tiistai 6. tammikuuta 2015

Kävelyllä.

Olen ehkä joskus kertonutkin teille, että kävelen paljon. Kävelen itseasiassa todella paljon, ainakin verrattuna tavalliseen autolla kulkevaan suomalaiseen ihmiseen. Kävelen joka päivä kotoa töihin ja töistä takaisin. Lisäksi kävelen usein myös töistä bänditreeneihin ja sieltä takaisin työpaikalleni, josta tosin otan yleensä bussin kotiini.

Käveltyjä kilometrejä karttuu vähintään yhdeksän päivässä. Parhaimpina (tai ainakin aktiivisimpina) päivinä yli viisitoista. En voi sanoa kävelevänä liikunnan takia. Kävely on minulle paljon enemmän kuin liikuntamuoto, se on olennainen osa minua. Kävelylenkit ovat myös olennainen osa arkeani. Niin olennainen, että aikataulutan ne jokapäiväiseen elämääni.

Kävelylenkeillä kuuntelen usein radiota, mutta myös musiikkia. Tänään kuuntelin yhtyeeni studiosessioiden raakamateriaalia. Mietin laulumelodioita, lyriikoita ja ihan vain fiilistelin mitä on tullut tehtyä. Siihen asti, että iPhoneni pökertyi pakkasesta ja taitoin loppumatkan hiljaisuudessa ajatuksieni kanssa.

Usein käytän kävelylenkit ajatuksieni järjestelyyn ja milloin minkin vaivaavan ongelman ratkomiseen. En ole diagnosoitu keskittymishäiriöstä kärsivä ihminen, mutta olen varma että aivoissani tapahtuu enemmän asioita mitä mieleni pystyy käsittelemään. Kävelylenkit antavat tuolle käsittelyprosessille täyden rauhan. Kävellessä ei tarvitse keskittyä muuhun, aivot saavat rauhassa raksutella ylimääräiset pois.

Liikunnasta saatava hyöty näkyy myös ulospäin. Se että olen onnistunut pysymään ihannepainossani jo vuoden päivät, se on kaikki päivittäisen kävelyni ja normaalihkon ruokavalion ansiota, näin ainakin uskoisin. En nimittäin juuri katso mitä suuhuni laitan ja en harrasta aktiivisesti muuta urheilua. Lisäksi on mukavaa, että ylimääräinen energia palaa järkevästi. Ennen kävelyn löytämistä käytin energiani lähinnä turhautuneeseen kiukutteluun.

Mutta mikä tärkeintä, kävelylenkeillä saan olla luonnossa. Kävelyreittini kulkee jatkuvasti metsän vierellä. Voin kertoa, että luminen metsä aurinkoisena talviaamuna ei ole hullumpi näky. Eikä niin kirkkaan tähtitaivaan alla kävely syysiltanakaan. Vaikka kävelypolun vieressä kulkee iso autotie, koen olevani luonnossa ja ilman normaalia raikkaammaksi. Tämä luonnollisesti on todennäköisesti vain illuusiota, mutta eipä sillä väliä.

Tänään kävellessäni kisulasta kotiin tuijotin tähtiä ja kuuta. Olen lukenut viime aikoina Stephen Hawkingista kertovaa kirjaa, ja kai siitä inspiroituneena aloin miettiä tähtikuvioita ja mustia aukkoja, ja galakseja, kaikkea mitä avaruudessa on, ja ihan avaruuttakin. Ylös katsoessani tajusin itseasiassa olevani tietyllä tapaa pää ylöspäin (riippuu mistä kulmasta katsoo). Näin allani tähdet ja vapaan pudotuksen miljoonien kilometrien tyhjiöön. 

Minun ja avaruuden välissä oli vain ilmakehäksi kutsumamme kansi, ja painovoima joka piti minusta tiukasti kiinni. Ja vaikka koitin kuinka kurotella, en saanut tähdistä kiinni. Unelmoin miltä tuntuisi vapautua painovoiman kahleista ja nousta lentoon. Liitää kuun ohitse kohtia tähtiä ja jatkaa avaruuden syövereihin, uusiin galakseihin. Ja hetkeksi pelkäsin, että niin kävisi, että irtoaisin maan kamarasta ja putoaisin kohti taivaan kantta ja siitä läpi.

Sinä hetkenä taas tajusin kuinka mitätön minä olen, kuinka mitättömiä me kaikki olemme ja kuinka mitätön maapallomme on. Olemme vain pieniä olentoja pienellä avaruuden kappaleella. Joitain se ajatus pelottaa, mutta minä saan siitä voimaa. Olen sitä mieltä, että ihmisrotu ei voi olla paras mahdollinen mihin maailmankaikkeus pystyy. Vaikka aika meistä jättäisi, ei sillä olisi universumin kannalta juurikaan väliä. Eletään siis parhaamme mukaan, elämä ei ole sen monimutkaisempaa. Kissani ovat tajunneet sen, ehkä minäkin vielä tajuan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti