Häähommat.

Huh, palasin juuri pitkältä viikonloppureissulta Jämijärveltä. Jämijärvi on noin 80 km päässä Tampereesta, Ikaalisten kyljessä. Pieni 2000 ihmisen maalaiskylä, jonka talot näyttävät ihan Legolandian nähtävyyksiltä. Minityaaritaloja. Rivareita, joissa on sekaisin asuintaloja ja liikeyrityksiä. Tiedättekö? Hassunkurisia pikku arkkitehtuurihelmiä.

Kerroinkin aiemmin, että sain kunnian suorittaa bestmanin virkaa hyvän ystäväni häissä. Ne häät oli tänä viikonloppuna. Lähdin perjantaina suoraan töistä piilarikaupan kautta Jämijärvelle, jossa järjestimme iltaa vasten hääpaikkaa edustuskuntoon. Hääpaikka, eli Tykköön kylätalon alue muistutti pitkälti Kontua Taru Sormusten Herrasta. Mietin kokoajan missä vaiheessa Frodo kirmaa pihan poikki huutaen: "Gandalf!"

Mietin, että jos joskus itse menisin naimisiin, olisi todella kiva mennä Tykköön kaltaisessa paikassa. Jotenkin sellainen maaseudun rauhassa, suomalaisen luonnon "taskussa" sijaitseva mesta olisi otollinen. Alueelta löytyi savusaunaa, paljua, puroja ja niitä ylittäviä pikkusiltoja, laavua sekä tietenkin itse juhlasali - viimeisen päälle rakennettu uudistalo.

Bestmanin hommat menivät hyvin. Sain aamusta piilarit uudessa ennätysajassa (6 min) silmiin ja pukukin näytti päällä todella hyvältä. Vieraat tervehdittiin ja osoitettiin pöytiin. Ohjelma rullasi hienosti aikataulussa ja päädyinpä vahingossa juontajankin rooliin. Puheet olivat koskettavia. Ne jäivät elävimmin mieleen. Päälimmäisenä tietenkin epävirallinen vihkiminen, jonka toimitti parin hyvä ystävä hauskan ja tunnerikkaan puheen saattelemana.

Bileet jatkuivat osaltani aamu viiteen. Osa jatkoi vielä siitä aina kello yhdeksään asti. Nukuin hyvät yöunet ja heräsin aamulla siivoomaan juhlasalia. Seitsemän tunnin roudailun ja ajelemisen jälkeen saavuin kotiovelleni takki tyhjänä, keissi hääkaljoja kainalossa.

Olo on muikea. Vaikka päällimmäisenä olotilaa painaakin orastava krapulanuutumus, on kehoni vallannut kokonaisvaltainen hyvänolon ja onnellisuuden tunne. Viimeisen parin viikon aikana on meinaan tapahtunut melkoisen isoja asioita. Sen lisäksi, että uusi yhtyeeni Mumrunner on otettu avosylin vastaan musiikkiväen toimesta, olen tavannut uuden ihmisen. Ihmisen, jonka tavattuani pamautin Tinderin puhelimestani pihalle alta aikayksikön.

Olen ollut melkoisessa vuoristoradassa aina siitä asti, enkä ole oikein pystynyt keskittymään arkielämään. Sen takia tämän bloginkin päivittäminen on ollut vähän kiven alla. Uskon kohtaloon ja seikkailuihin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että on vaan parempi luottaa kohtaloon ja heittäytyä seikkailun vietäväksi. Odotan innolla mitä pääni menoksi on luvassa. Ja blogi voi kyllä odottaa, jos se tarkoittaa sitä, että elän elämääni täysillä siitä höpöttämisen sijaan.