Herran isä että viikko onkin taas pyörähtänyt nopeasti. En ollut aikeissa kirjoittaa tänne tänään. Sain juuri pitkän tekstin valmiiksi toiseen blogiini, enkä tykkää kirjoittaa kahta postausta putkeen. Usein jälkimmäinen teksti kärsii, koska minulla ei riitä keskittyminen yli tunnin kirjoitussessioihin, eikä sen puoleen fysiikkakaan. Harmittaa, että tänään se kärsivä teksti on tämä merkityksellisempi. No, koitan parhaani, koittakaa kestää.
Päädyin siis kirjoittamaan tänään, koska laskiessani tulevien päivien aikatauluja, totesin että tänään on viikon paras hetki, tänään kun minulla ei ole suunnitelmissa mitään muuta kuin sohvalla lököilyä. Mutta joskus on kiva ettei ole mitään muuta, edes bloggausta. Että olisi vain sitä lököilyä. Niin paljon, että alkaa tylsistyttää. Ai hitto, se olisi ihanaa. Ehkä tänään vielä ehdin? Ehdin olla tekemättä mitään. Kuulostaapa hölmöltä.
Haluan kertoa teille tänään viikonlopustani. Olin perjantaina yötöissä. Olen alkanut tottua yövuoroihin. Olen hyväksynyt, että kello kolmelta yöllä ihminen alkaa lahoamaan, tulee vilu ja maailma muuttuu surrealistiseksi. Onneksi kello kolmesta on lyhyt matka kello seitsemään, ja kekseliäisyys palkitaan. Kymmenen minuuttia kerrallaan, vähän niinkuin vankilassa. Oikeasti silti. Uskon, että yötöissä tekijälle ei varsinaisesti makseta siitä että hän tekee töitä, vaan siitä että hän pysyy hereillä, silloinkin kun kehon jokainen solu taistelee vastaan.
Viikonloppu oli mukava. Kävimme tyttöystäväni kanssa katsomassa postimuseossa Tomppa-näyttelyn. Tiedätte kyllä mistä puhun. En viitsi käyttää näyttelyn nimeä blogissa, sillä en halua että blogini nousee esiin Google-hauissa. Pidetään tämä meidän pikku salaisuutenamme, tämä blogi. Näyttelyssä suurimman vaikutuksen minuun teki kuinka normaali mies Tomppa oli, se kuvittaja siis. Hän oli lahjakas, ilmeisen, mutta muuten täysin normaali.
En siis viitannut edeltävällä kummastelulla siihen, että olisin odottanut hänen olevan mikään kummajainen. Yllätyin vain siitä, että näyttelystä sain käsityksen, että arjessaan hän oli yhtä tavanomainen kuin kuka tahansa meistä. Tietenkin sillä erotuksella, että se toinen puoli hänestä piirsi salaa pornoa, matkusteli maailmalla, toimi pianistina ja bailasi nahkaklubeilla.
Vaikuttavinta viikonlopussa ei kuitenkaan ollut Tomppa-näyttely, vaan lätkämuseo. Tiedättekö lätkämuseossa olevan simulaattorin? Missä pääsee pelaamaan "virtuaalitodellisuudessa"? No, tyttöystäväni haastoi minut lämärikilpailuun. Se oli ehkä siistein juttu ikinä. Tiedän kyllä että häntä ajoi halu voittaa, mutta ele oli silti korvaamattoman valloittava. Hänen lämärinsä oli yllättävän tulinen. Olin vaikuttunut. Hänelle toden totta on ruista ranteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti