Tein tänään jotain poikkeuksellista: annoin itselleni luvan pitää hauskaa. Jotain sellaista, jota en muista tehneeni pitkään aikaan. Opin yrittäjänä siihen, että jos on liikaa luppoaikaa hurvitteluun, sen voi yhtä hyvin käyttää rästihommien hoitamiseen. Ainoita sallittavia taukoja olivat sosiaaliset tapahtumat, sekä "hermojenviilennyskävelyt" (joita harrastan edelleen).
Päivä ei kuitenkaan mennyt nappiin. Valitsemani hauska tälle päivälle oli iPadiin liitettävän sähkökitaraplugarin ja äänitysohjelman kanssa leikkiminen. Virhe. Sävelsin testailujeni lomassa uuden kappaleen, suomenkielisen, masentavan joskin kauniin. Samanlaisen kuin kaikki säveltämäni kappaleet viimeisen 10 vuoden ajalta.
Sävellyksien luominen on vuosi vuodelta muuttunut vain rankemmaksi ja rankemmaksi prosessiksi. Löydän itseni silti silloin tällöin kitara kädessä yrittämässä luoda uutta. Heti kun tajuan minne kappale on menossa koitan parhaani mukaan lopettaa sen synnyn. En tiedä, jotenkin annan itsestäni vain aivan liikaa musiikille. Tuntuu siltä, että vuodan niin syvältä kappaleisiini, etten enää itsekään halua soittaa tai kuulla niitä.
Olenkin todella iloinen, että olen löytänyt tämän uuden kirjallisen tavan ilmaista itseäni, ettei minun tarvitse enää käydä liian syvällä fyysisesti päästäkseni kosketukseen syvimpien tuntojeni kanssa. Jotenkin laulun kautta ilmaistuna ne tunnot ovat pelottavia, ehkä siksi että ne saavat muodon oikeassa elämässä. Mielummin vuodan ne samat tunnot suoraan aivoistani tietokoneelle, jonka jälkeen voin vain sulkea tietokoneen ja unohtaa koko jutun.
Olen kai silti muusikko ja mielestäni keskinkertaisen lahjakas säveltäjä. Olen vaan alkanut pelätä, että voinko enää koskaan esim. säveltää levyllistä kappaleita. Tällä hetkellä minusta ei nimittäin siihen ole. Tai siis saisin varmasti sävellettyä kappaleet, en vaan voisi koskaan äänittää tai esittää niitä. Enkä kestäisi sitä, että kappaleet tulisivat vaikka keskellä työpäivää päähäni ja alkaisivat piinaamaan. Sitäkin on käynyt vuosien varrella. Jos kappaleen saattaa valmiiksi, se haluaa tulla kuulluksi. Siksi en voi säveltää mitään loppuun.
Onneksi tämä ongelma rajoittuu vain täysin itsesäveltämiini kappaleisiin. Pystyn edelleen auttamaan bändiäni biisien kirjoittamisessa. Olen ottanut vastuulleni laulumelodiat ja lyriikat. Se ei ole aiheuttanut ahdistustiloja - päinvastoin. Olen saanut bändini kappaleista voimaa. Johtunee varmasti siitä, että kappaleiden soidinasut ovat toiveikkaita. Se ohjailee myös minua toivekkaaseen suuntaan. Kappaleisiin tallentuu paloa ja toivoa paremmasta, toisin kuin itsesäveltämiini, jotka syntyvät ikuiseen suruun ja valottomaan tunneliin.
Mutta ei kaikkien tarvitse olla säveltäjiä. Ei minunkaan tarvitse. Olen tavoittanut kirjoituksillani jo muutenkin paljon enemmän ihmisiä kuin musiikillani koskaan. Ehkä voin tyytyä siihen, että tämä on se minun väyläni ilmaista itseäni. Se on minun ja kaikkien muidenkin etu. Ehkä tärkeintä kuitenkin loppujen lopuksi on, että tekee sitä mikä tuntuu itsestä hyvälle - ja tätä tekstiä kirjoittaessa suorastaan tunnen miten sävellyksen aiheuttama pahaolo hälvenee ja sydämeni täyttää lämpö. Olen ehjä taas - kiitos blogi.
Haluan lopettaa tämän postauksen vielä iloisiin uutisiin: Rosvot on ehdolla vuoden verkkomediaksi! Se tarkoittaa sitä, että minä ja 19 muuta musabloggaajaa olemme tehneet jotain oikein. Se antaa minulle uskoa siihen, että kirjoituksillani on muillekin kuin itselleni merkitystä. Se antaa uskon siihen, että voin vielä joskus kasvaa oikeasti hyväksi kirjoittajaksi. Olen nimittäin jo nyt Suomen parhaassa porukassa kasvamassa sellaiseksi. Pian toivottavasti myös Suomen parhaassa verkkomediassa kasvamassa sellaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti