sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Puistossa.

Huh, minulla on teille aivan käsittämätön tarina suomalaisesta perhearjesta. Varoitan tosin etukäteen, että jos haluat pysyä hyvällä fiiliksellä, älä lue tätä tekstiä. 

Kaikki alkoi perjantaina töistä päästyäni. Matkalla kisulaan, josta määräni oli jatkaa bussiasemalle Helsinkiin suuntaavaan bussiin, törmäsin puistossa melko järkyttävään näkyyn. Näin miten eläkeläinen (minun tulkintani mukaan) pahoinpiteli n. 5-vuotiasta lasta.

Ilmeisesti itkupotkuraivarista kärsinyt lapsi makasi maassa, kiukutteli, itki ja huusi. Lapsen kanssa ollut vanha nainen taisteli lapsen kanssa. Raahasi tätä hupusta pitkin jäistä puistotietä, kuin mitäkin teurassikaa. Ravisteli ja kovisteli. Raahasi lisää. Kun lapsi rimpuili lopulta itsensä irti naisen otteesta, eläkeläinen potkaisi lasta suutuspäissään. Itse ehdin todistaa tilannetta parin minuutin ajan, mutta kovistelua oli jatkunut jo pidemmän aikaa.

En normaalisti puutu toisten asioihin, mutta fyysistä väkivaltaa puolustuskyvytöntä lastaa kohtaan en voinut katsoa sormien välistä. Ennen kuin tajusin edes tapahtunutta, olin jo pysähtynyt heidän kohdalleen ja huutanut siinä kohtaa lasta olkapäistä retuuttaneelle eläkeläiselle: "HEI MITÄ SÄ TEET? LOPETA VÄLITTÖMÄSTI. EI LASTA KOHDELLA NOIN!"

Ja nainen vastasi: "En mä näitä lapsia haluaisi kaitsea muutenkaan, että pidä vaan hyvänäsi." Sen sanottuaan nainen poistui paikalta. Uskokaan tai älkää, katosi näkyvistä.

Siinä sitten seisoin keskellä puistoa hysteerisesti itkevän lapsen ja ilmeisesti hänen veljensä kanssa. Koitin siinä parhaani mukaan rauhoitella lapsia, mutta enhän minä osannut. Lapset eivät todellakaan ole minun vahvaa aluettani. Yritin kuitenkin. Onneksi paikalle saapui luokanopettajaksi paljastanut koiraansa kävelyttänyt naishenkilö, joka otti tilanteen haltuun. Hän sai lapset rauhoitettua ja viiden minuutin päästä eläkeläinenkin palasi.

Selvisi, että hän oli omien sanojensa mukaan vastoin omaa tahtoaan joutunut hakemaan veljekset tarhasta kotiinsa siksi aikaa että vanhemmat pääsevät töistä. Ilmeisesti toisella veljeksistä oli ollut tarhassa murheita, jotka sitten olivat purkautuneet ainoalla lapsen osaamalla tavalla. Isoäiti ei vaan ollut osannut tulkita lapsen kiukuttelua avunhuutona, vaan ottanut sen henkilökohtaisesti, ja vastannut siihen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Puhuimme pitkän tovin koiraa kävelyttäneen opettajan kanssa. Mietimme olisiko tapahtunut pitänyt ilmoittaa jonnekin. Olivatko lapset turvassa isoäitinsä kanssa. Mihin meidän vastuu loppui ja mikä se edes oli tässä tilanteessa. Mihinkään näistä kysymyksistä emme osanneet vastata. Emme vaikka hän oli ammatiltaan opettaja ja minä töissä sairaanhoitoalalla.

Oli jotenkin karua huomata miten vähän resursseja meillä oli. Emme tienneet lasten vanhemmista mitään. Voi jopa olla, että lasten vanhemmat olivat vielä pahempia tapauksia kuin lasten isoäiti. Voi myös olla, että lasten vanhemmat ovat rakastavia ihmisiä, jotka tarjoavat lapsille rakastavan perheen. Mene ja tiedä. Mutta koin itseni jotenkin niin aseettomaksi tuossa tilanteessa. Sinne ne lapset lähtivät, käsikynkässä täysin lasten hoitajaksi sopimattoman väkivaltaisen vanhuksen kanssa. Voi helvetti.

Vieläkin kun muistelen tuota abdurdia hetkeä puistossa mahaani kouraisee. Uskon edelleen tehneeni parhaani tuossa tilanteessa. Silti, en voi olla miettimättä olisiko minun pitänyt tehdä enemmän, jotain. Sillä voihan olla, että nuo pikkulapset tulevat oikeasti elämään koko elämänsä väkivallan kierteessä ja minulla olisi ollut mahdollisuus lopettaa se. 

Sitten taas, kyseessä saattoi olla kertaluontoinen tapahtuma (jota ikävä kyllä epäilen, koska vanhus oli sen verran  arvaamattoman oloinen). Joka tapauksessa, minulla ei olisi ollut mitään resursseja pelastaa niitä lapsia. Ei vaikka pahoinpitelijänä olisi ollut lasten äiti. Kenelle minä olisin soittanut, poliisille? Mutta sitten missä menee kurituksen ja väkivallan raja? Ja onko lopulta parempi rikkoa perhe, vai katsoa sormien välistä satunnaisia kurituksia? Isoja kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia. Anteeksi että jaoin ne kanssanne.

Mutta silti en voi olla miettimättä mitä niille lapsille nyt kuuluu. Missä olettekin, toivottavasti olette turvassa ja rakastettuja. Vaikken uskovainen ihminen olekaan, niin nyt on kyllä sellainen olo, että voisin lausua muutaman rukouksen noiden lapsien tulevaisuuden puolesta ennen nukkumaan menoa. Ihan vaikka sitten oman mielenrauhani tähden, tai ihan varmuuden vuoksi, jos joku jossain vaikka sittenkin sattuisi katsomaan noiden lasten perään.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti