perjantai 19. joulukuuta 2014

Sohvanpohjalta.

Terveisiä sängynpohjalta, tai itseasiassa sohvan. Tässä olen maannut tänään lähes yhtä jaksoisesti 8 tuntia. Maannut ja niistänyt, mitannut kuumetta, juonut sitruunalla höystettyä vihreää teetä ja suosikkiani mustaherukan makuista Finrexiniä.

Kaikki alkoi viime keskiviikkona. Muistan edelleen elävästi, kun sanoin avantouintia ehdottaneelle kaverilleni, etten anna epävarman olon tulla minun ja avannon väliin. No, en antanut ja tässä lopputulos. Torstaina minut lähetettiin töistä sairastamaan klo 14. Tänään päätin kokeilla onneani uudestaan, mutta minut lähetettiin töistä kotiin, tällä kertaa jo klo 12.

En ole tottunut sairastamaan. En osaa levätä ja olla tekemättä mitään. Eilen ja tänäänkin olen kirjoittanut yhteensä kolme blogipostausta, editoinut Mumrunnerin tulevan EP:n demokitarat, viikannut vaatteita, maksanut laskut, paketoinut joululahjat, tehnyt ruokaa yms. Olen työnarkomaani pahimmasta päästä. Olen ankara itselleni ja pidän sairautta heikkoutena.

Jälleen yksi erinomainen syy olla hankkimatta lasta. Ajatelkaa nyt jos en osaa itse sairastaa tai antaa itselleni armoa, tuntea itseäni kohtaan empatiaa, miten osaisin ikinä olla mitään noista kenellekään toiselle. Onneksi työkaverini osasivat olla noita kaikkia minulle. He lääkitsivät minut, syöttivät minulle särkylääkettä ja lähettivät minut kotiin.

Olen viime kuukausina todella oppinut arvostamaan työkavereitani ja työpaikkaani. Olisin tänään jotenkin halunnut esittää kiitollisuuteni työkavereilleni, mutta en osannut pukea sitä kaikkea sanoiksi. Sitä että he ottivat minut puolitoista vuotta sitten suojiinsa, kun olin vielä täysin burn outissa ja juuri yritykseni "konkurssin" läpikäynyt ihmisraato. 

He näkivät rapautuneen kuoreni alla pamppailevan sydämen. Nyt kuorikin on taas kunnossa ja sydänkin pamppailee entiseen tahtiinsa, intohimoisesti ja hyvällä tempolla. Rakas päiväkirja, tänään tässä flunssaisena ja puolikuntoisena itseasiassa olenkin todella täysi.

Kirjoitin viime vuonna näihin aikoihin vanhaan blogiini seuraavasti: 

"Mikään muu, kuin minä itse, ei seiso minun ja lämpimän joulun välissä. Silti se, että tuo muuttuja on juuri minä itse pelottaa jonkin verran. Jouluna ihminen on tunnetusti yksinäisimmillään ja koska olen tänä vuonna vain 3 päivää joulun pyhistä ja välipäivistä töissä, tarkoittaa se, että minulla todella paljon aikaa tutkiskella pitkän yksinolon vaikutuksia joulusta nauttimaan pyrkivään ihmiseen."

Tänäkin vuonna vietän joulun yksin, mutta jostain syystä en enää tunne mainitsemiani pelkotiloja. En suoranaisesti koe tarvetta tutkiskella pitkän yksinolon vaikutusta itseeni. Tiedän jo viime vuodesta, että joulu yksin voi olla ihan mukavaa. Tänä vuonna en kuitenkaan aio myöskään olla koko joulua yksin. Lähden vanhempieni luokse välipäivinä.

Lueskellessani vanhoja postauksiani voin todeta, että ehkä merkittävin muutos on tapahtunut jossain aivojen ja sydämen välillä. Vuosi sitten kirjoittamat postaukseni ovat pelon, epävarmuuden ja vaanivan pimeyden tahrimia. Ainakin minusta tuntuu siltä, että nykyään postaukseni heijastavat jo ihan kiitettävästi valoakin.

On jotenkin hienoa, että on tullut kirjattua näin paljon tunnetiloja ylös jo yli vuoden ajalta. Sillä vaikka röhnötänkin tällä sohvalla puoli kuolleena, voin sairaan kuoreni alla todella hyvin ja se hyvyys toivottavasti tarttuu myös tämän päivän postaukseen, itselleni löydettäväksi taas ensi vuodelle. Toivottavasti voin silloinkin vielä yhtä hyvin kuin tänään.

Hyvää joulua rakkaat ihmiset. Pitäkää toisistanne huolta ja kertokaa rakkaille ihmisille kuinka tärkeitä he ovat, niin kuin minäkin aion kertoa työkavereilleni heti kun vain uskallan.

1 kommentti:

  1. NYT ET TEE ENÄÄ MITÄÄN KOTITÖITÄ ETKÄ MUITAKAAN TÖITÄ :D

    VastaaPoista