Pakosalla.

Joskus mietin kuinka hullua hommaa tämä on. Siis julkisen blogin pitäminen näin yksityisistä asioista, kuin mitä teillekin olen kirjoittanut. Sitten taas,  kaikki tänne kirjoittamani asiat ovat osa minua, enkä ainakaan uskoakseni häpeä mitään, en näe mitään syytä sensuroidakaan.

Silti aina silloin tällöin tulee sellainen fiilis, että pitäisiköhän jollain tavalla alkaa suojella yksityisyyttä. Ottaa kaikki tekstit alas, tai ainakin osa. Tai ainakin poistaa kirjoittajan nimi tekstien alta. Mutta sitten taas, menettäisikö koko blogi pohjansa?

On valintakysymys haluaako elää julkista elämää ja mitä siitä julkisesta elämästä nostaa esiin. Blogissa käsittelemäni aiheet ovat sellaisia, joita mieluusti käsittelisin myös oikeassa elämässä ihmisten kanssa. Kovin harva vaan on halukas puhua niistä. Siksi tämän blogin olemassaolo onkin ehkä niin kovin tärkeä - koska minulla on tarve puhua asioista.

Mieltäni painaa eräs asia. Kirjoitin nimittäin eilen ykkösblogiini - jos kutsutaan tätä hetki kakkosblogiksi - tekstin, joka herätti paljon närää. Olen vastaanottoon pettynyt, koska niin moni ihminen on ymmärtänyt tekstini väärin ja pahoittanut mielensä.

Tekstin tarkoitus oli juhlistaa valaistumistani, samalla tarjoten lukijoille mahdollisuus kokea tuo sama valaistuminen. En kirjoita blogiini haastaakseni lukijoitani sanaharkkaan. Kunhan kirjoitan mitä mieleen tulee. Ihmiset sitten voivat itse päättää mitä mieltä itse aiheesta ovat.

Silti liian monesti tulee sellainen olo, että ihmiset vihaavat pelin sijasta pelaajaa. Tulkitsevat tekstejä tarkoituksella väärin, missaavat pointin ja provosoituvat. Välillä tuntuu siltä, että ihmiset haluavat suuttua ja suorastaan odottavat, että heille annetaan siihen syy.

Jälleen kerran sanon tämän, mutta onneksi minulla on tämä blogi. Sillä välin kun toisaalla kiehuu, täällä on aina niin ihanan rauhallista ja seesteistä. Tänne kukaan ei tule pahoittamaan mieltään, päinvastoin. Tänne tullaan inspiroitumaan, yhdessä.

Mutta vituttaako meitä nyky-yhteiskunta oikeasti niin paljon, että sisällämme jatkuvasti kiehuu? Varmasti ainakin osaa meistä. Tuntuu ajatuksena todella pelottavalta ja sellaiselta trendiltä mihin olisi syytä puuttua ennen sen räjähtämistä käsille.

Koitan itse löytää jatkuvasti keinoja olla onnellisempi, vähemmän katkera, vihainen. Se ei ole helppoa. Töissä on paineita, vapaa-ajalla on paineita, sitten on vielä internet-elämän ja oikean elämän yhteensovittaminen. Kaipaan 60-luvulle. En ollut silloin vielä syntynyt, mutta olen varma että olisin ollut silloin eläessäni onnellisempi.