Kinkkuläskit ja tipaton.

Nyt näitä postauksia näyttäisi tulevan. No, taotaan kun rauta on kuumaa sanoi ahne levy-yhtiö-setä kun Antti Tuiskun talliinsa sainasi. Yksi negatiivinen postaus, if I may, vaikka ei edes ole erityisen ärtynyt olo. Olen  vaan vuosien varrella niin kovasti koittanut haravoida tekstejäni negatiivisesta energiasta,  että ajattelin tällä kertaa antaa itselleni oikeuden, tai itseasiassa velvoittaa itseni kirjoittamaan vähän negatiivisemman postauksen. En suosittele välttämättä lukemaan. Toisaalta voihan tästä tulla myös ihan viihdyttävää.

Olin tänään salilla. Käyn siellä juoksemassa. Olen juossut nyt kolme ja puoli kuukautta. Oikeastaan siitä asti kun kesä virallisesti loppui. Siitä asti kun olen asunut yksin. Kuntoiluni alkoi useamman kilometrin kävelylenkeillä syyskuun lopulla ja eskaloitui yksiin kickboxing-treeneihin. Totesin kuitenkin, että laji ainakaan sillä salilla ei ole minulle, sillä valmentajani oli väkivallasta nauttiva hullu. Löysin onnekseni todella edullisen salin ja aloin käymään siellä. Juoksumaton valitsin lähinnä siksi, että se oli ainoa laite jota osasin ja halusin käyttää.

Olen juossut kolme ja puoli kuukautta, joiden aikana olen laihtanut kolme ja puoli kiloa. Hienoa eikö? Juoksen nykyään aina yli 6 km lenkkejä, edellispäivänä ennätykseni yli 9 km. Aloitin muistaakseni 7 km/h vauhdilla ja juoksin 3 km lenkkejä. Nykyään juoksen 9,5km/h vauhdilla. Paljon on siis tapahtunut lyhyessä ajassa. Olen iloinen, että aloitin kuntoilun juuri silloin kun ihmiset normaalisti lopettavat kuntoilun. Olen säästynyt talvimasennukselta, talvikiloilta, talvialkoholisoitumiselta ja kaikelta muulta kivalta, jota Suomen talveen voi liittää.

On ollut hauskaa tarkkailla kävijämääriä salilla. Käyn siellä kuitenkin  kolme kertaa viikossa ja olen saanut aika hyvän käsityksen keskiarvoista kellonaikoihin nähden. Kun aloitin käymään salilla lokakuussa, siellä kävi ihan ookoosti porukkaa. Mitä lähemmäs joulukuuta mentiin, sitä vähemmän porukkaa kävi ja ihan joulukuun viimeiset viikot olivat salilla hiiren hiljaisia. Kunnes tuli tipaton tammikuu ja kriisi kinkkuläskeistä. Nyt sali on ollut viikon päivät pullollaan eksyneen näköisiä ihmisraatoja, jotka haahuilevat pitkin salia epätoivoisesti etsien parannuskeinoja viime vuoden (lue: vuosien) aikana hankituille liikakiloille.

Sinäänsä ihan inspiroivaa, että ihmiset koittavat edes kerran vuodessa ottaa itsiään niskasta kiinni ja tehdä elämäntapamuutoksia, mutta täytyy kyllä sanoa, että odotan jo innolla helmikuuta. Olen kyllästynyt siihen, että ihmiset katsovat minua paheksuvasti kun juoksen matolla heidän odottaessa vuoroaan päästä matolle, kävelemään. Ihan kun juokseminen olisi jotenkin vähemmän tärkeää kuin muut urheilumuodot. Enkä minä oikeasti osaa, tai halua tehdä salilla mitään muuta kuin juosta. Juoksiessa sentään tulee rehellisesti hiki, toisin kuin kävellessä, tai polkiessa vähän kuntopyörää, tai nostellessa liian kevyitä käsipainoja. Tai juodessa vettä ja rupatellessa ystävien kanssa, niin kuin suurin osa tammikuulaisista tekee.   

Tiedän, mikä minä olen sanomaan mitä salilla pitää ja voi tehdä. Jokainen tehköön mitä ikinä huvittaa, eikö? No ei ehkä minun mielestäni. Näkisin tämän nyt jonkin sortin reviirikamppailuna. En siedä itsepetosta. Se on säälittää. Jos joku kuitenkin saa kelkkansa kääntymään, niin tosi hieno juttu. Tervetuloa klaaniin, ollaan kavereita, tehdään yhdessä parannus. En kuitenkaan usko, että tuoreista tammikuulaisista monikaan ilmestyy salille enää helmikuussa. Sillä kun tipaton loppuu, korkki aukeaa. Se on sitten menoa loppuvuosi.