keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Tarina yrittäjyydestä.

Olen yrittäjä. Perustin toiminimen ensimmäistä "oikeaa" työpaikkaani varten vuonna 2006. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja tarvitsin kesäduunin. Paikallinen ohjelmatoimisto haki toiminimellä toimivia karaokejuontajia. Vaikka en tiennyt mikä on toiminimi, sen enempää kuin tiesin millaista on olla karaokejuontaja, laitoin hakemuksen vetämään. Iloiseksi yllätyksekseni sain seuraavana päivänä puhelun, jossa naisääni hihkaisi luuriin: "Onnea! Sait duunin."

Siitä seuraavana päivänä lähdin ohjelmatoimiston ohjeiden mukaan paikalliseen yrityskeskukseen perustamaan firmaa. Sillä tiellä olen edelleen. Karaokejuontoja tein kahdeksan kuukautta. Palkka oli surkeaa ja työ sekä henkisesti, että fyysisesti kuluttavaa. Normipäivä "keikalla" (kyllä, pomoni kutsui niitä keikoiksi) alkoi kello seitsemältä illalla rullakebabilla, tai pizzalla. Sen jälkeen vuorossa oli päivän lehti ja kuppi kahvia.

Silloin sai vielä polttaa sisällä, ja minähän poltin melkein ketjussa aina vuoroni alkuun asti. Kello ysistä puoli kahteen juontoja, humalaisten kaitsemista, lisää tupakointia, liikaa kokista, pubiruusujen kanssa jutustelua ja epävireisen laulun siedätyshoitoa. Kotiin päästyäni teki mieli mennä suihkuun pesemään illan aiheuttama henkinen lika pois. Koskaan en itkenyt. Jotenkaan tuolloin ei vielä käsittänyt kuinka surkeaa arkea todellisuudessa elin.

En polta enää tupakkaa, enkä käytä toiminimeänikään. Olen itseasiassa sulkemassa toiminimeni tämän kevään aikana. Paljon ollaan toimarin kanssa kuitenkin koettu myös karaokepäivien jälkeen. Vuodet 2007-2010 olivat välivuosia. Sitten keväästä 2011 pyöritin aina keväälle 2013 omaa ohjelmatoimistoani. Ohjelmatoimiston kylkeen nousi levy-yhtiö, jonka kanssa julkaisin levyjä keväästä 2012 niin ikään vuoden 2013 keväälle asti.

Päätin lopettaa sekä ohjelmatoimiston, että levy-yhtiön epäkannattavan toiminnan vuoksi. Toimari jäi henkiin. Ja mikä menestyksenjanoisen nuoren yrittäjän nyt olisi pysäyttänyt. Pian lopettamispäätöksen jälkeen aloin pyörittämään toiminimellä isohkoja klubeja Tampereella. Sitä jatkui vain puoli vuotta ja syksyllä 2013 päätin lopettaa toiminnan myös klubien osalta. Firma tuotti alusta asti tappiota.  Enemmän kuin kehtaan varmaan ikinä kenellekään myöntää.

Nyt suurin osa tappioista alkaa olla kuitattuna ja pystyn elämään aika normaalia elämää. Tietenkin kaikki on tarkalleen budjetoitu, mutta noiden budjettien sisällä kaikki on hyvin. Olen käynyt täyspäiväisesti töissä vuoden 2011 joulukuusta asti ja maksanut käytännössä aina tähän päivään mennessä firman tappioita pois useamman sataa euroa kuussa.

Vaikka olen tienannut huomattavasti enemmän mitä olen kuluttanut, minulla ei ole ollut ylimääräistä rahaa senttiäkään viimeisen kolmen vuoden aikana. Päin vastoin. On ollut monia tilanteita jolloin olen joutunut ihan oikeasti miettimään, että mitäköhän sellaisissa tilanteissa ihmiselle tapahtuu kun ei pysty enää maksamaan vuokraa. Luojan kiitos aina löytyi keino.

Laskujeni mukaan ensi maaliskuussa, ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, minulle tulee jäämään ylimääräistä rahaa palkan jälkeen. Siitä eteenpäin, jos nyt ei mitään yllättävää pääse tapahtumaan (koputan puuta), rahaa pitäisi jäädä jonkin verran yli joka kuussa. Ajatus tuntuu pelottavan hyvältä. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa miltä tuntuu kun on rahaa.

Olen keksinyt miljoona käyttötapaa tuolle rahalle, mutta koska se ei vielä ole todellisuutta, pidän suunnitelmani tiukasti aisoissa. Tuntuu kuitenkin ihan älyttömän hyvältä edes haaveilla, sillä minulla ei ole ollut siihenkään varaa todella todella pitkään aikaan. Enkä sano, että raha, tai mikään muukaan olisi oikotie onneen, mutta rahattomuus (tai itseasiassa velka) on varma oikotie epäonneen. Jos on jo valmiiksi onnellinen, rahasta ei ole haittakaan. Ja nyt minulla on sellainen olo, että onneni voi tästä vain lisääntyä. Kuukausi kuukaudelta, palkka palkalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti