Palasin eilen kolme päivää kestäneeltä Seinäjoen reissulta. Osallistuin siellä MARS-tapahtumaan. Kun pääsin kotiin, ensimmäinen fiilis oli autuas onni. Onni siitä, että olin päässyt takaisin paikkaan jossa tiedän olevani turvassa. Paikkaan, joka ei ole altis muutokselle. Paikkaan, joka ei liity mitenkään MARS-tapahtuman käsittämään musiikkialaan.
Olen huomannut että itsessäni on kaksi puolta. Toinen puoli on kunnollinen töissäkäyvä, ehkä vähän tylsä, turvallisuudesta ja korkeahkosta elintasosta nauttiva tavis. Toinen taas rokkia, bilettämistä ja vaaraa rakastava muusikkorenttu. Seinäjoella ollessani tekemisiäni määräsi pääosin muusikkominä, kotiin päästyäni muutuin taas tavikseksi.
Molempia puolia tarvitsen. Tavisminä pitää huolen, että tilillä on rahaa, jääkaapissa on ruokaa ja velvollisuudet sekä työt tulee hoidettua. Muusikkominä taas pitää huolen siitä, että kun jonain päivänä kuolen pois. En tule ajattelemaan, että "voihan perhana, tämän elämänhän olisi voinut elää paljon paremminkin". Nämä kaksi minää voivat elää yhdessä. Ne molemmat mahtuvat minuun. Ja elämä ilman jompaa kumpaa ei olisi minulle elämää ollenkaan.
Tätä kirjoittaessa paistan sämpylöitä. Paistan sämpylöitä, koska minulla on vapaa-aikaa. Kuulitte oikein. Päätin eilen kotiin palattuani, että seuraavat puolitoista päivää omistan itselleni. Tänään en ole murehtinut mistään. En edes minua vuoden painaneesta tekemättömästä kirjanpidosta, sillä palautin sen viime viikon keskiviikkona juuri ennen matkalle lähtöä. Tänään paistan sämpylöitä ja katson The Hunger Gamesin kakkososan.
Seinäjoen reissu meni hyvin. Oli kivaa nähdä pitkästä aikaa musa-alalta jääneitä kavereita, joihin en ole juurikaan ollut yhteydessä sen jälkeen kun lopetin aktiiviurani levymogulina. Bändillämme oli keikkakin. Se meni mielestäni hyvin, vaikka kuulin jälkikäteen että soundit olivat olleet mössöä ja laulua ei kuulunut. Mutta tiedättekö mitä? Ei haittaa. Ei haittaa, koska keikka oli kuulemma "raju". Olen aina halunnut olla raju. Raju on paljon parempi kuin paska.
Bändikuviot ovat saaneet ison osan ajastani. Ensimmäinen levy-yhtiön kautta julkaistava sinkkumme tulee ulos jo parin viikon sisään. Siitä alkaa rumba, jonka laajuutta ja kestoa en tässä vaiheessa vielä osaa, enkä halua ennustaa. Olen vastaanottavainen ja toivon, ettei muusikkominän ja tavisminän balanssi pääse horjumaan liikaa. Sillä vaikka bändistämme tulisi maailman suurin, haluaisin silti että elämässäni olisi myös sitä tylsää perus perustaa. Sen kautta voi sitten peilata kaikkea sitä siistiä mitä siellä rokkimaailmassa tapahtuu.
Huomenna meillä töissä alkaa työhyvinvointiviikko ja pääsen torstaina näkemään puolentoistaviikon tauon jälkeen tyttöystävääni. En malta odottaa. Kaikkea kivaa luvassa taviselämässä. Ensi viikolla en tule kaipaamaan rokkia, paitsi korkeintaan työmatkoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti