaa elämääni, en vihaa työtäni. Vaikka kaipaan kipeästi takaisin musa-alalle, olen valmis odottamaan vuoroani. Tiedän sen olevan tulossa, jos vaan jatkan tekemällä samaa pohjatyötä mitä olen tehnytkin jo viimeiset kolme vuotta. Voi olla, että joudun odottamaan vielä kolme vuotta lisää, tai voi olla että elämäni muuttuu jo huomenna. Aika näyttää.

Tiedän kyllä ettei musa-alakaan ole pelkkää hohtoa. Se on illuusio. Tosia kuitenkin ovat itseni kaltaiset ihmiset, hyvät keikat, intohimoinen omaan juttuun uskominen, DIY-asenne ja satunnaiset onnistumisen tunteet. Vaikka vastapainona olisi yleisesti hieman heikompi elämänlaatu ja rankemmat päivät, olisin melkein valmis vaihtamaan takaisin heti. Alalla työskennellessäni ainakin tiedän olevani elossa ja tekeväni jotain itselleni tärkeätä. Jotain johon minulla (siis ihan oikeasti) on koulutus, ja johon olen tähdännyt koko elämäni.