sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Hullunkurista hommaa.

Olen tässä muutaman viime vuoden aikana monta kertaa ihmetellyt miten ihmisellä voi olla jatkuvasti kiire, vaikkei hän näennäisesti tee mitään tai tarvitse aikaa mihinkään. Esimerkiksi tämän päivän aikana suunnitelmani oli seuraava: paluu Helsingistä Tampereelle klo 9.20. Se oli siinä. Ei suunnitelmaa, ei kiirettä, eikö vain? Väärin. 

Saavuin Tampereelle klo 12, menin moikkaamaan kisuja exäni ja hänen uuden poikaystävänsä luokse. Menimme käymään kaupassa, jonka jälkeen kävelin kotiini. Pääsin kotiin klo 16, söin ja katsoin We Want Moren avausjakson. Aloin klo 17 äänitellä musiikkia (kyllä yritän päästä musiikkitraumani yli). Äänitysten jälkeen klo 21 aloin maksaa laskuja (erittäin v-mäinen prosessi itselleni). Nyt klo 22 olen suihkunraikkaana koneeni ääressä. Suunnittelen Leijonanluolan katsomista ja iltapalan syömistä. Lopputulos: kiireinen päivä.

Ehkä tietoisesti turboahdan jokaisen päivän täyteen tekemistä, ihan vaikka vaan sen takia etten joudu kokemaan yksinäisyyttä. Miksi yksinäisyys sitten pelottaa? En osaa sanoa. Kai pelkään viettää yksin aikaa ajatusteni kanssa. Pelkään että tällä hetkellä mieleni syvään syöveriin haudattu talousstressi nostaa jälleen päätään ja kampeaa minut selälleen kuin avuttoman liemikilpikonnan. Onko huono asia pelätä yksinäisyyttä? Onko se normaalia? Tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan yksin. En ole koskaan kysynyt heiltä.

Voin tällä hetkellä aika hyvin. En enää stressaa talouttani edes päivittäin. Minusta on pidetty todella hyvää huolta ja koen että minusta välitetään ja minua rakastetaan. Olen päivä päivältä varmempi tulevaisuuteni suunnasta ja vaikka suunnitelmani tällä hetkellä ovatkin tehty pitkälle tulevaisuuteen, uuden elämäni ensimmäiset sivut kääntyvät jo vuodenvaihteessa. Siihen ei ole enää kuin hassut kolme kuukautta aikaa.

Haluaisin löytää aikaa kirjoittamiselle. Olen melko varma, että haluan tulevaisuudessa kirjoittaa työkseni. Saavuttaakseni unelmani, minun pitäisi kirjoittaa enemmän ja kehittyä kirjoittajana. Jos en kirjoita, en myöskään kehity. Aina kun pääsen tämän blogin äärelle, sydämeni huokaa onnesta. Tämä blogi tekee minulle todella hyvää. Minun onkin muuten pitänyt kertoa teille jo aikaisemmin, että vaikka vuodatankin tänne välillä todella masentavia juttuja, ei se tarkoita että olisin masentunut. Aina kun istun koneen eteen päivittämään blogia, annan tekstin lentää. Se mitä blogiin tarttuu on vain akuuteimpien ajatuksien purkua.

Välillä toki on tuntoja ja kokonaisia päiviä, jolloin tuntuu siltä ettei mistään tahdo löytää valonpilkahduksia. Tuollaisina päivinä jo pelkkä blogin päivittäminenkin saattaa riittää tarjoamaan sen alkukipinän, josta se valonpilkahdus sitten viiveellä syntyy. Miksi selitän tätä teille? En tiedä. Ehkä haluan vain sanoa, ettei minulla välttämättä mene aina niin huonosti mitä tämä blogi saattaa antaa ymmärtää.

Ehkä tärkeintä kuitenkin on, että tämä blogi ajaa tehtäväänsä hetkittäisten olotilojen tallentajana ja (ainakin tällä hetkellä) pahimpien kouhujen rauhoittajana. Ehkä taas kun elämäni tasaantuu, voi tämä blogikin jälleen saada uuden merkityksen. Koitetaan kestää yhdessä siihen asti. On tämä ihmiselämä kyllä hullunkurista hommaa.

10 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Mun mielestä ei ole huono asia pelätä yksinäisyyttä. Me lähestytään tätä asiaa vain täysin eri näkökulmista. Ja hyvä niin, että et joudu sietämään sitä kääntöpuolta. Että susta pidetään huolta, välitetään ja rakastetaan.

    Se on se tärkein asia, ja se on juuri se, minkä puute tekee musta yksinäisen. Mutta kuten tiedät, myös mä ahdan kaikenlaista tekemistä ja menemistä (usein yksin) päiviini, jotta en kokisi sitä yksinäisyyttä aivan yhtä raskaana, kuin jos jäisin kotiin. Jo siten, että mulla on tuntemattomia ihmisiä ympärillä, on parempi, kuin neljän seinän sisällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rehellisestä kommentista Joonas. Pidän todella paljon siitä, miten tämän blogin ympärillä keskustellaan.

      Mulla on ollut tosi hyvä tuuri, että olen matkani varrella kohdannut kourallisen ihmisiä, jotka suhtautuvat minuun samalla tavalla kuin minä heihin - perheenjäseninä.

      Ehkä jollain tapaa koen, että jos ottaa riskin, uskoutuu ja luottautuu ihmisiin, ainakin osa heistä reagoi samalla tavalla takaisin. Tietenkin on myös todella suuri mahdollisuus saada siipeensä, mutta ainakaan toistaiseksi itselleni ei ole käynyt niin.

      Yksinään oleminen on lähtökohtaisesti vaikeaa. Kai ihminen sitten vaan on luonnoltaan laumaeläin. Yksinmenemisessä on kuitenkin yksi hyvä puoli: tulee otettua kontaktia tuntemattomiin. Joskus noista kontakteista syntyy kavereita ja ehkä pitkässä juoksussa ystäviä. Näin ainakin haluaisin uskoa.

      Poista
    2. En tiedä kerroitko itsestäsi vai ajattelitko että mä tekisin niin, mutta jatketaan nyt vielä sen verran, kun harvoin avaudun... :)

      Eli itselle taas tilanteita mutkistaa se, että en juuri koskaan ota kontaktia tuntemattomiin. En pysty, tai kelaan liian pitkälle, että mistä heittäisin juttua, se ei vain tule luontevasti, joten olen mieluummin hiljaa. Voit helposti päätellä, millaisia ongelmia tästä taas syntyy, ihan joka suuntaan.

      Sen sijaan tarvitsen väliin sen, joka rikkoo jään, ja sen jälkeen se juttu luistaa kyllä. Pääasiat on jänniä asioita.

      Poista
    3. Mutta... ei tässä kaikki asiat niin huonosti ole, itseasiassa tein jo yhden ison ratkaisun poistua mukavuusalueeltani ja tehdä jotain sellaista, jota en ole koskaan ajatellut tehdä, ensi viikonloppuna. Mutta mulla on tapana ajatella, että asiat menee pieleen, jos liikaa hehkuttaa etukäteen, joten ehkäpä siitä myöhemmin lisää.

      Poista
    4. Puhuin itsestäni mutta ajattelin, että ehkä samaistut. Joka tapauksessa arvostan todella paljon, että jaat kokemuksiasi tänne ja olisi kiva kuulla tosta tämän viikonlopun kuviosta lisää. Ehkä blogistasi?

      Poista
  3. Jännä miten moneen junaan meitä onkaan. Itse olen niin tottunut ja tykästynyt omaan yksinäisyyteeni, että esim. intissä haastavinta oli tottua siihen, ettei voinutkaan vetäytyä omiin oloihinsa, vaan koko ajan oli joku läsnä samassa tilanteessa. Yksinäisyyttä enemmän itseäni jännittää ehkä se, osaanko olla, kun tulevaisuudessa koittaisi aika muuttaa tyttöystäväni kanssa yhteen. Mä tarvitsen mun yksinäisyyttäni ja tilaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Markku. Olen kanssa huomannut miten paljon seura vaikuttaa yksinäisyyden kaipuuseen. Minulla oli pari kuukautta sitten mahdollisuus muuttaa kämppiksen kanssa ja hetken ajattelin sitä vaihtoehtona. Hetken pähkäiltyä kuitenkin tulin lopputulokseen, että sillä kenen kanssa jaat tilaasi on hyvin paljon väliä. Yksinään seura ei siis riitä taklaamaan yksinäisyyttä. Pahimmillaan se pahentaa sitä. Oikean ihmisen kanssa jaettu tila on parasta mitä ihmiselämässä voi olla. En siis usko, että sulla ja sun tyttiksellä tulee olemaan ongelmia. :)

      Poista
  4. Pakko vielä sanoa, että tykkään tästä blogistas todella paljon. Tosi hyviä ajatuksia ja kirjoituksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Markku! Vaikka kirjoitankin tätä blogia lähinnä sen takia että mun on pakko (pää räjähtää muuten), tekee tästä kirjoittamisesta huomattavasti merkityksellisempää, että tämä merkitsee muillekin jotain.

      Poista