Minun on pakko tunnustaa, viime viikko oli kamala. Katsoin viime viikon viikonloppuna Taru Sormusten Herrasta trilogian. En tiedä johtuiko kyseisistä elokuvista, vai huonosta tuurista, mutta seuraavat neljä päivää viikonlopun jälkeen vietin hyvin samanlaisissa tunnoissa kuin Frodo matkallaan Mordorin syvyyksiin. Tuntui siltä, että maailmaani peitti harmaa ankeuden verho. Kannoin ankeuttavaa sormusta, joka painoi enemmän kuin yksikään synti.
Lopulta tulin pisteeseen, jossa oli pakko alkaa miettiä vaihtoehtojani. Vihaan yli kaiken olla allapäin. Ennen kaikkea sen takia, että liian pitkä alakuloisuus johtaa masennukseen ja koin jo fyysisesti masennuksen esiasteen oireita. Tiedättehän mitä tarkoitan. Tiesin, että huono oloni johtui kantamastani pimeyden sormuksesta. En vaan ollut varma, mistä sormukseni muodostui. Kelasin aikaa taaksepäin ja mietin missä kohtaa oloni alkoi synkistymään.
Ensimmäisenä päähäni tuli pitkä ja pimeä talvi, joka edelleen pitää Suomea tiukassa otteessaan. Tänä vuonna talvi on ollut vielä normaalia pidempi ja pimeämpi, lumettomampi ja ankeampi. Olen viimeisen kolmen vuoden aikana käynyt aina helmikuun ja maaliskuun vaihteessa pohjalla. Tähän asti olen vain luullut, että pohjakosketus on johtunut liian kovasta työtahdista, ja liian monesta epäonnistumisesta. Ilmeisesti syy on ollut jossain muualla.
Pitkä ja pimeä talvi oli varmasti yksi syy huonoon olooni. Toinen asia, joka juolahti mieleeni oli lähes työksi muodostunut musiikkibloggaus. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt kenelle kirjoitan blogiani. Jos en saa kirjoittamisesta palkkaa, eikä se paranna henkistä hyvinvointiani, miksi kirjoitan? Bändeille, ehkä joo. Bänditkin vaan arvostavat pelkkiä suitsutustekstejä. Aina kun ei voi vain suitsuttaa. Välillä pitää piiskatakin. Mikään bändi ei ole mielestäni täydellinen. Mitä iloa siitä on, jos peitän meikillä bändien epätäydellisyydet? Mielestäni on paljon avuliaampaa tuoda epäkohtia esiin ja antaa samalla isän kädestä ja äidin sylistä. Eikö rehellisyyttä ja rakentavaa kritiikkiä arvosteta enää? Meinasin jo lopettaa musiikkiblogini, kunnes kävin viestikeskusteluita muutaman ystäväni kanssa ja tulin järkiini.
Jos et pidä jostain osa-alueesta elämässäsi, muuta sitä.
Kukaan ei voi elää elämääni puolestani. Jos jokin osa-alue elämässä "kusee", on vain yksi ihminen joka voi muuttaa asiaa - minä itse. Oli siis aika lähteä muutostalkoisiin. Kolme asiaa, jotka painoivat minua toden teolla olivat: työsuhteeni, ihmissuhteeni ja harrastukseni. Näiden asioiden lisäksi vuodenaika ja talouteni, mutta niihin en pystynyt vaikuttamaan.
Kuten olen tässä blogissa aiemminkin manannut, en saa nykyisestä työstäni mitään sisältöä elämääni. Vaikka rakastankin työkavereitani ja arvostan todella sitä, että minulle luotettiin näinä epävarmoina aikoina virka kunnalta, en voi laiminlyödä sydäntäni. Laadin kaksi hakemusta työpaikkoihin, joihin ihan oikeasti haluaisin päästä töihin. Työpaikkoihin, jossa työ ei enää olisi vain pakollinen paha, vaan jos luoja sallii myös inspiraation lähde.
Olen pyrkinyt olemaan rehellinen ihmisille. Välillä vaan unohdan olla rehellinen itselleni. Saatan uskotella itselleni asioita, koska pelkään kohtaamisia. Viime viikolla ahdistuksen pakottamana uskalsin olla rehellinen. Se ei ollut helppoa, eikä kivaa, mutta se oli ainoa tapa edetä. Ihmissuhteet ovat ehkä tärkeimpiä asioita ihmiselämässä. Sen takia niiden kanssa ei kannata pelleillä. Kohtaamisiakin voi olla kahdenlaisia. Sellaisia, joissa säilyy molemminpuolinen kunnioitus ja sellaisia, joissa vaakakupit ovat epätasapainossa. Pyrin aina olemaan kunnioittava, toivon että kohtaamiseni myös välittyi sellaisena.
Mainitsin jo aiemmin, että en ole saanut musiikkiblogiltani mitään enää pitkään aikaan. Lähinnä sen takia, että olen huomaamattani alkanut muokkaamaan kirjoitustyyliäni sen mukaiseksi mitä uskoisin ihmisten haluavan minulta lukea. Virhe. Tekstini ovat kadottaneet intohimon ja blogi identiteettinsä. Weneverstoodachance on vajonnut harmaan keskitason blogisakan joukkoon. Tämän on loputtava. Ratkaisu: Ei tanssia pr-henkilöiden pillien mukana. Ei tiedotteiden julkaisemista. Ei ystävien miellyttämistä. Ei aivotonta hypetystä. Ei pelkoa. Vaan sitä samaa mitä vaadin itseltäni myös tämän blogin puolella, eli rehellisyyttä. Rehellisiä reaktioita, perustelua ja mielipiteitä sekä puolesta, että vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti